Helpotuksen kyyneliä

Kirjoittelen lähinnä kaikenlaista ekohommaa ja roska-asiaa muun hömpötyksen ohella, mutta en ole varsinaisesti avannut juuri mitään elämäntilanteestamme. Eilisenkin minun oli tarkoitus kirjoitella kepeän humoristista haastepäivitystä toilailuistani hajoilevien riepujeni keskellä, sen sijaan löysin itseni vollottamasta vähän väliä. Itku tuli helpotuksesta. Siitä, kun olen niin hemmetin kiitollinen ja huojentunut, että Espoon kaupunki myönsi minulle omaishoidontuen.

Valtava paino putosi harteilta. Päätöstä lukiessani pääkoppaan iskostui se fakta, ettei syksyllä tarvitse sittenkään kamppailla koulun aloituksen ja töitteni yhdistämisen kanssa, vaan saisimme rauhassa katsoa nyt ensimmäisen luokan aloitukset ja pärjäämiset ynnä muut mahdolliset kipuilut. Vaikuttaa vahvasti siltä, että pelkkä arjen keventyminen on tehnyt ihmeitä ja suunta on kevään mittaan ollut koko ajan parempaan. 

Viime syksy, vuoden vaihde erityisesti sekä alkuvuoden ensimmäiset kuukaudet olivat melkoista hyrskyn myrskyä. Oli vaikeaa jättää työt ja hyvästellä työkaverit tammikuussa. Kirjoittelutkin roikkuivat enemmän ja vähemmän tauolla. En oikein tiennyt mistä kirjoittaa ja miten. Jokin osa minusta olisi halunnut, ja haluaisi edelleenkin, sepostaa koko kivikkoisen matkamme ihan jo siksi, jos joku blogiini eksynyt saisi tästä vertaistukea. Isoin osanen kehoittaa kuitenkin vaikenemaan enimmistä, sillä asiat ovat niin monisyisiä, niihin liittyy paljon häpeää, leimautumisen riskiä ja arkoja haavoja, joita nuoleskelen mieluummin itsekseni tai jaan hyvin suppealle joukolle.

Omaishoitajan statuksesta olen todella ylpeä ja siksi tirskahdan itkuun asiaa miettiessä. Meidän harjoittaman kotoilun katsottiin olevan tarpeellinen ja riittävä tuki lapselleni ja hänen uskotaan tulevan parempaan kuntoon ihan vain sillä, että saa olla äitinsä hoidossa. Saatava korvaus ei rahallisesti ole suuri, mutta on se sentään jotain. Status merkitsee minulle sitä etten päivittäin mieti sitä miten selviän, mistä hankin töitä tai mitä töitä ja millä ehdoilla. Minkä duunin pystyisin meidän tilanteessa edes ottamaan vastaan?

Tämä prosessi on vaatinut lukuisia hakemuksia, arviointeja, palavereja, uusintahakemuksia, lääkärinlausuntoja, valitusten laatimista, pitkää pinnaa ja ylettömän paljon uskoa tulevaan. Ajoittain on tuntunut, että tässä puserretaan ihmistä hieman liian tiukalle jo muutoinkin haastavassa tilanteessa. Päätöstä joutui odottelemaan useita kuukausia, mutta nyt se vihdoin tuli. Olipa vielä nuijittu pidemmäksi aikaa kuin edes uskalsin toivoa. Vastauksen myötä saan jättää useiksi kuukausiksi tuon hieman ylimääräiseltä tuntuvan rumban: keskittyä lapsiin, kotiin sekä kaiken vastapainona toimivaan kirjoittamiseen. Jo sitä sietääkin vähän kyynelehtiä helpotuksesta. Kokonainen, ehjä Elämä, Edessä vielä jokin päivä.

- Aino