Lakkasin kuuntelemasta kritiikkiä

Ihmisillä on vain kaksi asiaa mitä he sisimmissään oikeasti sanovat; pliis ja kiitos, sanoi edesmennyt Marshall Rosenberg. Siltikin olemme usein varmoja, että kuulemme kritiikkiä, vaatimuksia ja arvostelua. Kuulemme kritiikin puhuvan mielissämme, kun kohtaamme muita ihmisiä. Kiinnostus aiheeseen lähti siitä, kun etsin syytä sille miksi kuulen kaupassa asioidessani päässäni pieniä ääniä, jotka sanovat jokseenkin sellaista kuin "anteeksi, että minusta on vaivaa" ja "en ole oikeasti mikään erikoisuudentavoittelija tai fanaatikko" sekä "pliis, älä tuomitse minua". Voi siellä muutakin kuulua, mutta se ei ole nyt työn alla 😉 Miksi- kysymykseen löytyi vastaus hyvin nopeasti. Yllättävän nopea oli myös ratkaisu niiden hiljentämiseen.

Näitä kriittisiä ajatusääniä alkoi putkahdella enenevästi, kun muutin toimintatapojani ja rutiinejani Zero Waste suuntaan esiintyen hieman omituisena kassileidinä sekalaisen kestopussi, -kassi ja -astia-arsenaalini kanssa. Lisää ääniä liittyi kuoroon vaihdettuani vegaaniruokavalioon. Ääntä kuuluu monesti sukulaisten luona ja ihan missä tahansa ruokapöydässä, jonka ääressä on toisenlaisia ruokavalioita edustavia henkilöitä. 

Joskus äänet saavat minut jäämään mieluummin kotiin tai ottamaan omat eväät mukaan ettei tarvitsisi sanoa mitään. Kaivelen ihan tyytyväisenä omasta pussista pöperöitäni ja toivon, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota tai ala reagoimaan jotenkin omituisesti venkuloimalla edessäni. En oikeastaan halua kuulla muiden ruokavaliovalinnoista jokaisella ateriallani. Varsinkaan niitä puheenvuoroja en jaksaisi, jotka puolustelevat, arvostelevat tai ovat anteeksipyyteleviä. Minäkään en halua pyydellä anteeksi, en puolustaa enkä selitellä. Syöminen on kivaa ilman puhettakin. Haluan vain olla rauhassa ja tehdä asioita, jotka minun on tehtävä, koska minusta niin on oikein. 

Ongelmaan löytyi ratkaisu; kirahvin korvat. Kirahvin siksi, koska sillä on maaeläimistä isoin sydän, noin kymmenen kilon painoinen. 30 kertaa isompi kuin ihmisen.

 

Miksen vain voi muuttaa muita?

Mietin paljon, että miten saisin muutettua ihmisten ennakkoasenteita ja vihamielisyyttä. Pähkäilin usein sitä miten epäreilua minuun kohdistuva kritiikki on ja, että jos vain saisin tarpeeksi aikaa niin kertoisin, että mitä oikeasti ajattelen. Olen kuluttanut todella reippaasti aikaa sen vatvomiseen, että miten saan viestittyä ihmisille, että en ole heitä kohtaan kriittinen enkä oleta kaikkien tekevän samaa kuin minä vaikka toiveita tietysti jonkin verran on. Olen manaillut ja tuskaillut, että miksi hitossa itseensä tekemisistäni ottavat ihmiset eivät vain voi tajuta, että minun valinnoillani ei ole mitään tekemistä heidän tekemisten tai tekemättömyyksien kanssa, eikä muovittomuuteni tai vegaaniuteni tai mikään muukaan ole kritiikkiä heitä kohtaan. 

Sitten se napsahti. Semmonen oivallus ehkä. Kaikkien päässä puhuvat samat äänet! Minun sisäinen ääneni juontaa hyväksynnän tarpeesta ja minua ruotivan ääni samasta hyväksynnän tarpeesta. Näitä marginaalissa olevia, normista poikkeavia ekotekoja vain on niin paljon helpompi kritisoida. Sitähän se kriittinen ääni puhuu minulle ihan oman päänikin sisällä. Eli sen lisäksi, että kuulen korvillani toisen kritiikin, luen ennakkoluuloisen ruumiinkielen ja otan vastaan käytännön mahdottomuuksina esiintyvän vastustuksen, kuulen myös oman pääni sisäisen kriitikkoni, joka ajattelee hienosti toisen ajatukset hänen puolestaan.

Huono puoli tässä kaikessa on, kun kuulee tarpeeksi paljon ulkoista kritisointia, alkaa kuvitella, että se on se lähtökohtainen normi millä oikeastaan kaikki suhtautuvat tekemisiisi ja se pääsee hiljalleen muokkaamaan tekemisiämme ja käyttäytymistämme. Huh, mikä suo.

Mielessäni pälpättää ääni, joka yrittää sanoa toiselle, että "pliis, älä tuomitse minua sillä olen ihan samanlainen kuin sinäkin vaikka toimin toisin" ja sen toisen päässä se hyvin samankaltainen ääni puhuu "minä haluan olla tavallinen, kuulua joukkoon, olla hyväksytty ja pysyä tämmöisenä ja tuo tuossa on outo ja sen oudot tavat uhkaavat minua ja minun joukkoon kuulumistani. Mitä jos tuo tuommoinen outous on vaikka tarttuvaa?". Parempi siis osoittaa omaa paremmuuttaan olemalla ilkeä, selittelemällä omia valintoja, pyytelemällä anteeksi tai jättää noteeraamatta. Niskan päällä on turvallisempaa.

Mutta eihän tämmöistä kukaan jaksa. Niimpä mietin, että mitä teen ja tulin siihen tulokseen, että minun on lakattava kuuntelemasta kritiikkiä. Muita en voi muuttaa, vain itseäni voin. Siksi minä en enää kuuntele kritiikkiä. Minimalisti minä otti tämän iloisena vastaan. Se tykkää karsia turhaa sälää elämästä. 

Luultavasti joudun tätä harjoittelemaan ja muistuttamaan itselleni, että en kuuntele kritiikkiä. Alkuun varmasti useinkin. Toivottavasti hissukseen vähemmän. Ehkä saan jonkun hyvän ajatuksen siihen avuksi rinnalle, kuten sen, että kuullessani päänsisäisen kriitikon heräilevän sanonkin sille, että "Minä tiedän. Myös minä tarvitsen tulla hyväksytyksi. Hyväksyn sen, että haluat muistuttaa minua tarpeestani. Kiitos, voit mennä nyt siitä.". Sillain se, jokseenkin melko tylsä heppu, voi ryömiä takaisin koloonsa katsomaan House of Cardsia todeten, että "Okei okei, sää tiiät jo. Sori, että kömmin täältä". Nyt, kun mulla on nimi ja naama muistissa niin pelkkä katsekin riittänee, vuoropuhelua ei tarvita, House Of Cards saa jatkua ilostuttaen sisäistä kriitikkoani.

Niille muille sitten. Siis niille ulkopuolelta tuleville äänille. No, ensinnäkin on tunnistettava ensin, että milloin oma kriitikkoni onkin hypännyt naapuriin ja huutelee mulle sieltä, eikä sillä ole mitään tekemistä tämän toisen ihmisen kanssa. Sitten siihen aidosti toisesta tulevaan kriittisyyteen. No, siihen löysin kautta rantain keinon. Se on oikeastaan melko simppeli; älä kuuntele kritiikkiä. Älä oikeastaan kuuntele mitään ajatuksia ollenkaan. Jos oikeasti on tarve selvittää, että miksi vaikkapa jossain kaupassa asiakaspalvelija käyttäytyy kuten käyttäytyy, niin sitten pitää kuunnella todella tarkkaan kirahvin korvilla mitkä ovat tämän henkilön tunteet ja tarpeet kaiken takana. Ehkäpä se on jotain sellaista kuin "tarvitsen hallinnan ja turvallisuuden tunnetta työssäni (ja kuvittelen sinun uhkaavan sitä vaatimuksillasi joihin en osaa vastata)". 

Pistin sanoiksi jossain muodossa, mutta tästäpä onkin semmoinen rapiat kolmituntinen opetussessio netissä kaikille halukkaille. Videolinkki tuossa alempana. Minulla on sisäinen tarve jakaa tämä viesti kaikille. Vastineena ajastasi saat hyvät naurut, valtavasti oppia ja pääset harjoittamaan sisäisen kriitikkosi vaientamista, kun ensimmäisen viiden minuutin aikana käyt lävitse ajatukset "ei jessus, se kaivaa kitaran esiin ja esittää itse tekemänsä kappaleen" sekä "mitä, v*****, onko tuolla äijällä oikeasti käsinuket!" ja "perun Kokonaisen FB Tykkäyksen tämmösen bullshitin jälkeen". Vai olikohan tää vain minun rakas kriitikkoni, joka käväisi täällä taas? 😉

Nonviolent Communication kurssi
Nonviolent Communication -wiki
The Center for Nonviolent Communication
Charles Eisenstein tuo keskusteluun lisää syvyyttä; From Nonviolence to Service


- Aino