Käytännön harjoitteita

Tunteet ovat olleet pinnassa. Melkoisen lohduton itku tuli, kun huomasin peruuttaneeni taakse parkkeeratun ajoneuvon rekisterikilven sisään. Olen kerran elämässäni kolhinut autoa niin, että olisi tarvinnut jotain korjauttaa. Vasta ajokortin saatuani isältä lainattu auto sai osumaa propsikasasta törröttäneestä kepistä. Homma hoidettiin enkä minä oppinut, että miten.

Nyt jouduin soittamaan apua. Ikävöin lohduttajaa, tarvitsin jonkun, joka kertoo mitä just nyt teen, kun vahinko oli sattunut. Tarvitsin mielipidettä, halusin käytännön ohjeita ja  kaipasin rohkaisijaa. Kaikki auttoivat, lohduttivat ja kannustivat. Sisko muistutti jatkossa olemaan huolellisempi, sekin tuntui lohduttavalta. Sama sisko kuin aina ennenkin, raadollisin kaikista tapauksista. Juuri sellaisena rakastan häntä. 

Tuntui silti surkealta. Eihän tuo tapahtunut mieltä ylennä edelleenkään. Lasku on tulossa ja juuri nyt en olisi enää yhtään ylimääräistä laskua kaivannut. Veronpalautukset on korvamerkitty tyttären leikkaus- ja lääkärikuluihin, jokainen tuleva euro budjetoitu tarkkaan. Näitä minä laskeskelin päässäni ja pyörittelin numeroita kunnes tunsin, että tulen hulluksi. Oli pakko lähteä ulos lenkille.

 

 

Luota

Katseeni kiinnittyi yllättävän nopeasti uskomattoman vihreänä loistavaan sammaleeseen. Aurinko pilkotti monen päivän tauon jälkeen. Oikeasti, ei vain oma sisäinen aurinkoni, vaan se tähän vuodenaikaan harvinainen taivaankappale näyttäytyi. Rannalta löytyi kaatuneen puun runko täynnä kääpiä. En voinut vastustaa hetken kuvauksellisuutta ja räpsin muutaman otoksen. Siinä se, ahdistus oli poissa. Jostain iski ajatus.

Elämä pitää huolta, 
että tehdyt oivallukset sisäistetään ja lupauksista pidetään kiinni.

 - Kokonainen

Näin antoi elämä eteeni käytännön harjoitteen. Pakotti minut toimimaan uuden ymmärrykseni ja päätökseni mukaisesti. Jouduin heti käytännön tilanteeseen, jossa kaikki itselleni tekemäni lupaukset ja päätökset laitettaisiin testiin. Tienhaara. Joko teen niin kuin aina ennenkin, jatkan häpeässä tai sitten otan puhelimen käteeni, selvitän asian vahingon vastapuolen kanssa, rohkeasti aivan itse ja pyydän apua siinä mitä en itse tiedä tai osaa. Näin se käy, eikä se edes ollut niin vaikeaa kuin kuvittelin.

En ole kiitollinen siitä, että rusikoin toisen autoa, mutta olen kiitollinen, että jostain sain sen verran mielen laajakaistaa vapaaksi, että pystyin kääntämään asian mielessäni näin päin. Juuri tämä saa minut ihastumaan elämään ja ihmismieleen aina vain uudestaan.

- Aino

Mukavuusalueelta luisuneena

En voi sanoa, että pitäisin kerrostaloasumisesta. Pienessä kodissa on tiettyä viehätystä ja omaa idylliään, mutta tässä on koko ajan välivaiheen tuntua. Tietysti on. Alle 50 neliön asunnossa asuminen, kahden tyttären kanssa ja vuokralla, ei ole mitenkään kovin kauaskantoinen juttu vaikkakin hurjan ekologista olisikin. 

Meillä on ihan mukavaa, mutta minä en pysty lepäämään.  Tarvitsen omaa maata johon juurtua. Muiden päällä asuminen, ilman suoraa kosketusta maan kamaraan, on hankala juttu. Asia johon herään vasta nyt. Herkkänä ihmisenä häiriinnyn naapurustosta kantautuvista äänistä ja stressaan meiltä lähtevästä älämölöstä. Haluaisin omat seinät ja katon sinne maalleni. Oman oven, jonka kautta astua suoraan nurmikolle tai laskea jälkipolven viilentymään ulkoilman raikkauteen ilman välikätenä toimivaa porraskäytävää.

En myöskään pidä siitä miten ovella rapistelee postimies tai oven raossa keskustellut asiat kaikuvat rappukäytävässä. Kaikuminen ja äänten kulkeutuminen kummallisia reittejä pitkin on hämmentävää. En voi kirjoittaa saunassa sillä siellä jokeltelee naapurin vauva. Kirjoittaminen tupakeittiömäisessä olkkarissa säestyy jääkaapin hurinalla ja ikkunasta näkyy parvekkeen pilkkoma maisema parkkipaikalle sekä naapuritalon ankeaan betoniseinään. Patterit kantavat mukanaan jonkun imurointikolistelua.

Haikean masentavaa, voisi ajatella, mutta onko hyötyä ajatella asiaa siltä kantilta? Mieluummin käyn sekoittamassa mieltäni ja valitsen kiitollisen ihmisen suhtautumisen kaikkeen. Olen kiitollinen, että minulla on ollut kokemus omakotitalossa asumisesta ja puutarhasta. 

Kiitollinen siitä, että kaikki se kokemus on tuonut minut lähemmäs itseäni ja näyttänyt minulle mitä tarvitsen ja haluan. Kiitollinen, sillä tiedän kuka olen, mitä olen ja mitä en ole. Kiitollisena siitä, että tässä kaikessa on välivaiheen tuntua sillä se on samalla lupaus siitä, että edessä on jotain hirmuisen paljon muuta.

- Aino

Kaunista saaristoa aamupakkasessa

Pääsin viikonloppuna Tammisaareen mökkeilemään. Mentiin lossilla, se oli hurjaa. Minä pelkään merta edelleen. 

Se onkin jännä kunnioituksen, rakkauden ja pelon yhdistelmä. Meri on kiehtova ja mielenkiintoinen sekä ehdottomasti suojeltava, mutta laiturilla tekee heikkoa. Sovitaan, että tutustun hissukseen. 

Upeissa maisemissa saattaa tulla vietettyä enemmänkin hetkiä. Aika näyttää...

Näistä kuvista tuli melko hienoja. Ei tarvinnut filttereitä tai muita muokkauksia. Kunhan koitin säätää horisonttia hitusen suorempaan ja siinä se.

Pikkaisen vilakka ilta ja aamu oli, mutta uskomattoman raikas ja kaunis sää. Talventulo ei hirmuisesti innosta, mutta täytyy sanoa, että taisin ihastua syksyyn uudella tavalla. Talvirenkaiden vaihto ei ole lempipuuhaa, mutta aamulla sitä kiittelee nähtyä vaivaa teillä liukastellessa.

Siinä mun Kuusamossa kärsineet Palladiumin saappaat kiiltelee hoidettuna ja rasvattuna aamuauringossa. Olen miettinyt kovasti veganismin rajoja vaatehankintoja suunnitellessani. Haluan viettää ulkoelämää ja tarvitsen siihen kunnon kamppeet sekä asialliset hoitoaineet. Ihan heti en keksi vegaanista ja muovitonta vaihtoehtoa, joka vetää vertoja näille nahkaisille vaelluskengilleni tai villakerrastolle.  

Minimalisti zerowaste hömpötykseni tähden en lähtisi myöskään kokeilemaan mielelläni tuotteita, joiden kestävyydestä ja toimivuudesta en ole varma. Se se vasta tuhlausta olisikin. Onneksi juuri nyt en hanki vielä mitään vaan voin rauhassa miettiä vaihtoehtoja ja ottaa asioista selvää. 

- Aino

kokonaisen soittolistalla scandinavian music group - melkein kuin uusi, albumilta manner

Ensilumi Kuusamossa Karhunkierroksella patikoiden

Istun sohvalla tiiraten tutun huoneen seinää, lattian mattoa, liu´uttaen katsetta kohti vastapäätä istuvaa maailman ihaninta ja tukevinta ihmistä. "Tiiäkkö mie meinasin lähteä Karhunkiekalle, kun lapsilla on syysloma. Mitä mää täällä yksin tekisin ja vituttaa tää erokin". Siitä tuumailusta on jo hieman aikaa. Reissusuunnitelmiin tuli yhtäkkiä enemmän sisältöä, kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Rinnalle lähti mielettömän upea noutaja sekä ihminen, jonka kanssa on vaan mutkatonta olla.

Hyvä näin. Edelleen melkoisen heikkokuntoisena, yksin, olisi saattanut tulla äitiä ikävä pimeässä metsässä, ensilumen kastellessa onnettomat retkivarusteeni. Järjen ja kokemuksen ääntä kuunneltuani tein kolme erillistä päivän kävelyreissua. Ensimmäisen Kiutakönkäällä. 

Toisena päivänä Pienen Karhunkierroksen ja kolmantena päivänä Myllykoski- Ruka taivalluksen. Noin puolet Karhunkierroksen pituudesta (82km) tuli käveltyä kolmen päivän aikana. Yöt punkkasin mukavasti ihan oikeassa sängyssä. Luksusta, johon edes kotona en ole tottunut.

Ensilumen aika on haastava. Polku oli melko sohjoista ja mutaista suurelta osin. Konttainen sekä Valtavaara olivat aivan jäässä. Jo alkumatkasta vaelluskenkäni imaisivat mukavasti vettä sisään ja taipaleella mukana ollut reppuni pääsi vaelluskamun kannettavaksi selän vihoitellessa ikävästi. 

Kaikki huolet ja murheet jäivät sinne Kuusamon erämaihin. Jalat kantoivat vaikka ajoittain ei olisi uskonut niiden enää jaksavan metriäkään tai yhtäkään porrasta. 

Seuraavana päivänä kroppa oli kuin uudestisyntynyt. Pieni jäykkyys ilmaantui pohkeisiin vasta Kuusamo- Helsinki ajomatkan jälkeen. 

Nälkä jäi. Toivottavasti pian uudestaan.

- Aino

Älä milloinkaan liity sä roskanheittäjiin

Roskien kerääminen tienposkilta ei aina ole niin helppoa kuin luulisi. Se on puuhaa, jossa tulee hyvin tietoiseksi itsestään. Metsistä ja rannoilta kerääminen on helpompaa, kuin autojen ja ihmisten ohittaessa sinua puuhissasi. Mietin noukintakeikoilla pöljiä juttuja kuten, "jos kerään tämän niin tuleeko noukkia tuokin?", "entä tuo roska-astian ympärys, jonne linnut on riepotelleet roskiksen sisällön alkaen koirankakkapusseista? Voinko jättää tuon rauhaan ilman, että joku katsoo?", "mitäköhän nuo miettii, kun kyykin täällä?". 

Sinällään kyse on samasta fyysisestä harjoitteesta kuin mitä teen kotona lasten jäljiltä, mutta silti kaikki tuntuu tienvarrella niin erilaiselta. Siinä saa nähdä ihan oikeasti vaivaa, että kaikki tulee noukittua ja kiikutettua eteenpäin jätteenlajitteluun. Koska se on psyykkisesti niin epämiellyttävää ja tietoista touhua, se tuntuu myös hiton turhalta ja saa aikaan someraivoa esimerkiksi Instagramissa. Jonnekihan se tilanteen aiheuttama epämukavuus on purettava.

Älyttömästi tyhmiä ajatuksia, mutta niin niitä vain putkahtelee. Ei ihme ettei useampi käy siivoamassa tienposkia. Joukossa roskien keruu on hyväksyttävämpää. Tempaukset ymmärretään aina. Yksinäinen ituhippi penkomassa puskia on vähän outo. Näistäkin huolimatta mietin vain, että miten se roskan heittäminen on toisille niin vaivatonta? Saisiko syntiset ohjattua takaisin ruotuun, jos pakottaisi katumusharjoituksiin?

Rölli opastaa paremmin!

"Älä milloinkaan liity sä roskanheittäjiin, liity mieluummin vaikka omituisiin otuksiin!"

- Aino

Hävikkiviikon tuomia ajatuksia

On muuten melkoisen vaikeaa kirjoittaa ruokahävikistä sillain vetoavasti, tuoden esiin jotain sellaista mitä ei ole aiemmin jo kirjoitettu. Kampanjoinnin rajoittuessa viikon mittaan tulee hävikkiaiheista tarinaa hieman sieltä sun täältä. Ainakin, jos yhtään on kiinnostunut ajankohtaisista aiheista tai ilmastonmuutoksesta, joka nyt on aina ajankohtainen. Itse sitten luistelin vaikka lupasin.

Seuraa muutamia blogikollegoiden kirjoituksia.

Minimalismin Ilo: Näin lopetat kotitaloutesi ruokahävikin. 
Trashless: Miten ruokahävikistä eroon?
Minimal +: Banaanileipä 
Yle.fi ja järkyttävä kasa ruokahävikkiaiheisia tekstejä

Kompensaatio

 

 

Ajattelin yhden sellaisen, hieman vähemmän pureksitun näkökulman nostaa esiin ruokahävikkikeskusteluun. Vaikka toki yksittäisten kotitalouksien ruokahävikki on se mihin voimme jokainen teoillamme vaikuttaa, niin asioita on mielekästä ajoittain katsoa laajemmasta perspektiivistä ihan jo siitäkin syystä, että se oma pikkupuuharointi kotona tuntuisi mielekkäämmältä ja merkityksellisemmältä.

Maapallolla tuotetaan niin paljon ruokaa, että sitä on haaskattavaksi asti. Suomessa heitetään 120-160 miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa roskiin. Minä tykkään tästä pallosta, jolla asustamme ja olen siitä huolissani. Huolissani siitä syystä, että ruokaa tuotettaessa valtavina määrinä, vain yhtä lajia yhdellä alueella, tulee maa antamaan sille tuotannolle kaikkensa. Tuntuu kohtuuttomalta, että maaperää köyhdytetään turhan takia. Turhalla viittaan luonnollisesti siihen hävikkiin.

Meidän tulisi saada sisäistettyä sellainen ajatus, että kaiken minkä otamme maasta, vesistä, metsistä tai nostamme pelloista pintaan, jätämme lähinnä pinnalle killumaan tai sitten poltamme savuna ilmaan. Mitään ei mene riittävästi maaperään, metsiin tai peltoihin takaisin elvyttäen ja kompensoiden sitä mitä sieltä irroitetaan.

Tässä mielessä hävikki on hävikkiä isommassa mittakaavassa ja rapauttaa palloamme yhdessä muun tuhoavan käyttäytymisen kanssa. Siinä se oma suuri ajatukseni, joka temmeltää vapaasti myös Zerowaistailun ja muun pohjalla.

Muutoin ovat ajatukset elävän elämän puolella tempuroineet aivan omia polkujaan ja kirjoituskynnys on kohonnut eteeni massiivisena virtahepona, jota koitan vältellä. Pahoittelen. Kerään itseni kasaan hissukseen.


- Aino

Salaisen tulen vartijat

Arkiaamuisin tapahtuu erään koulun läheisyydessä näytelmä, jossa auto kaahaa parkkipaikalle. Etupenkiltä ponnahtaa pitkähiuksinen nainen syöksähtäen auton toiselle puolelle avaamaan takaovea pienelle koululaiselle, joka hyppää kimpsut ja kampsut valmiina äitinsä reppuselkään auton korkeutta apuna käyttäen. 

Äiti pamauttaa oven kiinni ja lukitsee auton aloittaessaan juoksunsa 20 kilon punnus selässään kohti pienten lohikäärmeiden salaista koulua, jossa ikuisen tulen vartijat opettavat ikivanhoja viisauksia lohikäärmelapsille. Koulumatka on vaarallinen ilkeiden, kylmää jäätä syöksevien, sieluttomien olentojen vuoksi, jotka yrittävät vallata maailman, johon reppuselässä hytkyvä lohikäärmelapsi on syntynyt. 

Salaisen tulen vartijat ovat pystyttäneet koulun alueelle näkymättömän voimakentän, suojaavan kehän, jonka turviin on juostava noin 200 metrin matka. Pieni lohikäärmepoikanen kannustaa äitiään juoksemaan kovempaa, ettei kaksikko jää hyytävien, sydämettömien zombien armoille vaan pääsevät turvallisesti suojaavan kehän sisälle ja poikanen siitä kouluun opettelemaan sisäisen tulensa käyttöä. Viisaat oppineet, salaisen tiedon vartijat, ottavat koulun ovilla iloisen lohikäärmeen vastaan.

Tämä varsin mielikuvituksellinen rutiini saa lapsen menemään kouluun hymyssä suin. Moikkaamaan lohikäärmeopettajille ja jaksamaan päivän. Tämä mieluummin kuin se, että lapsen saattelee hermostunut äiti tsempaten tarrautuvaa ja epävarmaa lastaan kohti koulun ovia, joiden lähestyessä pienokaisen käytös muuttuu ja äidin ääni vakavoituu. Purevan, sätkivän, raapivan ja potkivan lapsen nappaa ovella otteisiinsa kaksi opettajaa vetäen kiljuvaa demonilasta kainaloista sisään ja tiristäen kiristyneiltä kasvoilta huomenet ja hyvän päivän toivotukset äidille, joka yksin jäätyään kääntyy kannoillaan ja kiiruhtaa itkien läpi hiljentyneen koulunpihan takaisin autolleen.

Yllä oleva tarina on tietysti omasta elämästäni. Se on tarina lapsesta, lapsen mielestä, lapsen maailmasta, mutta myös tarina väkivallasta. Tarina on esimerkki siitä millä tavoin meidän tulisi pystyä kääntämään tilanteita väkivallattomiksi. Esimerkki siitä miten meillä tulisi olla sen verran aikaa ja resursseja, että pystymme leikkiin ja hauskuutteluun. Sen verran henkistä laajakaistaa vapaana, että mielikuvituksemme tuottaa meille ennakkoluulottomampia ja hellempiä ratkaisuja kaikissa tilanteissa.

Jos tarinan äiti olisi elämäntilanteessa, jossa hän itse voisi huonosti tai olisi työpaineiden ja kiireiden uuvuttama, ei hänellä olisi välttämättä sitä tarvittavaa energiaa hoitamaan tilannetta rakentavalla tavalla. Kyynelehtimisen sijaan hän saattaisi kävellä autoon kiukusta kiuehuen ja sättien hankalaa lasta mielessään peläten työpaikalla odottavaa esimiestä tai nalkuttavaa työkaveria. Kireys saattaisi tarttua työtovereihin, purkautua puolisoon tai anonyyminä vauva piste fiin sivuilla. Äiti saattaisi lohduttaa itseään autossa suklaapatukalla, kahvitauolla pullalla ja illalla ahtamalla ruokaa napaan niin paljon kuin sielu sietää, tehden väkivaltaa itselleen. Sama äiti voisi myös odottaa palkkapäivää ja hoitaa pahaa oloaan tuhoavalla shoppailulla haalien jo entisestään täyteen kotiin lisää krääsää, tarviten jatkuvasti lisää kaikenlaista, joka ei kuitenkaan täytä sielussa ammottavaa aukkoa ja tyhjyyden tunnetta.

Vaikka tutkin ja opiskelen väkivaltaa niin intohimoni on väkivallattomuus. Se on tarve, joka ajaa minua valinnoissani. Se ohjasi veganismiin ja ympäristöasioiden äärelle. Se on elämäntapa ja arvo, jonka ilmentymää kaikki muu on. Ideologiani ei ole veganismi, minimalismi tai muovittomuus, ne ovat vain sälää oikean ytimen ympärillä.

Väitän, että emme tunne väkivaltaa riittävän hyvin osataksemme elää ilman sitä. Emme näe niitä pieniä hetkiä, jotka synnyttävät väkivaltaa ja miten väkivalta on vahvasti yhteydessä välinpitämättömyyteen. Olemme varsin sokeita sille kuinka kaikki kulminoituu siihen, että meidän on kovetettava itseämme selvitäksemme tässä vallankäytön maailmassa, jossa vain vahvat pärjäävät ja inhimilliset virheet, heikkoudet ja keskeneräisyys ovat jotain mitä voidaan käyttää sinua vastaan. Luonto, vedet ja maat, ympäristö kasveineen ja eläimineen jotain mitä voimme riistää ja hyödyntää loputtomasti tuhoavan kasvuharhamme tarpeisiin.   Tunnistan vallankäyttöä ja epäoikeudenmukaisuutta nykyään melko tarkasti ja tuntuu kuin herkkyyteni vain ajan ja tiedon myötä voimistuisi. Samaa prosessia läpikäy todella moni ihminen maailmassa. Se on siis kaikki täysin opeteltavissa olevaa.

Avatessamme silmiämme ihmisten, eläinten ja luonnon pahoinvoinnille emme enää voi palata takaisin entiseen ja teeskennellä ettemme nähneet matkalla mitään. Entiseen ei ole paluuta muuta kuin välinpitämättömyyden kautta, mutta harjoittaessamme välinpitämättömyyttä olemme väistämättä väkivaltaisia itseämme ja ympäristöämme kohtaan ja se aiheuttaa pahoinvointia. Tiedämme varsin hyvin mikä välinpitämättömyyden vastalääke on, mutta silti vastustamme sitä.

Joskus, tai silloin usein, kun huomaat, että asiat takkuilevat eivätkä mene eteenpäin haluamallasi tavalla on hyvä pysähtyä miettimään käytännön sijaan kaiken ydintä. Miksi teet asioita, mikä voima sinua ajaa eteenpäin? Mikä on sinun ydin ja miten voisit tutustua siihen paremmin?


- Aino

Naisten Melonta Oulangalla

Kokonainen lähti mukaan Naisten Melontaan, joka järjestettiin Kuusamossa, Oulangan Kansallispuistossa virtaavalla Oulankajoella nyt 15. kertaa. Naisten kokoontuessa yhteen tapahtuu parantumista ja hoidollista eheytymistä muistelin, jonkun joskus sanoneen. Feminiininen energia on eheyttävää, parantavaa ja rakentavaa. Siinä on ikiaikaista viisautta ja sielua hoivaavaa läsnäoloa.

Itse hieman noille ajatuksille aikoinaan hymähtelin, kun tätä ääneen kerroin eräässä joukossa, vaan silloin ajatuksen otti ensimmäisenä omakseen ryhmän ainoa mies, joka näki meissä naisissa jotain sellaista mitä itse vähättelimme. Miehen silmien kautta sain nähdä sen mikä meidän naisten joukkohengen ydin parhaimmillaan on ja melontapäivän aikana tuo aikoinaan keskustellun henki tuli eläväksi naisryhmämme matkatessa pitkin jokea ja tehdessämme iltasella taikojamme perusteellisen saunotuksen lomassa.

 Oulangan Luontokeskus ja Kiutaköngäs  

Taipaleemme aloitimme Oulangan Luontokeskuksesta, josta naisjoukkomme otettiin vastaan kuusenkerkkäkuohuvalla ja saimme kattavan esittelyn Oulangan Kansallispuistosta sekä siitä minkälaisia toimia Metsähallitus Suomen Kansallispuistoissa tekee, jotta puhtaan luontomme monimuotoisuus säilyisi ja mahdollisimman moni pääsisi puistojen tarjoaman ikkunan kautta kurkkaamaan Suomen kansallismaisemaa. Juuriamme vaalitaan monella tapaa ja täällä Koilismaalla juuret ulottuvat myös Venäjän puolelle ja Paanajärven kansallispuiston alueille, jonne Oulankajokikin virtaa.

Anne Murto toivotti ikimuistoisella tavalla osallistujat tervetulleeksi lausumalla vanhan perimän mukaisen Luonnon nostatusloitsun sellaisella voimalla, että jokainen läsnäolija ihmetteli "mitä juuri äsken tapahtui?" kuivaten silmäkulmiaan runon voimallisen sanoman tempaistessa meidät kaikki kerralla samalle aaltopituudelle.

"Nouse luontoni lovesta, 
syntyni syvästä maasta, 
ha´on alta haltijani, 
kiven alta kiivauteni.

Nouse maasta makoamasta, 
päivän päälle päästämästä, 
nouse koskesta kuohuvasta, 
pimeästä Pohjolasta, 
tarkasta Tapiolasta. " SKVR

 
Tänä päivänä kuten edellisten neljäntoista melonnan verran on Naisten Melonnan reitti kulkenut Kiutakönkään alapuolelta kanoottien laskupaikasta lähtien 26 kilometriä Huotinniemeen asti. Huotinnimen saunat ja pirtit sijaitsevat aivan rajavyöhykkeen tuntumassa ja siihen kanootin on pysähdyttävä. Ihmisen luomat rajat toivon mukaan höllenevät uudenlaisen yhteisöllisen tekemisen myötä ja tulevaisuudessa pääsemme melomaan Paanajärvelle saakka. Luontokeskuksesta kävelee Kiutakönkään alle noin vartissa, kun ei eksy poimimaan marjoja. Matkalla näkee kosket Karhunkierroksen yleisestä reitistä poiketen vastakkaiselta rannalta.

Köngäs antaa vauhtia kanootille vaikka muutama ensimmäinen kilometri menikin ottaessa uudelleen tuntumaa melomiseen sekä melontakaveriin. Rukapalvelun eräopas Aapo Matilainen ohjasi melonnan perusasiat ja piti meistä huolta jokiosuuden ajan. Mahtavana tyyppinä Aapolle oli myös ilman muuta selvää, että yhelle vegaanille täytyy huolehtia kasvimaidot mukaan. Rukapalvelun vuosien kokemuksen omaava porukka operoi taustalla kuljetukset, ruokatauot joen varteen sekä varusteet meidän keskittyessä nauttimaan.

Täydellinen rauha ja hiljaisuus joella

Melomisen rytmin löydyttyä olimme kuin huomaamatta lipuneet kymmenen kilometrin matkan Nurmisaareen, jossa teimme ensimmäisen pysähdyksemme ja nautimme ilmastoystävällisen kasvislounaan. On se uskomatonta, miten ruoka maistuu aina niin hyvälle ulkosalla. Tässä kohden joukkomme innokkaimmat kävivät jo ensimmäisen kerran pulikoimassa melko raikastavassa joessa.

Nokipannukahvien jälkeen matkaa jatkettiin samalla verkkaisella tyylillä kaikkea ihastellen, huokaillen ja nautiskellen. Meille sattui uskomattoman upea sää vaikka aamulla satoi. Joella paistoi kuitenkin koko ajan aurinko ja pieni tuulenvire viilensi mukavasti pitäen hyttyset poissa. Täydellinen rauha ja hiljaisuus, tyyni vedenpinta, veden lempeä liplahtelu melan tehdessä kuviotaan. Välillä kanootti hieman narahtaa tai jossain haukka päästää ilmoille kimakan kutsunsa, paarma surahtaa korvan juuresta, melontakaveri hymyilee katseen kohdatessa.

Arjen kiireissä sisimpämme kuormittuu ja vahvojen juuriemme ote luontoon herpaantuu. Uskon, että tarvitsemme näitä sielun maisemissa vietettyjä hetkiä saadaksemme uudelleen muistutuksen siitä mistä tulemme ja keitä olemme. Tuntiessamme itsemme, löytäessämme oman ytimemme ja identiteettimme, meidän on helpompi ottaa vastaan muiden erilaisuutta vakaasti omilla jaloillamme seisten, sillä sitä voimakasta itsetuntemuksen ja tyyneyden olotilaa ei outo ja vieras uhkaa. Hyvinvoiva ihminen on luonnostaan toiselle hyvä.

Rauhoittunut ja latautunut tunnetila auttaa myös jaksamaan arkea taas hieman paremmin ja arjessa tuleviin haasteisiin vastaa jotensakin samoin kuin joella meloessa; antaa kaiken soljua omalla panollaan, hempeästi melalla oikeaan suuntaan ohjaillen, sillä mitäpä meidän tahtomiset ja repimiset veden tahtoon vaikuttaisivat. Joki virtaa miten sen on parhain ja ranta ympärillä muovautuu, hiekka nopeammin, kallio verkkaisemmin.

Joen kauneus, veden värin vaihtelu, siitepölyn kuviot veden pinnassa, pienet nivat ja virtauskohdat, kalojen hypyt, sudenkorennot, pohjan alati muotoutuva kuositus, sileän pyöreiksi hioutuneet mustat ja valkoiset kivet, hietasärkillä tyytyväisinä lepäilevät porot, rantojen kelot, kanervikot ja puolukka maat, rantaniittyjen kukkakirjo vielä näin elokuussakin.. Niin mykistävän kaunista ja yllätyksellisesti muuttuvaa maisemaa. Sanoin, että "mie haluan muuttaa tänne", mutta mielessäni ajattelin, että ei minun tarvitse, sillä tämä kaikki asuu minussa ja kulkee mukanani missä tahansa.

Hoivaavaa hemmottelua kaikille asteille 

Pidimme vielä naku-uinnin verran taukoa ja joimme kertaalleen kahvit matkalla, mutta lopulta päätepiste melonnalle tuli yllättävän nopeasti. Ajantaju oli hävinnyt jo aikaa sitten ja pää tyhjentynyt muukavasti muutoinkin. Ekomatkailuun erikoistuneen Basecampin Huotinniemen Russian End kelomökkileirissä  meitä hemmotteli kansanparannusasioihin vihkiytynyt Anne Murto sekä Basecampin Taru Käkelä. Savusaunaa oli lämmitetty leirikylässä koko päivän ja ruoka oli tuloillaan.

Tervetulomaljoista hörpimme mustikkajuomaa ennen kuin suuntasimme porukalla puusaunan lämpöön nauttimaan saunajoogasta. Kynttilälyhdyin valaistun saunan lauteilla istuen huokailimme Tarun ohjateessa meitä rauhoittavalla äänellään joogaliikkeiden kanssa. Päivän melonnasta herkkien lihasten saatua venytystä ja rentoutusta oli vuorossa savusauna.

Naispoppoo hiljeni maagiseen läsnäolon tilaan savusaunassa Annen heitellessä kiville löylyä. Meille oli varattu myös perinteistä hartioiden ja selän hierontaa sekä pohjoisen luonnon kivillä tehtävää Hot Stone Lapinkivihierontaa. Ruka Beauty & Wellnesin Sanna Juga lämmitteli eripuolilta pohjoista luontoa keräämiään kiviä nuotion lämmössä ja hierottava sai rentoutua laavulla luonnon rauhassa nuotiotulen räiskettä kuunnellen, hoitoöljyjen aromaattisia tuoksuja nuuhkien.

Puusaunassa virittelimme villiyrtti jalkakylpyjä, Vienanmeren levä-savinaamioita ja turvehoitoa sekä kuuntelimme Annen opastusta erilaisten vastojen käytöstä. Luvassa oli kaikenlaista villiä ja hyvää, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ropsimme itseämme ja vähän toisiammekin pihlaja-, kataja- ja pajuvihdoilla unohtamatta tietenkään perinteistä koivuvihtaa. Välillä kävimme pulahtelemassa Oulankajoessa virkistäytymässä ja vaan sitä taas jaksoi saunoa. Wild Food Kuusamon pakuritee maistui hieman jäähdyttyään saunomisen lomassa.

Hopunlopun Rane Säkkisen keräämät siankärsämöt hellivät jalkakylvyssä koipia. Yrttivesissä liottamisen jälkeen kantapäät olivat mahottoman pehmoiset ja sileät ihan ilman raspauksia. Kokovartaloturvenaamio yhdessä vihdoilla ropsimisen kanssa hoiteli saamani hyttysen ja paarman puremat ja rentoutti niin täysin, että oli suoranainen ihme, että jaksoin kauhoa Kasvisravintola Karpalon reissulleni loihtiman vegaanisen illallisen naamariini. Tomaatti-amaranttikeitto alkuruokana, pääruokana hampunsiemenpihvit, rucolakastike sekä uunijuurekset ja salaatti hävisivät lautasilta, velttoudesta huolimatta, hyvin nopsaan.

Mieli levänneenä ja avoinna keskustelimme syntyjä syviä, luovuimme arkuudesta ja kuljeskelimme vapautuneen verkkaisesti, välillä ilkosillamme, kaikkia aisteja hellien ja päällemme laskeutuvaa elämystä joka solulla imien. Kokemuksesta muovautui kiireettömän yhteisöllisen hoivaamisen ja jakamisen kautta, juuri meidän porukkamme näköinen, upeiden naisten melonta.

- Aino

Naisten Melonta blogiyhteistyönä Rukapalvelu Oy:n kanssa, ruuat Kokonaisen melontaan valmisti Kasvisravintola Karpalo, Suomen pohjoisin täysin vegaaninen ravintola Kuusamon keskustassa, Naisten Melonta seuraavan kerran 18.8.2018.

Älä Hanki Mitään- haasteen tunnelmia heinäkuulta

Olen tullut reippaan puoli vuotta toimeen sillä mitä minulla jo on. En ole hankkinut uusia vaatteita, kosmetiikkaa, koruja, laukkuja, kenkiä.. en mitään. Mieheltäni sain lahjaksi ripsivärin, joka on toistaiseksi ainoa repsahdukseni tässä haasteessa ellei sitten auton vaihtamista lasketa. Se oli sellainen isompi päätös ja kulujen vähentämiseen tähtäävä toimenpide, joka vaikutti myös koko perheeseen, joten onko se aivan täysin oma hankintani? No, jossittelut sikseen. Pistetään sekin sinne "repsahdusten" listalle.

Ruohonleikkaajan haaveita

Nyt minulla on kuitenkin ollut vaikeuksia. Haluaisin nimittäin niin kovasti sen puskettavan ruohonleikkurin. Pääsin sellaista kokeilemaan ja työntelin sillä koemielessä Espoon pihaa isomman alueen lapsuuden kotini kartanolla. Testasin vähän mäkilähtöjä, juurakoiden yli kisaamista ja pidemmässä nurmessa surauttelua. Leikkuujälki on siistiä ja tasaista. Piharatamoviidakossa vempele, tai siis minä, hieman hidastui, mutta kyllä se sielläkin terä leikkaa, kun vaan hinkuttaa tarpeeksi pieniä siivuja. Ihan selkeästi tönättävien ruohonleikkureiden käyttö on taitolaji, jossa sitkeys kasvaa treenin myötä.

Sisko pentele meni taruilemaan, ettei leikkuri muka pysy terässä, vaan pitää vähintään joka toinen käyttökerta teroittaa, ja se vasta olis ihan hirveetä hommaa. No ketun marjat tarttee. Veli sanoi, että Husqvarnan aparaatti on jotakuinkin kymmenen vuotta vanha, ainahhiin, eikä sitä oo ikänään terotettu. Ei tarttee, sillä siinä on semmonen itse itsensä teroittava terämekanismi. Tämän asian todisti todeksi vielä itse isäntä teroitusmestari, jolta olisin ottanut opit oikeanlaiseen terotukseen vaan eipä miun tarttenna. Heh :D

Jutskailin hengenheimolaisten kanssa ja sain lisää vahvistusta taakseni. Käyttökokemukset työnnettävistä leikkureista olivat samankaltaisia omieni kanssa. Lisäksi kannustavaa palautetta tuli mm. nurmikon monimuotoisuuden lisäntymisestä, nurmen paranemisesta ja edelleen saasteettomuudesta. Ei tarvitse miettiä varoaikoja ajamisen jälkeen tai suojella ruokakasveja lähellä olevia alueita. Mitään ei kerry kasveihin tai maaperään pitkässä juoksussa. Ainakaan siitä ruohonleikkuusta. Pihamaa, maaperä ja kasvusto saisivat puhdistua, rauhoittua ja elpyä.

Elikkä nyt voi sitten sonnan jauhanta loppua ja ruohonleikkuri asiankin ratkaista. Vaan tässä on se mutta, kun en minä saa sitä itelleni hankkia nyt tänä vuonna haasteestani johtuen. Koko perheen hankinnat on ok, mutta jollei se ole kuin minulle varattu, tuo kuntoiluväline, niin mitenkä semmosen hankin? Lisäksi minua hiukka epäilyttää ostaa ruohonleikkuria käytettynä jollen pääse terien kuntoa ensin testaamaan.

Olen jokusen päivän pyöritellyt tätä kaikkea mielessäni ja minusta tuntuu, että repsahdusten listalle tulee ripsivärin ja auton vaihdon lisäksi työnnettävä ruohonleikkuri. 

Hitsi, että mie mielessäni hihittelen sille miten markkinaihmiset meikäläisen segmentoi, elikkä pistää lokeroon, näiden hankintojen perusteella! Huvinsa kullakin 😂

- Aino

Kuulumisten vaihtoa Helsinki City Marathonin Lotta Hanskin kanssa

Ajoitimme itsemme Helsinki City Marathonin reitille samaan paikkaan, Suomen Juoksutapahtumien tapahtumapäällikkö Lotta Hanski sekä minä. Paikka tapaamiselle valittiin Lehtisaareen, sillä reitti Munkkinimestä Lehtisaareen on juoksun kauneinta ja monimuotoisinta luontomaisemaa meren äärellä ahomansikoineen ja villivadelmineen.

Tällä reitinpätkällä ohikulkijat reagoivat nopealla palautteella maahan heitetyistä roskista heti juoksujoukon mentyä. Helsinki City Marathon on mukana Ekokompassi ympäristöjärjestelmässä ja sen myötä muun muassa roska-asiaan on pureuduttu entistä vankemmalla tahdolla ja taidolla.

Ensiaskeleet -aina ne hankalimmat

Kuten moni muukin ekoasioihin herännyt, niin myös Lotta miettii ajoittain "Mitä tällä kaikella tekemisellä on väliä, kun se tuntuu niin pieneltä". Verratessaan aikaansaannoksiaan muihin, ja vaikkapa Kokonaisen tekemisiin, "tuntuu tehtävää olevan vielä ylettömän paljon". Siihen en osannut oikein sanoa muuta kuin, että tähän omaan tilanteeseeni on päästy vuosien saatossa, työllä ja opiskelulla.

Keskustelu synnytti ahaa- elämyksen, joka on toistunut viime aikaisissa teksteissäni hyvinkin monella tavoin; painimme aivan samojen asioiden äärellä olimmepa yksittäisiä juoksijoita, kuluttajia, tapahtumanjärjestäjiä tai yrittäjiä. Joudumme kaikki aloittamaan jostain ja etenemään askel kerrallaan tutustuen juurta jaksaen oman toimintamme synnyttämiin ilmastovaikutuksiin, roskaan ja kehityskohteisiin.

Vastuullisuusasiat ovat meidän kaikkien opittavissa, mutta valitettavasti myös hyvin pitkälti oman mielenkiinnon varassa. Tämä asettaa meidät kaikki alussa hyvin nöyrään ja melkein musertavaan tilanteeseen, jossa ensin tajutaan kaikki se mikä on pielessä ja sitten kaiken pielessä olevan valtavuus ja vasta lopulta sinnikkyyden kautta käärimme hihamme ja lähdemme työstämään epäkohtia yksi kerrallaan.

Ekokompassi etenee hienosti, mitä sen jälkeen?

"Oppia on juoksun parissa kuitenkin tullut ja Ekokompassi sertifiointi meni läpi, silti parantamisen varaa on", Lotta toteaa. Ehkä vähän turhan vaatimattomasti nyt suhtaudutaan siihen mitä on saatu aikaan, sillä heti perään Lotta kertoo, että "tietotaitoa on lähdetty jakamaan myös muille urheilutapahtumille" ja sen Lotta näkeekin yhtenä tärkeimmistä tekijöistä näissä ekohommissa. 

"Esimerkiksi Kalevan kisat on mukana Ekokompassissa tapahtumakandidaattina ja muille urheilutapahtumille jaetaan Helsingin juoksutapahtumien kokemuksia. Tietysti toiveena on, että jatkossa tapahtumat hyötyvät toinen toistensa kokemuksista ja tekemisistä. Halua tekemiseen on valtavasti, mutta se on vaikeaa" summaa Lotta. Tietoa joutuu hankkimaan paljon, vihertyminen vaatii opiskelua. Kynnystä pitää madaltaa ja keskittyä alussa pieniin toteutettaviin tavoitteisiin, josta sitten lähteä askel askeleelta kohti kestävää juoksua. 

"Tapahtumien on haettava luvat ja noudatettava lakia normaalisti ihan nykyäänkin. Kuitenkin uskon ettei ainakaan isompia kumppaneita jatkossa saa ilman ympäristöohjelmaa ja sitoutumista vastuullisten tapahtumien järjestämiseen. Yrityksen sekä tapahtumien arvojen tulee mätsätä toisiinsa" kertoo Lotta tulevaisuuden kuvista.

Vihreä on suunta johon järjestöpuolen resurssiniukkuus myös ohjaa, usein nimittäin ekologinen vaihtoehto on myös se edullisin. "Kaikenlaista epäolennaista tai turhaa ei voi syytää tapahtumissa, sillä kaikki maksaa. Useimmat juoksutapahtumat ovat järjestöjen organisoimaa toimintaa, josta hyöty menee lajille ja urheiluseuroille" toteaa Lotta.

Työresurssit ovat myös niukalla, koska kyseessä on paljolti vapaaehtoistoiminta. Virheämmän linjan ottaminen antaa vapaaehtoisille uusia näkökulmia ja motivaatiota hommaansa, mutta myös uutta osaamista, joka on käytettävissä myöhemminkin harrastuksissa, kotona ja töissä. Tieto lisääntyy monella tasolla. Itsekkäästi tietysti toivon, että vastuullisuusasioiden taitaminen on "uusi musta", jolla aukenee kaikenlaisia mielekkäitä yhteistyökuvioita itsekullekin.

Lopulta tämä kaikki kuitenkin johtaa tilanteeseen, joka on win-win-win-win aivan kaikille tahoille; niin luonnolle, järjestäjälle, juoksijalle, alueen asukkaille, vapaaehtoiselle, kaupungille, imagolle, ituhipille, yhteistyökumppaneille, markkinoinnille kuin viestinnällekin, tuumaamme yhdessä Lotan kanssa.

 

 

Käytännön tasolla vastuullisuus on yksinkertaisia huomioita

"Konkreettisia oppeja on jäänyt käteen paljon", kertoo Hanski "ja usein ne kiteytyvät todella pieniin juttuihin, joita ei tule ajatelleeksi ennen kuin on itse tilanteessa".

"Helsinki City Runilla esimerkiksi opittiin, että roskisten sijoittelulla on todellakin väliä. Juomapisteestä 20 metrin päähän sijoitetut keräysastiat ovat aivan liian lähellä, koska juoksija kuljettaa mukiaan noin 120 metriä ja biojätteen kierrätys puolestaan on vietävä biojätteen luokse eli käytännössä sijoitettava tarjottavien banaanien viereen" luettelee Lotta.

Paljolti toiminta kehittyy ihan sillä, kun havahdutaan ymmärtämään mitä tämä kaikki vastuullisuus ja kierrätys ja muu konkreettisesti tarkoittaa. "Tässäkin tilanteessa ohjeistus oli tehty ennakkoon ja oikein, mutta toteutuksen valvonta on myös järjestettävä ja vastuutettava selkeämmin, sillä vapaaehtoisporukka ei välttämättä ole asiaan vihkiytynyt" Lotta ruotii tilannetta. "Tilanteiden muuttuessa on osattava reagoida nopeastikin ja mietittävä kaiken loppusijoitusta, kuten Helsinki City Runin maalialueelle saatujen lasisten kuoharipullojen kanssa opittiin. On mahtavaa saada yhteistyökumppaneita, jotka tarjoavat juoksijoille suorituksen päätteeksi palkinnon, mutta kokonaisuudessa on otettava huomioon myös lasisen lahjapullon kohtalo" jatkaa Lotta.

Pakka menee uusiksi hyvinkin pienistä seikoista ja valmiutta reagointiin on oltava. Ekoajattelun täytyy olla sisällä kaikissa kohdissa ja osallistujissa kautta linjan, että toimintaa saadaan kehitettyä jatkuvasti. "Ideoita ja mahdollisuuksia on edelleen paljon ja saatu kokemus pistää vain työskentelemään entistä enemmän vihreämpien tavoitteiden eteen" kertoo Lotta. Parannettavat kohdat pakottavat ajattelemaan ja toimimaan ja näin toiminta kehityy vaihe vaiheelta. 

Isoimpia toiveita ja tulevaisuuden näkymiä ovat yhteistyökumppaneihin liittyvät toiveet ja uudet mahdollisuudet, joita vihreiden arvojen mukaanottaminen on avannut. "Joillakin yhteistyökumppaneilla on hyvinkin tarkkoja vaatimuksia vastuullisuusasioissa ja siksi tämä voi hyvinkin avata mahdollisuuksia uudenlaisille yhteistyöprojekteille ja -tahoille, joilla on samanlainen arvopohja" pohtii Lotta.



- Aino


Kuinka juoksusi voisi olla askelen verran kestävämpi? -Lue vinkit.

Saako minun välittämiseni sinut välittämään?

Maailmanparannus, sellaisena kuin se kohdallani näyttäytyy, on raskasta hommaa. Se on lukuisia vuodatettuja kyyneleitä, surtuja kohtaloita ja vääryyksien edessä musertumista. Kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa mieli ja sydän nyrjähti The True Cost- dokumentin ansiosta.

Jokaisen kauhuuksia esittelevän dokumentin tai tehdyn tutkimuksen jälkeen hiljennyn miettimään ja suremaan. Ajattelen niitä ihmisiä, eläimiä ja ympäristöjä, jotka kärsivät, myrkyttyvät, voivat huonosti. Itken ihmiskohtaloita ja suren eläinvanhempien rinnalla heidän menetettyjä poikasiaan. Tunnen myötätuntoa ja rakkautta, mutta myös jatkuvaa voimattomuutta ja pienuutta kaiken äärellä, kädettömyyttä.

Monesti tuntuu, ettei millään sanomisillani tai tekemisilläni ole tässä epäoikeuden vyyhdissä minkäänlaista merkitystä. Mitä sen on väliä, että minä välitän ja yritän näistä asioista viestiä? Vaikka haluaisin kaikkien pystyvän avaamaan sydämensä maailmalle samalla tavoin kuin omani avaan, niin tiedän ettei moni semmoista halua tehdä, koska se tekee kipeää. Olemme itsekkäitä. Myös minä olen. 

Joudun nostamaan itseni omasta huonon omantunnon, kauhistuneisuuden ja maailman vääryyksien lohduttomasta suosta valtavan kamppailun kautta. Minun tekisi mieli ummistaa silmäni ja antaa asioiden olla. Käpertyä vain jonnekin nyyhkimään kaiken pahuutta, luopua kaikesta. Jokainen kerta teen voimia koittelevan nousun takaisin sieltä tuskan syövereistä, keskittyen niihin asioihin, joissa voisin kenties tehdä muutoksen, parhaani mukaan fokusoituen kaikkeen sellaiseen, millä voisi olla merkitystä ja miten voisin vaikuttaa siihen, että asiantila paranisi.

Ei silti huolta, hömppä pömppää ja toheluuksia on taatusti luvassa edelleenkin, mutta asioilla on aina useampi puoli. Kivikkoinen taipaleeni ylös vääryyksien syöveristä on helpompi, kun kerrot tehneesi paremman valinnan kirjoitusteni perusteella tai heränneesi huomaamaan samaa vääryyttä kanssani. Jokainen pieni teko, johon olen vaikuttanut suoraan tai epäsuorasti, antaa minulle toivoa ja uskoa. Auttaa jaksamaan ja sinnittelemään eteenpäin tämmöisenä kuin olen.

Tästä syystä olen itsekäs. Minun on pakko saada joku kuuntelemaan ja tekemään asioita paremmin ja kestävämmin. Minun on saatava vaikuttaa ja kertoa. Muutoin vain surisin ja lyhistyisin valtavan epäoikeudenmukaisuuden taakan alle hiljalleen erakoituen. 

Olisi helpompaa, jos en olisi muovautunut tällaiseksi. Usein toivon, että välittämiseni olisi taidokkaampaa, suoralinjaisten ja pitkäjänteisten tekojen suunnittelua sekä toteuttamista valtavan empatiatyrskyn sijaan. Minun vollottamiseni ja huonon omantunnon puuskittaiset vyöryt eivät yhtäkään henkeä pelasta. Vain toimiva käsi, noukkii hukkuvan.

- Aino

Vuosi sitten tehtiin muuttoa ja jännitettiin uuden työn aloitusta

Vuoden aikana on tapahtunut uskomattoman paljon asioita. Pää menee lähes pyörälle, kun sitä kaikkea miettii. Viime päivien hiljentyminen yhdessäoloon ja ihan vain löhöily kotona lasten kanssa pelaillen, on tullut tarpeeseen. Kävinpä torkkumassa metsässäkin, auringossa lämmenneen kallion päällä pötkötellen, kun reissukaverin leikin seuraaminen rentoutti mukavasti. 

Tasan vuosi sitten hyvästelin entisen työpaikkani ja työtoverini Pirkanmaalla kukkasten kera. Olin lähdössä Juhannusviikonlopun jälkeen töihin Helsinkiin Kätilöopistolle. Vuoden takainen juttu jäähyväisistä löytyy täältä. 

Entisen kodin kukkamaita ja perennoita on kyllä kieltämättä ikävä. Erityisesti pioneja. Tänä vuonna ei sellaisia täällä uudessa kodissa ole vielä luvassa. Nyt nautitaan sitten lupiineista, mitä niitä nyt vielä pihamaalla kasvaa. Toivonmukaan ovat ensi vuonna saatu jo hävitettyä vaikka hirmuisen kauniita ovatkin koristamassa kattauksia tai vanhaan sinkittyyn kastelukannuun aseteltuna.

Lupiineista saa näyttävän keskipisteen kattaukseen

Kankaiset liinat pääsivät kattaukseen

Niin kuin on hyvin erilainen kukkaloisto niin on erilainen meininkikin kuin viime kesänä. Aivan toisenlaiset haasteet. Vaan just nyt haasteena on mahduttaa vielä yksi ateria napaan :) Päätettiin Juhannuksen osalta keskittyä olennaiseen ja jätettiin menot ja humputukset toiseen kertaan. Esikoisella iski liian paha haketusstressi takapihan työmaallaan ja pienin taas on ollut kohta viikon kesäflunssassa. Mitäpä sitä turhia paineistamaan kaiken maailman menoilla, kun kotona on hyvä olla.

- Aino 

Lupiineja vanhaan kastelukannuun aseteltuna

Kelohonka mukana matkalla

Jotakuinkin kaksi vuotta tulee siitä, kun käväisin mieheni kanssa Porvoon maisemissa lillumassa ja treenailemassa. Ensimmäinen kuvista on siltä reissulta.

Naurattaa kattoa tuota vanhaa kuvaa. Samat vermeet käytössä vieläkin 😆 Tossut toki ajautuneet eteenpäin ja lasitkin heivattiin hiiteen reipas vuosi sitten. Tai on ne pokat edelleen lasten leikeissä mukana. Ne kaivetaan ärsyttävästi esiin, kun on tekeillä jokin todella velmu äiti-imitaatio 😒

Vaan niihin kuvan taustoihin... Yhtenä päivänä otettiin hitusen pidempi juoksulenkki ja kipaistiin kallioille katselemaan horisonttiin avautuvaa merimaisemaa. Minua ihastutti ja ihmetytti kelottuneiden mäntyjen ynnä karujen merenrantakallioden yhdistelmä. Se oli sillä hetkellä ihaninta mitä olin ikinä nähnyt.

Itä-Suomi akselin pohjoisosissa syntyneenä kalliot, kanervat, juurakot ja tunturit keloineen ovat sielunmaisemaani vahvimmillaan. Kalliolta tähyillessä näkymä oli hyvinkin sitä samaa lyhytkasvuista petäjikköä joukossaan kauniisti pystyyn kuolleita puita. Tokaisin miehelleni, että "tuollaisen minä haluan matkamuistoksi takapihalle". No ei lähtenyt kelo muikin matkaan. Sillä kertaa.

Tänä vuonna, kevään lonksuttaessa tänne kuin letkajenkka, pari eteen ja yhden askeleen taakse, tajusin lähimetsissä samoillessani, että sain kuin sainkin sielunmaisemani tähän takapihalleni. Kelot, kalliot, kanervat, sammaleet ja puolukat tuossa noin, kun vaan ovesta astahtaa ulkoilmaan. 

Viime kesänä käytiin katsomassa tasan tämä yksi talo ennen kuin tehtiin ostopäätös. Olihan se rohkea veto, mutta on tuntunut koko ajan vain paremmalta. Nämä alueet ja maisemat olivat itselleni entuudestaan täysin tuntemattomia. Meri tuossa lähellä, vaikken sinne uskallakaan oikeasti pulahtaa, kiehtoo minua valtavasti herättäen jänniä väristyksiä. Se on elementti, johon tutustun hissukseen suurella kunnioituksella.

Säiden armoilla kauniin hohtavaisen hopeaksi hioutunut kelopuu, kiertyneen runkokuvioinnin ja tikan kolojen koristelemana on ollut minulle niin vahva symboli, että suunnittelin vuosia kelotatuoinnin ottamista. Nyt minulla on lähimettässä muutama suosikki "känkkäräpuu", joita käyn tervehtimässä, eikä tatuoinille tunnu olevan tarvetta.

Hetki, jolloin todella havahduin siihen millaisessa ympäristössä tästä etiäpäin elelen, oli uskomaton. Olin kuin kotiin löytänyt, juurilleni asettunut. Ihan piti tirskauttaa liikutuksesta pikkusen. Oli vahvan kiitollinen olo siitä millaisen onnenkantamoisen myötä tämä koti ja asuinpaikka löytyi. 

Täällä minulla nyt on kelo, jos toinenkin elämäni matkamuistona, kenties muistuttamassa siitä miten asioilla on tapana järjestyä ja hakeutua juuri niille poluille kuin kuuluukin. Jos koti on se mikä tuntuu meistä kodilta, niin silloinhan kodin elementit ovat meissä aina mukana. Omista elementeistään tietoisena on aina turvassa kotonaan.


- Aino

Riita ruohonleikkurista erätauolla

Näin se vain on monenmoista avuliasta vinkkiä tullut ruohonleikkurin hankinnasta puhjenneeseen parisuhderiitaan. Tai mikkään riitä ole, sellaista eriävien mielipiteiden päästelyä ilmoille tavallista kipakammalla äänensävyllä korkeintaan. Nopeasti jutun juoneen tästä.

En vain millään haluaisi polttomoottorikäyttöistä leikkuria sillä se a) haisee b) ääntelee c) pilaa puutarhan antimet.

Hommaan tuli joka tapauksessa pieni erätauko sillä pyykinpesukone laukesi. Ei mitään katastrofia kummempaa. Oltiin jonkin aikaa, eli pari päivää, ilman pyykkihommia ja ahdistus lähenteli valtavaa. Hikistä juoksuvermettä, jalkapallorompetta ja muutaman neidin hemppeiden vaihtotahdilla likavaatekoppaan kasaantunutta sisältöä just niin paljon, kuin kaapeissa on alkujaan puhdasta. Minimalistin vaatearsenaalilla parin päivän pyykkäysvaje menee juuri ja juuri pesuväliä venyttäen. Uusi kone on tuloillaan. Se ei ole mikään tingittävä juttu 7 hengen perheessä piste.

Ruohonleikkuri taasen on. Tilanne on tällä hetkellä semmoinen, että vanha kone pelittää vaikka kamala onkin. Itse vieläkin kuvittelen, lannistavahkosta kommentoinnista huolimatta, että sellainen mukava työnnettävä, hiljainen kaveri olisi meille passeli.

Ihan pikkiriikkisen tässä näpäyttelen keskivartalolihavaa perusmiestä vinkunoista, kun "on niin raskas työnnettävä" ja "sielunvihollinen" se sellainen puskuvempele. Ei kukaan väittänyt, että työnnettävä aparaatti mikään helppo tai kevyt olisi ja miksi sen pitäisi olla? Olisin innokas osallistumaan treeneihin ruohikon lyhyenä pitämiseksi ja kyllä se isäntäkin luultavasti katselisi ihan mielellään, kun tuolla bikineissä vedän kortta sileäksi.

Tai ehkei niissä mun bikineissä ole sitä mitä haen takaa, mut siis vähissä vaatteissa sillain viehkosti kiroillen. Voisin jopa lupautua jättämään villasukatkin, jos on yli 15 astetta lämmintä.

Kyllä se van niin on, että puutarhanhoito on Kokonaisen mielen ja kehon huoltoa parhaimmillaan!

- Aino

Adidas Parley juoksukengät merien pyörteistä

Adidas Parley tekee juoksutossuja kierrätyskamasta kampanjoiden niitä yhdessä Parley TV:n kanssa. Parley on motivoituneiden luovien ihmisten, ajattelijoiden ja johtajien tila, jossa asiasta kiinnostuneet pääsevät ideoimaan ja toimimaan meriemme hyväksi.  Parley kertoo sivuillaan muovista osuvasti. 

"...plastic is a design failure, one that can only be solved if we reinvent the material itself. We all have a role to play in the solution.  Let’s invent our way out of this mess. Together"

Valtava määrä muoviroskaa päätyy vuosittain meriimme. Merivirtaukset ovat muodostaneet maailman meriin viisi jättimäistä, hitaasti liikkuvaa vesipyörrettä, joihin muoviroska keräytyy. Niille on annettu nimi Vortex. Suurin osa muovista pyörii näissä Vortexeissa, mutta merkittävä osuus huuhtoutuu myös rannoille. Pelkästään Pohjoisen Tyynenmeren Vortexissa pyörii yli 18 miljoonaa kiloa muovia.

Ongelma on kun muovi ei häviä mihinkään. Kerran valmistettu ja käytetty roipe jää lillumaan maanpinnalle ikiajoiksi hajoten vähitellen pienempiin ja pienempiin osasiin kulkien ja kerääntyen ravintoketjussa, maapallon asukkeja haitaten, ympäristöä saastuttaen.

Missään nimessä en kehoita etsimään uusia tennareita käsiisi, jollei sinulla ole semmoisille todellista tarvetta, mutta sen sijaan lenkille lähtö ei ole koskaan pahitteeksi ja kannatustaan Adidaksen kampanjaa kohtaan voi osoittaa lataamalla Runtastic juoksusovelluksen ja painumalla lenkille. Sää on nätti, sinne vain. Itsekin olen käynyt tässä viikon sisällä jo kahdesti!

Sitten seuraavalla kerralla, kun uusien juoksukenkien hankinta on ajankohtaista, kannattaa katsoa millaisia hienoja ekologisia vaihtoehtoja on olemassa. Teknologia tuo mukanaan mahdollisuuksia korjata tehtyjä virheitä ja mitä enemmän näille innovaatioille luodaan kysyntää, sitä enemmän kasvaa myös toivon mukaan tietoisuus. Toivottavasti kehittyvät myös teknologia, juoksumukavuus ja lenkkareiden kestävyys.


- Aino

"Water and air, the two essential fluids on which all life depends, have become global garbage cans."

— Jacques Yves Cousteau, Oceanographer

Kuvat Parley http://www.parley.tv/#fortheoceans