keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kansamme parantajien käsissä



Tietyllä tapaa yhteiskunnan, tai sanotaan nyt elävien, vointi on vain niin hyvä kuin sen parantajien. Jos hoitoalan ammattilaiset, hoidollisten ja parantavien tekojen kanavoijat,  laitetaan tehtävässään liian tiukoille tai sysätään hommiinsa ilman harjaantuneisuutta empatian käyttöön, ei jälki voi olla kovin kummoista. Empatiaa voi opetella, se kasvaa käyttämällä ja ihmisyyttä voi oppia ymmärtämään paremmin. Suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta voi myös opetella. Tai kenties pitäisi sanoa, että aivan kuka tahansa voi poisoppia erillisyyteen johtavista ajatusharhoista 😄

Pääset seuraavaksi tarkastelemaan ennakkoluulottomana vanhaa kuvaani kätilöopintojen ajalta. Siinä tämä seisoo ylpeänä ja into pinkeällä astumassa melkoisen isoihin lontsareihin, jotka ehkä tällä hetkellä jo pysyvät jotenkuten jalassa. Minä kunnioitan ja arvostan ammattiani ja siksi minua pelottaa töissä joka kerta. Tällä hetkellä pelottaa etten enää pääse kätilön töihin ja sieluni kuihtuu hiljalleen, mutta se on omalla tavallaan ajatusharha sekin. Sillä kätilöys elää ennen kaikkea sydämen ei kätten kautta. 

Sitten voit lukaista edellisen sekä seuraavan kappaleen vaihtaen ammattini kätilöstä kirjoittajaksi. Hassua miten jaan nämä samat ajatukset itsestäni kirjoittajana. Liian isot saappaat ja pelko persiessä jatkuvasti 😂


Kokonaisen kätilö
Kätilö Kämäräinen at your cervix!

Kukaan kätilöksi opiskelemaan hakeutuva ei oikeasti tiedä mihin on sitoutumassa. Kuulostaa pahalta, mutta se on totuus. En tiedä kuinka moni hakisi alalle, jos tietäisi millaista se Suomessa käytännössä on. Alalle hakeudutaan kätilötyön ytimen vuoksi ja se on hyvin yksinkertainen juttu tai tarve; halu olla läsnä naiselle hänen elämänsä tärkeissä kohdissa. Olla palveluksessa naista ja perhettä varten.

Persoonallisuustyyppini on 16 personalities testin eli Briggs-Myersin mukaan Idealisti, INFP. Voit käydä testaamassa omasi ja viihdyttää itseäsi testin tuloksia lukemalla tästä näin. Idealistin elämä ei ole aina helppoa. Minulla on mm palkkatyöstä kummallinen ajatus. Mielestäni minulle tulisi maksaa sen mukaan miten hyödyllinen olen ollut kohtaamalleni ihmiselle. Ikään kuin omantunnon mukaan.

Ajattelen usein olevani keskinkertainen työssäni, mutta olen myös tullut ajatelleeksi, että ehkäpä se on se työ ja se tapa, jolla työtä tehdään, joka ei tue minun ammatillisuuttani ja ainutlaatuisuuttani hoitajana. Mitä kokemattomampia olemme, sitä helpommin haemme syitä sisältä itsestämme emmekä oman tyylimme ja työnkuvan yhdistämisen vaikeudesta. Niin kauan kuin etsimme muutosta sisältä, emme koe pääsevämme ns työn päälle, sillä muokkaudumme väärästä tarkastelukulmasta käsin. Ajaudumme hissukseen pois siitä, mikä alunperin oli vahvuutemme ammatillisesti ja mikä sai meidät aidosti hakeutumaan alalle. 
 
Tavoitteiden ja tuloksellisuuden hiipiessä alun fantasioidemme päälle, yhdistettynä haastavaan työyhteisöön tai -ympäristöön olemme tilanteessa, jota kukaan ei meille tunnusta, kerro tai opeta. Opimme joustamaan ja muokkautumaan, me hoitajat olemme siinä hyviä ja niitäkin taitoja tarvitaan, mutta emme opi tuntemaan tehtävämme aitoa ydintä. Kiristyneet vaatimukset, järjetön työtahti ja rutinoituminen vievät tilan ja mehut. Kun ajoittain havahdumme tarpeeseen käsitellä näitä asioita, kanssamme pohtimassa ja pureksimassa ei olekaan ketään! Kollegat ovat kaivaneet omat kuoppansa, pomot ovat kiireisinä muissa hommissa ja kehityskeskustelutkin supistuvat sairaspoissaolojen tarkasteluun ja pintapuoliseen löpinään. 

Kuinka voimme kasvaa rautaisiksi kanssakulkijoiksi, jos joudumme sysäämään syrjään omia tarpeitamme? Teemme vain sen mitä täytyy, parhaamme mukaan ja toivomme, että se riittää tiedostaen samalla, että voisimme olla niin paljon enemmän, jos vain saisimme tehdä ja toimia sillä rytmillä, otteella ja asenteella, joka on ominaista juuri meille itsellemme. Ainutlaatuisuus auttaa muiden ainutlaatuisten ihmisten kohtaamisessa, mutta se vaatii turvallista ja avointa ilmapiiriä. Kasvamme ollessamme yhteydessä muihin, kutistumme vetäytyessämme sisään päin tarkkailemaan vain omaa osuuttamme asiaan. Mitä syvemmin ajaudumme erillisyyden harhaan niin sitä huonommin hoidamme eli kohtaamme ja kuljemme rinnalla. Ei mikään ihme, että niin moni tuntee kohtaavansa paremmin yksityisen ammatinharjoittajan kanssa ja ns uskomushoidoille on tilausta.

Parantumisen ja parantamisen yhteydessä parantajan hyvinvointi ja mielenterveys ovat kriittisen tärkeitä tekijöitä. Haavoitettu, sairas ja tarvitseva ihminen täytyy tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi, sillä usein erilaisten psyykkisten ja fyysisten "poikkeustilojen" parantumisen tiellä on sairastuneen epäusko, kieltäminen ja ärsyyntyminen tilaansa kohtaan. Tästä syystä hyvinvointimme on juurikin niin vahvaa tai heikkoa kuin kansamme "parantajien" vointi. Tai kasvattajien, opettajien, ohjaajien, personal rainereiden ynnä muiden kanssakulkijoiden.

Ihminen parantuu kyllä itsestään, omista voimistaan lähtöisin. Tarvitsemme antibiootteja tappamaan bakteereja ja lastoja ohjaamaan luun kasvua takaisin oikeaan muotoonsa, mutta kaikki paraneminen on ruumiin ja mielen sisäistä prosessia, jolle on annettava hyväksyntä ja rauha. Annettava sille aikaa ja rakkautta. Samoin synnytys on luonnon ohjaama prosessi, johon vaikuttavien psyykkisten ja fyysisten hankaloittajien ilmaantumista meidän kätilöinä tulee osata spotata ja auttaa synnyttäjä tilanteiden yli. Me emme hoida prosessia, luonto hoitaa sen. Me kuljemme rinnalla ymmärtäen prosessia parhaamme mukaan. Aivan sama lasten kasvussa ja kehityksessä. Kasvattajina olemme vain rinnalla seuraamassa prosessia, jonka ns luonto hoitaa. Mitä enemmän tunnemme tarvetta lähteä puuttumaan ja sohlaamaan niin sitä alttiimpia olemme todellisille mokille.

Miten ammattilaisina pystymme ohjaamaan ketään näiden luonnollisten prosessien äärelle ja äärellä, jos meillä ei ole antaa hyväksyntää, rauhaa ja aikaa? Tekninen suoritus tulee kyllä hoidettua, mutta se ei ole parantuminen. Se ei ole kasvua. Se ei ole syntymä. Se ei ole koko matka. Se kaikki on olemassa vain raameja varten. Sillä tuetaan ja ohjataan syvällisemmän ymmärryksen tilaan. Usein tässä kohdin hoito jää puolitiehen ja se on sääli. Se rapauttaa ammattilaisten työssäviihtymistä ja kaventaa niitä inhimillisen kohtaamisen ja hyväksynnän keinoja, joita meissä kaikissa kanssakulkijoissa on. Se masentaa, kun näemme ettei työmme kanna tulosta johon tiedämme kykenevämme. Jonkin aikaa voimme etsiä syitä itsestämme, mutta lopulta arvioiva silmä kääntyy työnteon puitteita kohtaan. Sisältä nousee tyytymättömyyttä ja vihaa, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta koska emme saa tukea tai ohjausta kasvaaksemme työssämme siksi miksi meidät on tarkoitettu. Tunnemme itsemme petetyiksi käytyämme vuosia koulua. Tämmöistä vartenko?

Meidän tulisi orientoitua uudelleen tämän asian suhteen. Luoda uudenlaista kielenkäyttöä ja keskustelua. Tarvitsemme jonkun puhumaan tästä kaikesta ääneen, kirjoittamaan, hakemaan sanoja, haparoimaan ja ottamaan rohkeita yrityksiä sinne suuntaan missä valmista polkua ei vielä ole. Meidän tulisi oppia ymmärtämään paremmin inhimillisyyttä ja sitä kuinka uskomattomia, kauniita ja herkkiä olentoja olemme sekä miten paikkamme on toinen toistemme luona. Voisimme saada paljon vähemmillä resursseilla enemmän aikaan, kun keskittyisimme voimaannuttamaan ihmisiä pitämään itsestään ja ympäristöstään tiukemmin huolta.


- Aino

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3