tiistai 28. maaliskuuta 2017

Elämänkoulu

Olen odottanut kevään tuloa höristellen korviani mustarastaiden laululle. Olen odottanut sitä päivää, jolloin pääsen ulkoiluttamaan haravaani etsien uuden kotimme pihasta kevätkukkien alkuja.

Mitään ihmeempää kukkaloistoa ei ole luvassa, mutta ainakin yksinäinen krookus näyttäytyy jo. Sinivuokon lehtiä vilkahti tuijien alusta pöllytellessäni. Hyvin vaatimatonta siis.

Asiantilaa täytynee korjailla tulevien vuosien saatossa. Kaihon värittämin miettein muistelen vanhan kotimme puutarhaa lukuisine kevätkukkineen ja perennoineen. Sitä kohden rakennetaan. 

Möyriminen pihoilla ja pusikoissa haravan vartta heiluttaen toimii kehon ja mielen huoltona. Luontoa ihmetellessä asiat useimmiten sutviutuvat kohdilleen oman näkemyksen avartuessa. Luonnolla on tahtonsa ja tiensä, ei sitä voi kuin nöyränä seurata vierestä kaikkea ihmetellen, näennäisesti ohjaillen.



Hoivaaminen, huoltaminen, rajaaminen ja kannustaminen ohjaa kasvatustyötä niin puutarhassa kuin seinien sisälläkin. Samaa elämän monimuotoisuuden ihmettelyä ja nöyryyttä harjaannutamme ihmistaimien äärellä. Myönnän täysin avoimesti, että elämäni puutarhoissa eniten on kasvanut puutarhuri. Sinnikkään kasvattajan ymmärrys ja kärsivällisyys, lempeys sekä turvallisuus.

Äärimmäisen vieraalla maaperällä liikuskelen täyttäessäni omaishoidon- ja vammaistukien hakemuksia, ähellän hoitoneuvotteluiden ja kouluhakujen kanssa. Tämän ei pitänyt mennä näin. Ei pitänyt olla tämmöistä. Jossain kohden eksyin käsityskykyni perimmäiseen pusikkoon ja otin huomaamattani väärän suuntiman. Paluumatka osoittautui arvaamattoman pitkäksi ja kivikkoiseksi. Askel kerrallaan, päättäväisin mielin on tultava takaisin ihmisten ilmoille uuden opin kanssa.

Ainakaan en jää kuusen alle itkemään. Ei jaksa enää märistä :)


- Aino