perjantai 28. lokakuuta 2016

Lahjoitettu huilu hyvään kotiin :)


Päätin luopua käyttämättömästä huilustani johon liittyi myös paljon tunteikkaita muistoja. Minimalismi-ideologiani mukaisesti luovun jostain vanhasta saadakseni tilaa uudelle tai hankkiessani jotain uutta.

poikkihuilu Jarmo Pakusjärven huoltamana  ja valmiina postitettavaksi uudelle omistajalle


Omistaja löytyi! 

8-vuotias tyttö, jonka perheellä on ollut tiukka budjetti, mutta musiikki mitä ilmeisimmin verissä :) Lopulta uuden kodin valinta oli melko helppo. Seurasin vain sydäntäni :)

Harrastukset ovat usein kalliita, jos perheessä on monta lasta joutuu harrastusten kokonaiskustannuksia miettimään hyvin tarkkaan. Sisarusten kesken tulisi myös toteutua tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus harrastamisen suhteen. Silti toisen laji tai soitin voi olla kalliimpi kuin toisen. Hienointa tietysti olisi, jos samaa lajia harrastaisi usea, että kamppeita voisi kierrättää isommalta pienemmälle, mutta harvoin näin käy. Meillä kukaan lapsista ei harrasta mitään samaa..

On todella hienoa antaa huilu semmoiseen perheeseen jossa harrastuksia tuetaan ja niiden merkitys on niin suuri, että koko perhe säästää kuopuksen toiveen vuoksi. Sydämeni sanoo, että oikeaan osoitteeseen menee. Kunnioitan perheen toivetta enkä kirjoittele heistä sen enempää.

Uskon, että hyvä pääsee taas kiertämään ja vaikka joskus innostus huiluun instrumenttina lakkaisikin niin huilu ei jää, oman möhlimiseni tavoin, kaapin perukoille vaan menee vaikkapa musiikkikouluun lainahuiluksi. Lainasoittimille on musiikkiopistoissa näemmä kova kysyntä saamieni viestien perusteella.

Huilun huolsi ystävällisesti Puhallinsoitinkorjaamo Jarmo Pakusjärvi  Tampereella veloituksetta osallistuen näin huilun lahjoitukseen! Valtavan isot kiitokset Jarmolle <3 Korjaamoon voi pistää soittimensa huoltoon matkahuollon välityksellä ihan mistä päin Suomea tahansa. Yhteystiedot löydät tästä. Hyvät teot aikaansaavat lisää hyviä tekoja!

- Aino



 soittolistalla Vesa-Matti Loiri - Pyhät Tekstit - Korinttolaiskirje <3<3<3

torstai 27. lokakuuta 2016

Plant- Based Diet jysähti päin naamaa


Hetken hiljaisuutta ja aikaa. Pysähtyneisyyttä. Luulen, että sitä tarvittiin. Tunsin, että jotain oli muhimassa mielen perukoilla, mutta ihan tälläiseen en ollut varautunut. 

Kirjoittelin paastoistani, ensin digipaastoa ja sitten vesipaastoa, mikä muuten onnistui todella helposti ja hyvin. Olen tyytyväinen ja pysyin tavoitteessaani, vain 24h paasto. Joku voi tulla päsmäröimään, että ei se mikään kunnon paasto ole ja vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä kuona-aineet lähtevät liikkeelle jne. Minä tiedän kyllä. Kulutin vuorokauden aikana vain glukoosivarastoni loppuun ja siinä se, mutta olin sen näin ajatellut ja kokeilu on kokeilu. Digipaastokaan ei ollut täysin "puhdas", voisi sanoa, että se oli enemmänkin hiljentyminen kuin paasto. 

Olen tytyyväinen. Nyt tiedän, että pystyn ja että mitä on odotettavissa. Tunnustelin, että onko vesipaasto minun juttuni. Luulen, että oli. Kuvittelen usein, että olen melko laiska ja aikaansaamaton, mutta aivoni ovat jatkuvassa työssä, luen ja kirjoitan, opettelen ja opiskelen. Paaston aikana sain sitä jotenkin hiljennettyä. Valitsin syötäväkseni paaston jälkeen puhtaasti kasviperäisiä ruokia jollain intuitiolla. Eläinperäinen ei tuntunut tarpeeksi "puhtaalta" kehon puhdistettua itseään.

Melko kasvisvoittoinen ja maidotonhan tämä ruokavalioni on ollut tähänkin asti, mutta en ole ollut asian suhteen kovin tarkka. Puuroa menee paljon :)


Puurolautasellinen



Lihattoman lokakuun innoittamana tein itselleni kasviaterioita muun perheen syödessä lihaa. Tein sen lähinnä ilmastosyistä, oma korteni ilmastotalkoisiin, mutta en ollut senkään kanssa niin kovin tarkka tai fanaattinen. Sehän se, kun en ole mitenkään fanaattinen juuri minkään suhteen. Asiat kun harvemmin ovat ihan niin mustavalkoisia ja helppoja. 

Ajattelen, että me kaikki tarvomme omaa polkuamme niin kuin parhaammaksi näemme ja niillä taidoilla tai eväillä mitä meillä on. Joskus törmää johonkuhun ja polku jatkuu hetken aikaa yhteisenä tai vieretysten, toisinaan joku saa risteyksessä muuttamaan suuntaa tai ottamaan reppuunsa mukaan uusia eväitä, suuntaamaan ryteikön sijaan tunturin huipulle, välillä yhdessä muiden kanssa välillä yksin hiljaisuudessa tarpoen ja reppua kevennellen. Itse olemme omasta suunnastamme vastuussa vaikka joku koittaisi väkisin raahata omalle polulleen tai tukkia tietä. Joskus on mentävä kiertotietä, joskus huomaa kiertäneensä ympyrää. Matkantekoa kaikki ja se elämässä on parasta, olla matkalla oppien koko ajan lisää.

Tärkein matkakumppanimme, minä itse, on ehkä kiehtovinta ikinä. Minussa on mahdollisuus ja voima olla ihan mitä vain haluan. Minäitse voi määrätä askeltensa suunnan. Vaikeinta on usein huomata se mikä on sitä itseä ja mikä on se suunta minne se johdattaa.


Jotain kummallista tapahtuu


Tiiäkkö se sanonta "niin paljon meteliä ettei kuule omia ajatuksiaan"? Siksi digipaasto, siksi vesipaasto. Alkoi taas kuulua se sisäinen ääni. Se ohjasi eteenpäin polulla ja kertoi hämmästyttäviä asioita itsestäni.

Vietin yhden illan lukien ja katsoen dokumentteja. Kolusin kasviperäisestä ravinnosta ja sen terveysvaikutuksista kaikkea mitä käsiini sain. Katsoi, luin ja opiskelin. Seuraavan yön valvoin, itkin ja voin pahoin. Kirjaimellisesti vollotin ja yökin.

Siis ihan todella.. kohta 36- vuotias vereen ja suolenpätkiin tottunut, maatilalla kasvanut muikki, tuherran itkua katsottuani tehomaataloudesta kertovia dokumentteja. Eikä sillä ettenkö olisi niitä ennenkin nähnyt, mutta ei ne ihan näin vaikuttaneet silloin. Etovia ovat, jolleivat ole niin sinussa on jotain vikaa. Tämä oli toisenlaista tuskaa ja vastenmielisyyttä. Surua. Havahtumista.

Ajattelin ensimmäisenä, että onko tää nyt jokin hormoonihomma, että enhän minä voi olla raskaana!? (en voi, en ole :) Ehkäpä se oli univajetta tai nälän aikaansaamaa tunnekuohua? En tiedä mitä tapahtui. Miksi just nyt eikä jo aiemmin?

Olenhan tiennyt lihantuotannon ja yleensäkin maatalouden osuuden kasvihuonekaasujen ja sitä kautta ilmastonlämpenemisen ketjussa ja siksi eläinperäisten tuotteiden korvaaminen kasviperäisillä vaihtoehdoilla on ollut meillä ihan tietoinen juttu. Liha, kala ja kana on vähentynyt taloudessamme samasta syystä, mutta eipä mitenkään ratkaisevasti. Lähinnä se pakkausmateriaalien muovivoittoisuus on ollut karsinnan syynä, luulisin. Semmosta pientä haparointia oikeaan suuntaan, mutta ei niin, että olisin ollut tyytyväinen tai ettenkö olisi ajoittain ahdistunut siitä mitä syön ja mitä ostan. Kaupassakäynti on minulle todella haastavaa. Inhoan sitä monestakin syystä, mutta suurin syy on se, että kun siitä jää aina huono mieli. Joka kerta joutuu ostamaan jotain mikä ei mene sen oman eettisen seulan lävitse.

Semmoisia kasvisyönti ja vege-kausia mahtuu tarpomiseni varrelle joitakin, mutta aina se on menettänyt merkityksensä jossain vaiheessa. On vaan ollut niin paljon helpompaa olla ajattelematta koko asiaa. Mennä muiden mukana. Karsia sieltä mistä se on helpointa.

Olenko muuttunut? En usko. Suhtautumiseni asioihin on luultavasti muuttunut pysyvästi. En halua katsoa ruokaan, joka katsoo minua takaisin ja ainakin tällä hetkellä ne mielikuvat kärsivistä eläimistä ovat niin vahvana mielessäni, että pakatulla lihallakin on silmät. 

En ymmärtänyt aiemmin, että mitä näillä "tie the bond" tai "making the connection" ilmaisuilla tarkoitetaan eläimistä puhuttaessa. Tokihan minäkin pidän eläimistä enkä todellakaan katsoisi vierestä, jos joku pahoinpitelisi koiraansa tai kissaansa. Niin, koiraa tai kissaa, mutta mikä ero on kanalla, possulla tai lehmällä? Niilläkin on hermosto, kaikki tuntevat pelkoa, mielihyvää ja stressiä.

Lopullinen oivallus tuli eläinten kokeman stressin kautta. Mietitääns hetki sitä. Jos vaikkapa possu syntyy sikalan porsasaitaukseen missä sillä on noin kymmenen sisarusta, jotka kilpailevat pieneen tilaan sidotun emänsä nisistä niin eikö ne ole stressaantuneita? Eikö se emakko ole stressaantunut ja eritä stressihormoneja maitoon näinen porsaiden imettäväksi? Kun tämä porsas on tarpeeksi iso niin se viedään emonsä viereltä, eikö se aiheuta stressiä? Kun sitä syötetään ahtaassa tilassa mahdollisimman nopeasti isoksi ja vielä ravinnolla mikä ei kuulu sian luontaiseen ravitsemukseen niin eikö se aiheuta stressiä? 

Lopulta, kun aika koittaa niin siat tungetaan rekkaan vielä pienempään tilaan ja hytkytetään pitkin maanteitä kohti teurastamoa, eikö se ole melko stressaavaa ja viimeistään siellä määränpäässä, kun kaikialla haisee pelko ja veri? Korviin kantautuu muiden stressaantuneiden ja kuolevien eläinten ääntely? Sialla on hermosto, sillä on näkö, kuulo, tunto ja varsin hyvä hajuaisti, kun tonkii niitä tryffeleitäkin. Miksi sika ei muka tuntisi sitä mitä sen ympärillä on meneillään? Miten sika tai mikään muukaan eläin ei reagoisi siihen kehollaan ja tuottaisi stressihormoneja, jotka lopulta päätyvät lihaan, muniin ja maitoon.

Ei tunnu hyvältä. Ei tunnu yhtään hyvältä ajatukselta. Miten hyvin itse voisin niissä oloissa missä eläimiä kasvatetaan, pidetään ja tapetaan? Ei tunnu oikealta. 

En tiedä mitä tämä tuo tullessaan, kestääkö kauan, onko vain joku hormonioikku vai mikä ihme, mutta jotain nytkähti eteenpäin. Lautasellani on tällä erää vain kasviperäistä ruokaa. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu minun polultani.


- Aino



Miksi ja Miten ohjeita Zenhabits-sivuston kautta. Leo Babautan kirjoituksiin törmäsin alkujaan minimalismin kautta. Myöhemmin on tullut esille yhä enemmän yhteistä :) 

Jaan mielelläni netin ihmeellisestä maailmasta muiden tuotoksia ja tietyllä tapaa kunnian- tai arvostuksen osoituksena linkitän niitä, että upeat kirjoittelijat saisivat enemmän lukijoita. Sama toimii toisin päin, tykkään saada hyviä linkkejä blogeihin, dokumentteihin, artikkeleihin ja tutkimuksiin eli vapaasti vain kommentiboksiin linkkivinkkejä!

tiistai 25. lokakuuta 2016

Uusi lähestymistapa sairauteen ja sen hoitoon


"Entä, jos kulutus ei olisikaan talouden kulmakivi? Entä, jos vähällä pärjäämistä ei pidettäisikään häviölle joutumisena?"



vesipaasto puhdistaa
 



Paastolla jatketaan. Paaston terveysvaikutuksista kuulin luultavasti ensimmäisen kerran Ylellä esitetyn ranskalaisdokumentin kautta joitain vuosia sitten. Voi olla jo viisikin vuotta aikaa. Kyseinen ohjelma ei ole enää YLE Areenassa katsottavissa, mutta netin ihmeellisestä maailmasta näemmä löytyy. Tämä herätteli mielenkiinnon ja niimpä aihe jäi pyörimään jonnekin mielen perukoille.





Olen sen jälkeen törmännyt jatkuvasti paastoaiheisiin tutkimuksiin ja ihmisten kokemuksiin. Ravinto-, terveys- ja treenijuttuja plärätessäni kalorit ja niiden rajoittaminen sekä makroravintoaineiden eli sokerin, rasvan ja proteiinin, kanssa puntarointi on melko tyypillistä. Tuntui kuitenkin, että sieltä ei löydy se perimmäinen viisaus terveyden ja hyvinvoinnin saralla. Jotain puuttuu. Mitäpä on odotettavissa, jos asiaa lähestyy visuaalisen kehokuvan kautta. Ulkonäön johtaessa etsintää jää homma liian pintapuoliseksi.

Terveyden kokonaisvaltaisuutta on mielestäni tuotu dokumentissa hyvin esille. Paastokokeiden alkujuuret ovat psykiatriassa ja se puoli kiinnostaa itseäni enemmän. Venäjä ja entinen Neuvostoliitto on uskomaton tiedepankki, jonka tutkimuksia on alihyödynnetty länsimaisessa tieteessä. Tiedemaailmakin on polarisoitunut, se tulisi akateemikkojen aina muistaa ja koluta myös muissa kielissä ja kulttuureissa tehtyä tutkimusta ennakkoluulottomammin.

Kaikilla kaikkialla ei tavoite ole olla laiha ja länsimaisella markkinointikoneiston tuottamalla mittarilla hyvän näköinen vaan terve ja hyvinvoiva niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Siksi dokumentti luultavasti porautui mieleen. Kantaaottavuus on plussaa.

Dokumentissa esitelty hiirikoe ja sen vaatimat eläinkuolemat oksettavat tai ainakin tutkijan asennoituminen eläimen kuolemaan. Pahoittelen sitä. Muutoin dokumentti on hyvin mielenkiintoinen ja oivaltava monelta osin.

Se mitä dokumentin lopussa sanotaan kulutuksesta on nannaa idalistihöperölle.. "Entä, jos kulutus ei olisikaan talouden kulmakivi? Entä, jos vähällä pärjäämistä ei pidettäisikään häviölle joutumisena?"

Mitäpä, jos vähemmän olisikin enemmän?



- Aino

maanantai 24. lokakuuta 2016

Paasto

Ensin oli digipaasto. Se oli helppoa.

Sähköpostia katsoin ja muutaman kerran Instagramin- tilini sekä Googletin pari juttua tien päällä, mutta eipä ole kokonaista näkynyt koneella roikkumassa reiluun viikkoon. 

Aika meni syyslomaa viettäessä niin nopeaa, että ei sitä kerennyt edes huomaamaan kuinka monta päivää paastotessa meni. Se tapahtui hieman kuin itsestään. Oli paljon kivempaa haravoida lehtiä, raivata lisää pusikoita, puuhata lasten kanssa Käytiin Huimalassa riekkumassa, katsottiin Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu ja lilluttiin yksi päivä Flamingossa. Ikeaankin eksyttiin, mutta ei ostettu mitään. Käytiin syömässä ja ahdistumassa :)

Sitten tuli vesipaasto. En tiedä, että onko tämä niin helppoa enää.

Paasto on kiehtova juttu. Pyörittelin tätä mielessäni kauan ja nyt tuntui, että oli aika kokeilla ja nimenomaan vesipaastoa. Kyse ei ole nyt mistään viikkojen tai edes päivien paastosta vaan 24h vesipaasto. 

Säännöllinen paastopäivä on jotain minkä ajattelin lisääväni rutiineihini. Asiaan perehdyttyäni olen vakuuttunut siitä, että sillä on terveysvaikutuksia monella tasolla. Ennen kaikkea se toimii henkisenä maadoittumisen ja hiljentymisen aikana ihan jo siksi, että päiviin järjestyy lisää aikaa ruokailun suunnittelun ja toteuttamisen jäädessä pois. Paasto pakottaa karsimaan aktiivisuutta ainakin näin alkuun sillä keho ei ole tottunut eikä jaksa.

Olen varautunut, että alkuun puhdistautuminen aiheuttaa luultavasti vatsavaivoja ja päänsärkyä. Hyvästä yrityksestä huolimatta kahvi palasi hävikkiviikon haasteeni jälkeen listalle ja jo sen vuoksi on päänsärkyä odotettavissa. Kumma kyllä ei vielä ole iskenyt vaikka tässä on jo tullut lutrattua vedellä ja vihreällä teellä yli 12 tuntia. Ehkä se on tuo tee.

Kalorien rajoittaminen pidentää elinikää. Sillä on hyvin yksinkertaistettuna DNA synteesiä hidastavia vaikutuksia. Oikea mekanismi ei ole ihan tarkkaan tiedossa, mutta homma menee jotensakin niin, että dna ketjun kopioituessa solun jakautumisessa siitä ketjusta tippuu aina pieni pala pois sieltä ketjun "päistä". Näitä paloja voi tippua vain tietty määrä eli jakautumisia tapahtuu vain tietty määrä eliniän aikana ja kalorien rajoittaminen eli paasto säästää tätä päätä. 

Lyhyt paasto ei vaikuta lihasten surkastumiseen eli lihasatrofiaa ei tapahdu niin nopeasti kuin yleensä pelätään. Se säästöliekille meneminen ja jojoilu laihdutuksessa tapahtuu pidemmällä aikavälillä eikä 24h paastolla ole vaikutusta lihaskasvuun ainakaan heikentävästi. Itseasiassa on esitetty, että paaston aikaansaadessa ketoaineita ne toimivat neljäntenä makroravinteena ja muuttavat lopulta kehon toimintaa ja koostumusta. Tästäkin alkaa olla tutkimusta jo jonkin verran ja lisää tehdään jatkuvasti. 

Suolisto kaipaa välillä hengähdystaukoa. Paaston on väitetty puhdistavan suolta mikrobitasolla. Normaalifloora suolessa saa aikaa uusiutua ja tietyt vähemmän hyödylliset bakteerit kuolevat, kun ravinnon tai käytännössä paremminkin hiilihydraattien eli sokerin saanti lakkaa vuorokauden ajaksi. 

Syitä alkaa olla jo minun mielestäni niin paljon ja vakuuttavaa tutkimustietoa kaiken pohjalla, että päätin tehdä itselläni ihmiskokeen. Tasapaino terveellisen syömisen ja treenin suhteen ei ole vielä löytynyt. Paljon on hyvää tapahtunut tässä muutaman vuoden aikana, mutta en ole vielä siellä mihin tähtään ja nyt on aika ottaa uusia juttuja kokeiluun. 

Siitä olen täysin vakuuttunut, että mitään haittaa tästä paastoamisesta ei ainakaan ole sillä olen täysin terve, normaalipainoinen, aikuinen, synnyttänyt nainen. Ei tarvitse huolehtia pituuskasvusta, hormoneista, lisääntymisterveydestä tai oikeastaan mistään muustakaan. Vesipaasto- termistä huolimatta en aio kitata järkyttäviä määriä vettä rasittaen munuaisiani, se on hulluutta. Nimi vain kertoo sen, että juon vain vettä kohtuudella, ei mehuja, liemiä tai puhdistavia yhdisteitä. Tosin itse sallin itselleni vihreän teen veden kylkeen sillä tarvitsen jotain lämmintä ja pelkkä lämmin vesi ei nyt oikein houkuta. 

Ihmiskeho on luotu ravinnon suhteen enemmän niukkuuteen kuin tähän länsimaiseen yltäkylläisyyteen. Paasto ajaa kroppaa korjaavien mekanismien pariin antamalla elimistölle pientä haastetta. Kirjoittelen aiheesta mielelläni lisää, joten heittäkää kysymyksiä! 

Täytyneehän miun avata noita väitteitäni ja lähteitänikin, mutta nyt nautin paastosta :) Totuus on, että keskittymiskyky ei ole ihan priimaa joten lähdelinkittely ja tekstin muokkaaminen ei oikein nyt luonnistu. Luulen, että olen enemmänkin jännittynyt ja liian innoissani tämän kokeiluni kanssa kuin, että kalorivaje saisi aivot toimimaan hitaasti.

Muistuttelen vielä, että huiluni etsii omistajaa ja edelleen saa jakaa huilukirjoitustani eteenpäin! Uusia varteenottavia huilisteja on jo ilmaantunut kiitettävästi, mutta edelleen saa ottaa yhteyttä. Laitan viestiä perjantaina, että kenelle huiluni lähtee. 

Olen saanut ihania tarinoita ja hyviä ideoita <3

- Aino

torstai 13. lokakuuta 2016

Kaikki on yhteydessä toisiinsa


Kirjoituksen otsikko on jotensakin positiivissävytteinen ja sitten minä ajattelin laittaa tänne tämän..

Sydämestä riipaisee. Noita pieniä on lentänyt ikkunoihin tänään jo kolme. Tuntuu kamalalta ja vielä kamalammalta, kun tajusin hetken pähkittyäni, että minun täytyy olla syypää tähän. Eivät linnut aiemmin ole noin meidän ikkunoihin törmäilleet. 

Menin raivaamaan ne puskat. Into pinkeällä raportoin siitäkin täällä näin. Tätä en osannut ottaa mitenkään huomioon vaikka nyt, raivauksen jälkeisiä kuvia ja niissä kiiltäviä ikkunoita katsoessani, juttu on päivänselvä. 

Minun on todella vaikeaa elää itseni kanssa juuri nyt. Olen liian herkkä. Tunnen olevani syypää luonnon tasapainon järkkymiseen tässä pienessä kotipihamme eliöpiirissä. Mietin kyllä puskat raivatessani sitä tasapainoa, sillä pohjimmainen tavoitteeni oli saada Suomen luontoon kuulumaton kasvi poistettua ja korvattua jollain perinteisemmällä lajilla. Menee kauan ennen kuin hedelmäpuu, sireeni tai tyrni kasvaa noin isoksi, että se peittää ikkunoiden peilit ja antaa suojaa linnuille ja hyönteisille.

Tämänpäiväinen toimii hyvänä muistutuksena siitä miten tässä elämän kudelmassa kaikki langat ovat liitoksissa toisiinsa ja yhtä vetämällä tai katkomalla kudos muuttuu. Onneksi löytyy myös neulaa ja lankaa paikkaamaan kudelmaan tulleita reikiä. On eri väristä lankaa, on paksua ja ohutta, on toivon mukaan useampi parsinneula hyvissä käsissä ja ratkoja viisaan näpeissä.

Tämä on muistutus siitä miten keskittyessämme omiin päämääriimme ja tavoittesiimme suljemme usein silmämme kokonaisuudelta. On kiire toteuttamaan asioita. Sillä voi olla odottamattomia seurauksia. Toisaalta monesti juuri tässä pelossa emme toimi, kun olisi aika toimia rohkeammin. Pelkäämme, että jotain on jäänyt huomaamatta, jokin olennainen asia tutkimatta.

Kaikki on yhteydessä toisiinsa. Ehkä jokin minua suurempi ja viisaampi päätti, että tänään minun on aika saada muistutus tästä.

- Aino

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Tyttöjen päivä


Kokonainen uskaltautui tyttöjen päivänä Forumiin kuuntelemaan Plan Suomen järjestämää keskustelutilaisuutta tyttöjen asioista. Sanni luonnollisesti veti paikalle niitä innostuneita tyttöjä. Tässä ajassa elävät tytöt ovat ihania, valloittavia ja raikkaita. Suomessa he harrastavat, käyvät edelleen tunnollisesti koulua ja somettavat sormet sauhuten. Murehtivat ulkonäköasioita ja kaverihommia. Juuri kuten pitääkin.

Valtaosa elää tässä todellisuudessa, heillä on kelvollinen koti ja kelvolliset vanhemmat. Asiat ovat riittävän hyvin ja mahdollisuudet auki elämään oman näköistä elämää. 

Elämäntilanteen ja elämän mahdollisuuksien ero noin kahteen miljoonaan alle 15-vuotiaana äidiksi tulleeseen tyttöön on puistattavan hurja. Suomessa ensisynnyttäjän keski-ikä on 28,8 vuotta. Moni siirtää lasten hankintaa jopa 40-vuoden ikään. Me voimme valita. Suomi on maailman paras maa olla äiti. 

Me saamme valita kumppanimme, valita toisenkin tai kolmannenkin kerran jolleivat asiat suju. Voimme opiskella ja hankkia työn. Äitinä pärjäämme lasten kanssa ilman puolisoakin, usein niukin naukin, mutta sekin vaihtoehto meillä on. Meillä on esimerkkinä liuta vahvoja naisia, jotka ovat pärjänneet ja opiskelleet, menestyneet elämässään ja kasvattaneet upeita lapsia. Meidän tytöillä ja naisilla on arvo ja siitä olemme valmiita pitämään kiinni.


Panelistit keskustelemassa


Silti maailmalla on paljon alueita ja kulttuureja joissa tyttö on vähempi arvoinen, jopa riesa, josta halutaan eroon. Kuten lääkäri ja Plan Suomi säätiön puheenjohtajana toiminut Helena Ranta kertoi keskustelussa riipaisevan esimerkin, voi eriarvoisuus näkyä arjessa siten, että tyttölapsi saa syödäkseen vasta, kun perheen mies, poikalapset ja muut aikuiset ovat syöneet. Lapsiäitiyden pohjimmaisia syitä ovat köyhyys ja tyttöjen heikko asema.

Vain pojat pääsevät kouluun, jos aina hekään. Tytöt ovat kotiorjan asemassa odottamassa, että joku korjaa pois. Tyttö on rasite, josta saa parhaan hyödyn järjestämällä avioliittoon aivan liian nuorena. Valtaosa lapsiäideistä on naimisissa äidiksi tullessaan. He pääsevät tuskin koskaan takaisin koulun penkille äidiksi tultuaan, heidän kasvatuksensa ja oppinsa jää siihen. 

Lapsiäiti on vaarassa kuolla synnytyksen aikana liian ahtaan lantion vuoksi. Alle 15-vuotiaan lapsen vartalo ei ole vielä valmis raskautta ja synnytystä varten. Synnytyksiä hoitavan kätilön suurimpia pelkoja on, että lapsi ei mahdu syntymään vaan jää kiinni. Meillä tämä on äärimmäisen harvinaista ja liittyy useimmiten muihin tilanteisiin kuin ahtaaseen lantioon. Voimme auttaa ja ennakoida.

Lapsiäiti on vaarassa vammautua tai kuolla synnytyksen aikaisiin ja jälkeisiin komplikaatioihin. Fotojournalisti Meeri Koutaniemi puhui ympärileikkauksista ja ympärileikkausarven repeämiseen liittyvästä vuotoriskistä synnytyksen yhteydessä.


Meeri Koutaniemi


Tyttöjen heikko, alisteinen asema kertaantuu monella tavoin sukupuolittuneen väkivallan kautta. Sitä naisten ja lasten sukuelinten silpominen on, kulttuurissa elävää sukupuolittunutta väkivaltaa.

Lapsen mieli, kehon lailla, ei ole valmis äitiyteen. Usea alle 15-vuotias tulee raskaaksi hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena.  Koko taival hedelmöittymisestä syntymään ja sen jälkeen on traumaattinen niin syntyvälle vauvalle kuin hänen äidilleenkin. Onneksi toivoa on aina, mutta työtä riittää.

Tasa-arvoinen, väkivallasta vapaa tulevaisuus vaatii meiltä kaikilta ponnistelua, mutta kaiken minkä teemme paremman tulevaisuuden ja hyvän eteen saamme monin kerroin takaisin. Auttaminen antaa.

Keskustelussa mieli jäi kiinni idealistipuuhari Saku Tuomisen positiivisen kautta haettuihin käytännön vinkkeihin, joita me kaikki voimme ottaa arkeemme ja elämäämme. Voimme kannustaa niitä, joilla on visio, antaa tukemme idealisteille ja niille, jotka haluavat parempaa. Se joka ensimmäisenä kannustaa vaikkapa koulussa sitä, joka tekee asioita hieman toisin, on ihan yhtä sankari kuin se, joka tekee. Se joka puuttuu asioihin saa toivottavasti mukaansa rinnalleen jonkun, joka kannustaa puuttumaan, kehuu ja tsemppaa.


Aihe vetää vakavaksi


Maailmanparannus lähtee asenteista ja arvoista. Asennetta ja esimerkkiä antamaan löytyy paljon hommaansa sydämellä tekeviä, innostavia tyyppejä, joista keskustelussa mukana tyttöjä paikalle kerännyt artisti Sanni.

Mikä sen tärkeämpää kuin, että saa olla just oma itsensä ja tehdä sitä mihin tuntee vetoa eniten. Itsensä kanssa sinuiksi tulleella ihmisellä on annettavaa.

Sanni


Antaa voi lahjoittamalla tai lähtemällä Planin kautta kummiksi. Suosittelen lämpimästi. Oma kummityttömme Allison lähetti meille siskonsa avustuksella ensimmäisen kirjeensä :) 

Auttaminen antaa uskomattoman paljon voimia ja hyvää jokaiseen päivään. Se on takuu varma keino parantaa omaa hyvinvointia ja jaksamista. Jos minulla olisi lääkkeenmääräämisoikeus kirjoittaisin miljoona Hyvä kiertämään-reseptiä. 

Mahdollisuuksia on tuhottomasti ja keinoja loputtomiin, pienetkin jutut lasketaan. Voit vaikkaa aloittaa soittamalla mummollesi, äidillesi, kummitytöllesi, kysymällä kaverilta, että mitä kuuluu tai onnittelemalla mun 18-vuotta täyttänyttä pikkusiskoa!!

Voi viedä pullaa töihin tai lähteä viimeinkin siihen kaverin järjestötoimintaan mukaan. Voit pistää sen ei mainoksia lapun postilaatikkoon, kerätä roskan kadulta, jakaa tämän tekstin, puuttua kiusaamiseen koulussa, viedä sinulle turhia vaatteita keräykseen, lajitella jätteesi, lähteä lenkille, kirjoittaa kansanedustajalle, äänestää, lahjoittaa tupakkarahat keräykseen..

Sanoa ääneen, että lapsuus on arvokasta ja tarvitsee vanhemmuuden suojelusta.


Sannia löyhän letkeästi lainatakseni bullshitti vekeen ja oikeasti jotain toimintaa eikä pelkkää profiilikuvien vaihtoa facessa!



- Aino



laitetaas vielä tyttöbiisi soittolistallekin, PMMP -Tytöt

 

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kompuroivaa aitajuoksua

Kirjoittaminen ei aina ole helppoa, ei synny mitään, lyö tyhjää. Ei löydy sitä vetoa näppäimistön luokse, ei vain kiinnosta. Homma hakee muotoaan. Etsii etsii...

Piti kirjoittaa levähommeleista ekokampaajan käsissä. Oli sitä lopulta omissakin käsissä, jos totta puhutaan. Vähän piti jo kertoilla uudesta projektistakin, johon lupauduin aisapariksi. Siitä tuleekin muuten tosi hieno juttu.. 

Vaan näidenkin tapahtumien pistäminen sanoiksi ja kuviksi ei ota nyt onnistuakseen. Kasvattelee sitä rimaa tässä näin. Siirtyy, siirtyy.. 

Olen huomannut muutaman jutun kirjoittamisesta. (Ehkä pätee moneen muuhunkin juttuun)



1) Sitä pitää tehdä vaikkei siltä tuntuisikaan. 

Joka päivä on kirjoitettava edes jotain, muutoin se lihas ikään kuin surkastuu. Edistystä ei tapahdu. En tarkoita, että tämä blogi olisi mikään kirjallisen osaamiseni taidonnäyte, tämä on vain jotain semmoista hörhöilyä, joka pitää kiinni kirjoittamisessa. 

Joudun pakottamaan itseni ajoittain säätämään niin kirjoittamisen kuin noiden kuvienkin kanssa. En ole kuviini juuri koskaan tyytyväinen, sillä vaikka sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa niin usein en saa omiini kuin kymmenen. Toisilla on se taito, toisilla ei aivan. 

2) Rima nousee tehdessä vain korkeammalle.

Mitä enemmän antaa aikaa jollekin asialle, taidolle tai harrastukselle niin sitä parempia tuloksia siitä odottaa, mutta välillä tuntuu ettei kehitystä tapahdu. Iskee sellainen plateau eli tasannevaihe, ihan kuin punttihommissakin aina välillä. Inhoan sitä tilannetta. 

Parasta elämässä on se, että koskaan ei voi tietää, että josko vaikka jo seuraava juttu, kirjoitus, treeni tai kuva onkin taas edeltäviä huipumpi. Sitä vain ei saa koskaan tietää ellei sinnikkäästi jatka harjoitusta.

Yritän asetella aidat takaisin paikoilleen, taakseni nimittäin.

- Aino


soittolistalla sanattomaksi jättävä Vesa-Matti Loiri - Teidän lapsenne. sinkkulohkaisu tulevalta Pyhät tekstit- albumilta.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Hoidetaan vähän Ainoa ja Anttia

Hienoisten vihjausten jälkeen menin kyselemään, että josko olis kampaajalla aikoja. Ompun Torpasta löytyi yllätyksekseni aika samantien.  Onneksi näin sillä olisin muutoin varmaan jänistänyt miehen rohkaisuista huolimatta.

Mie vihaan käydä kampaajalla. Tai en siis vihaa, mutta olen hyvin varautunut asian suhteen. Käyn ehkä kerran vuodessa. Pidempiäkin taukoja on ollut. Tälle vuodelle on jo toinen kerta ja itseasiassa huomenna tulee kolmas.

Kävi nimittäin niin, että unelmat blondista saan haudata jonnekin unelma-aivolohkon perukoille. Tätä tukkaa ei enää värjätä. Tänään tehtiin mineraalipuhdistusta ja leikattiin semmoinen rapsakka 20 cm pituutta. Huomenna kokeillaan, että millä pikkuisen vihertymään päässeen harjani saisi elvytettyä.




Koska mie olin niin rohkea niin palkitsin itseni Hanko Sushin lounaalla. Eletään Lihatonta Lokakuuta joten valitsin kasvislautasen. Enpä ole tuosta perheelleni hiiskunut, mutta yritetään, tai minä yritän, nyt entisestään hillitä lihan syöntiä.

Koko annos mahdollistui vegaanisena misokeittoa myöden. Käytännössä keitosta jätetään vain dashi pois. Sain jotain söpöjä paahdettuja siemeniä tilalle, mutta unohdin jo, että mitä nää oli.







Sit huolettiin Anttia (kato kuka Antti). Hää oli kuulemma hyvässä kunnossa. Hieman epävarmana kyllä odottelin, että tuleeko sanomista. Tänä syksynä on ollu sikahienot pyöräilykelit. Melkolailla kuivaa ja tuolla, kun lähinnä poljeskelen päällystettyjä reittejä ei pyörä pääse edes pahemmin likaantumaan. 

Antin jarruista löytyi jonkinlaista säätövaraa, mutta muutoin kaikki kunnossa. Olin mie kyllä pistänyt tosipuheessa merkille sen ulinan. Vaihteet hyvässä kuosissa alun runksutteluista huolimatta. Hippusen sain edelleen oikaisua vaihteiden käytön suhteen. Kaikenkaikkiaan olen kehittynyt ja elänyt Antin kanssa silleen ihmisiksi. Teknistä muotokieltä en osaa, vielä, mutta kohan selvän saa, että mistä kirjoittelen.

Toivoin, että ajoasennolle keksittäisiin jotain sillä ranteeni taipuvat ajaessa hankalaan lukkoasentoon. Siitä aiheutuu pitkillä matkoilla sekä päivittäin pyöräillessä kipua ranteisiin. Olen huomannut monesti, että koko käden puristusvoima on heikko. Voi johtua hieman muustakin, ranneongelmat eivät ole uusi juttu. Nyt pyöräily on pahentanut tilannetta. Töissä käsien täytyy toimia ja tarvittaessa hyvinkin ripeästi. Kädet eivät saa täristä eikä ote livetä.

Satulaa säädettiin taaksepäin ja mietittiin, että pitäisikö etuhaarukkaa vaihtaa, mutta se ei luultavasti toisi kaivattua muutosta. Kimmo (kato kuka Kimmo) keksi madaltaa sarvia muuttamalla tangon pakat ylös. Ei iso tuunaus, mutta kyllä sen huomasi kotiin polkiessa. 

Sit sieltä irtosi semmonen pikku vinkki, että eihän sen käsien ajoasennon tarvitse olla koko ajan sama vaan sarvista voi ottaa kiinni myös päistä jolloin ranne ottaa vastaan töyssyjä sisäsivulla. On kuulemma ihan semmoset ne kahvatkin, että niillä se onnistuu.

Melkein lipsahti päälle "en sitten itte hokannu"- olotila, mutta peitin sen tosi hyvin. Uudet kahvatkin vois olla vaihtoehto, mutta semmosia nauhallisia ei taida Intersportissa olla.




Simpura esikoinen pänttää Trivialin kyssäreitä. Menen häiriköimään. Minuahan ei natiaiset rökitä.

- Aino

maanantai 3. lokakuuta 2016

Blackmonday #CzernyProtest Puolan naisten oikeus aborttiin!

Mustissa mukana taistelussa


Asettelin tänään pyöräni keulan Espoossa kohti Helsinkiä ja Senaatintoria. Poljin mustissa pitkin epävarmaa reittiäni, mutta onneksi sain Rautatientorilla avuliaalta Amnestyn feissarilta hyvät ohjeet perille. Olimme molemmat ihmisoikeuksien asialla ja ehkäpä siksi puheet jäivät opastukseen. Varasin mielestäni riittävästi aikaa, mutta taisin polkaista pienen lenkin kautta. 

Mustana maanantaina Helsinki oli syksyisen kaunis, mutta vilakka. Senaatintorin upeat rappuset ja Helsingin tuomiokirkko, vaikkakin vesivahingon huputtamana, olivat näkemisen arvoisia. En muista olenko käynyt siellä aiemmin paikan päällä. Nyt kuitenkin olin ja tärkeällä asialla monen kanssa.


Mielenosoitus veti ihmisiä paikalle


Puolassa tehdään vuosittain alle 2000 laillista aborttia, mutta yli 100- 150 000 aborttia karkeasti arvioiden suoritetaan laittomasti tai ulkomailla. Abortti ei ole mikään ehkäisykeino eikä vapaampi aborttilaki tarkoita sitä edes meillä, Puolasta nyt puhumattakaan.

Siellä abortti sallitaan vain sikiön ollessa alle 12 viikkoa, jos äidin terveys on uhattuna, sikiö vakavasti vammainen tai raskaus on saanut alkunsa rikoksesta. Laki on jo lähtökohtaisesti todella tiukka. Puolan parlamentin käsittelyyn ottama lakialoite tarkoittaisi sitä, että abortti ei olisi laillinen edes näissäkään tilanteissa. Tämä tuntuu käsittämättömältä, Puola on kuitenkin EU-maa muiden joukossa. Laittomasta abortista, eli siis abortista, äiti voisi saada vankeutta 2-5 vuotta.
 
Miksi tämä kaikki liikuttaa kätilöä, jonka leivän moni kuvittelee olevan kiinni runsaissa synnytyksissä? Olemme seksuaali- ja lisääntymisterveyden ammattilaisia. Ammattimme keskeisiä periaatteita ovat tasa-arvoisuus,  itsemääräämisoikeus ja yksilöllisyys. Asiakkaamme on ainutkertainen, tietoinen, tajunnallinen ja toimiva kokonaisuus, jolla on itsellään vastuu tekemistään valinnoista.

Työskentelemme naisen jokaisessa elämänvaiheessa; synnytys- ja lapsivuodeosastojen lisäksi mm lapsettomuushoidoissa, perhesuunnittelussa, neuvoloissa, gynenleikkureissa, naistentautien osastoilla, syöpäosastoilla, imetysneuvonnassa, valmennuksessa, päivystyksissä, poliklinikoilla ja kyllä myös niissä kohdissa, kun raskaus keskeytyy tai keskeytetään.

Puolan tiukan lain mennessä läpi uhkana on, että raskauden keskeydyttyä spontaanisti äiti joutuu rikostutkintaan. Mieti sitä tilannetta, jos saat toistuvia keskenmenoja ja niistä jokainen tutkitaan? Kenen psyyke kestää sellaista epäinhimillistä kohtelua surun hetkellä? Miten se tukee perhettä, parisuhdetta ja naisen jaksamista?

Terveydenhuollon henkilönä työskentely kaavaillun aborttilain puitteissa ei olisi mielekästä. Kuten gynekologit ja obstetrikot myös kätilöt päätyisivät helposti syytteeseen sikiön kuollessa. Tätä ammattilaiset pelkäävät Puolassa. Ehkäpä ei uskalleta antaa hoitoa enää ollenkaan ettei tekemääsi toimenpidettä katsota sikiön menehtymiseen johtaneeksi.



No Woman No Kra


Entä, jos raskaus saa alkunsa väkivaltaisen puolison raiskatessa tai naapurin setä, veli tai isä kajoaa koulusta palaavaan tyttöön? Millainen äiti on traumatisoitunut lapsiäiti? Kuinka helppoa on olla äitinä lapselle, joka muistuttaa joka päivä tapahtuneesta väkivallasta? Millaiseksi ja missä oloissa kasvaa ei-toivottu lapsi traumatisoituneen äitinsä tai sukunsa hoivissa? Auttaminen näissä tilanteissa on todella haastavaa, miten lie Puola on näihin varautunut.

Abortinvastaisuus yleensä nojaa siihen ajatukseen, että ihmisellä ei ole lupa leikkiä jumalaa. Eihän meillä olekaan oikeutta leikkiä näillä asioilla, mutta pitää olla oikeus tehdä valintansa itse sovussa oman omantuntonsa ja elämäntilanteensa kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva yhteiskunta tarjoaa resursseja vaikean elämäntilanteen läpikäymiseen, tukea, tietoa ja turvallista hoitoa.


Ei autoritääristä vallankäyttöä!



Hyvinvoiva, rakastettu ja arvostettu ihminen tekee oikeita päätöksiä koskien omaa ja kantamaansa elämää. Pakkorakoon ahdettu, pelkäävä ei. Pahimmassa tapauksessa nainen päätyy mustanmarketin tarjonnan pariin, sairastuu infektioon, vuotaa kuoliaaksi tai riistää itseltään hengen. Ehdottomuus laissa jättää jäljelle epätoivoisia vaihtoehtoja.

Syntymättömän lapsen oikeutta elämään ajetaan läpi keinolla millä hyvänsä, mutta ketään ei näemmä kiinnosta syntyneen lapsen kohtalo tai edellytykset elämälle.

Siksi tänään mustissa muiden mukana Puolan naisten tukena.

mukana protestoimassa



Kiitokset paikalle tulleille. Kiitos sinulle, joka kiersit kuuman kahvin ja kauramaidon kanssa :) Hienoa väkeä, asiapuheita.




- Aino


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Vaihdetaan poikkihuilu keveään mieleen



Minimalistina ei pitkään pysy ellei aktiivisesti luovu. Tavaraa kasaantuu, kun elämäntilanteet ja tarpeet muuttuvat. Kamerahankintani pakottaa minut idologiani mukaisesti valitsemaan luopumiskohteen. Siksipä haluan löytää poikkihuilulleni uuden kodin ahkeran pojan tai tytön luota, joka tarvitsee ensihuilua. 

Annan soittimeni sinne missä sitä eniten kaivataan.



 
Pyörittelin huilustani luopumista jo aiemmin, mutta toistaiseksi poikkihuiluni on maannut uskollisesti kaapissa ja kulkenut mukanani kaikissa vaiheissa aina kolmannelta luokalta asti. Myymistä harkitsin joskus, mutta jotenkin homma aina jäi. Instrumentin myyminen on hankalaa. Suhde soittimeen on omanlaisensa.




Ala-asteen opettajani kannusti minua hakemaan musiikkikouluun ollessani kolmannella luokalla. En ollut itse ajatellut asiaa aiemmin, mutta hän huomasi, että jonkinlaista lahjakkuutta taitaa olla, kun opin soittamaan pianoa korvakuulolta. Nuotit eivät vielä auenneet silloin, eikä ne aukea oikein hyvin vielä tänäpäivänäkään, mutta kuulo on herkkä.

Niinpä päivänä eräänä äitini kiikutti minut toiveestani musiikkikoulun pääsykokeisiin. Päädyin valitsemaan vasta siellä itse tilaisuudessa lopullisesti pääinstrumenttini. Piano ja viulu karsiutuivat heti alkuunsa äitini kommentoitua, että "viulussa on kamala ääni ja piano on liian iso". Olin samaa mieltä.

Viulussa on muuten todella hieno ääni, mutta ei siinä alkuvaiheessa. En uskonut, että olisin koskaan oppinut soittamaan viulua. Jonkinmoisella listallani kummittelivat poikkihuilu ja kitara, mutta koska olen syntynyt siellä missä tytöt ei soita kitaraa jäi jäljelle huilu.

Se juurimmainen alkuidea huilusta syntyi isäni kautta. Kuunneltiin Vesa-Matti Loirin tulkintoja Eino Leinon runoista, Yön Joutsenlaulussa oli ehkä hienoimmat sanat sekä huilusoolo. Minua kiehtoi valtavasti tuo mystiseltä kuulostava ääni.


Ajattelin, että valitsemalla isääni miellyttävän soittimen saisin  enemmän kaipaamaani huomiota ja rakkautta. Ehkä hän ottaisi minut luokseen asumaan, jos olisin tarpeeksi taitava ja ihana. Toivoin yli kaiken, että isä olisi minusta ylpeä.

Huilun viehätys alkoi kuitenkin rapista melko pian. Sain koulukavereilta tasaisesti kommentointia soittimestani. Joulu- tai kevätjuhlissa, en muista enää kummasta oli kyse, esiintymisen jännitys arvostelevien kavereiden edessä kävi liian isoksi ja itkun kanssa kieltäydyin menemästä lavalle kuultuani riittämiin "ränniputken pätkästä". Jänistämisestäni sain kuulla pitkään kaiken muun ohella. Hän jolle olisin halunnut soittaa ei koskaan ollut yleisössä.

Poikkihuilu ei ole instrumenttina helpoin. Se on hankala valinta, jos pitää säveltämisestä ja laulamisesta. Sillä ei voi itse itseään säestää tai tapailla stemmoja, mutta kun opettelee yhden puhaltimen niin osaa auttavasti monta muutakin. Vaihdoin myöhemmin pääaineekseni laulun ja lopulta musiikista tuli luovuuden lähteen sijaan lähinnä kulutustavaraa.



Lapsen opetellessa uusia taitoja läsnä on aina herkkyyttä. Oppiminen vaatii toistoa, aikaa sekä onnistumisia. Aina kun ei onnistu niin olisi hyvä olla ainakin yksi tukija vierellä, joka kärsivällisesti tsemppaa eteenpäin. Pienen innostusta ei saa tappaa tai kääntää pettymykseksi ajattelemattomilla kommenteilla tai välinpitämättömyydellä. Taitojen kartuttua selkärankaa alkaa toivottavasti löytymään myös omasta takaa eikä muiden kotkotukset enää niin heilauta.

Enää en koe tarpeelliseksi kantaa huilua ja sen tuomia muistoja matkassani. Haluan, että joku antaa soittimelleni hyvän kodin ja pistää sen siihen käyttöön mihin se on tarkoitettukin. Toivon, että lajoitukseni löytää oikean omistajansa ja ympäriltä aikuisia, jotka kannustavat ja ihailevat nuorta muusikonalkua.

Jos sinä tiedät innokkaan pienen huilistin niin kommentoi tänne blogiin, Instagramissa  huilukuvaani, Twitterissä @KokonainenE_E tai ota FaceBook- sivuni Kokonainen Elämä Edessä kautta viestillä yhteyttä. Voit myös auttaa vinkkaamalla asiasta musiikkiopistoille, - luokille, opettajille, lasten parissa työskenteleville, kummeille, isovanhemmille, kaimoille, kissoille ja koirille.

Eniten tarvitseva saa huiluni perille toimitettuna 1.11.2016.



- Aino


Edit: Huilu käy luonnollisesti huollossa ennen päätymistään uuden omistajan kätösiin. Huollon tekee Puhallinsoitinkorjaamo Jarmo Pakusjärvi Tampereella osallistuen näin huilun lahjoitukseen!

Edit 28.10 Huilulle on löytynyt ihana omistaja!  http://kokoelamaedessa.blogspot.fi/2016/10/lahjoitettu-huilu-hyvaan-kotiin.html

lauantai 1. lokakuuta 2016

Uusien asioiden päivä



Kylläpä on ollut melkoista puuhaa tänään. Aamulla heräsin päänsärkyyn ja oli muutenkin vähän vaikeaa, mutta päätin, että pihalle vaan touhuamaan, kun on nätti sää. 

Siellä se päänsärky ja muu onneton olotila unohtui, kun japanintatar sai vihdoinkin kyytiä.  






Nuo melkolailla kolmemetriset japanin ihanuudet on kyllä kauniita. Ulkonäköasiosta ei nyt ole kyse vaan ihan siitä, että kyseinen kasvi ei kuulu Suomen luontoon ja on hankala vieraslaji. Vaikkapa Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilta voi lukea aiheesta.

Hieman mietitytti, että miltä talo tulee näyttämään ilman niitä. Ovat niin isoja ja hallitsevia. Pidin kuitenkin tiukasti mielessä periaatteeni ja niin puskat hävisivät päättäväisesti yksi kerrallaan. 

Nappasin ennen ja jälkeen kuvia puutarhan puolelta missä kasvustoa on eniten. Toki sitä löytyy ympäri tonttia, mutta tuolla sen kasvu on hallinnut puutarhan ilmettä eniten.  


Ero on hurja, mutta ei ollenkaan niin karu tai paljas kuin mitä pelkäsin. Oikeastaan talon arkkitehtuuri pääsee enmmän oikeuksiinsa ja makuuhuoneenkin ikkunasta näkyy vihdoin maisema. 

Sain lähes kaikki varret katkottua ja raahattua takapihalle kasaan, mutta juurakkoa kaivaessa voimat loppuivat. 


Onneksi mies saapui kotiin ja kertoi, että oli suunnitellut meille hieman ohjelmaa. Tämä tarkoitti käytännössä Jätkäsaareen ajoa ja Verkkokauppa.comiin tunkua. Onneksi olin niin tyytyväisen loppu pusikon raivaamisesta, että venkoilut jäivät tällä kertaa vähemmälle.

Ja kyllä vain kannatti hypätä miehen mukkaan ja kaupoille :)

Uudistuneen pihan lisäksi tänään tapahtui nimittäin vihdoinkin jotain muutakin uutta. Nyt on se kauan himoitsemani kamera!!

Kuvat on räpsitty edelleenkin iPhonella ja käsitelty ihan puhelimen mukana tulevilla filttereillä. En tiedä, että tykkäänkö kuvaamisesta ollenkaan, mutta hienoja kuvia rakastan. Arvostan heitä, jotka osaavat vangita hetkiä ja tunnelmia kuviin. Kuten vaikkapa kätilökollegaani Mimin & Nöden takana.

Enhän minä tätä vekotinta osaa vielä käyttää, mutta hiljaa hyvä tulee. Jos nyt vaan kuvailen ja ihailen ensin. Lueskelen viikon käyttöohjetta, hypistelen ja katselen YouTubesta videoita.
Pitää hissun kissun tutustua kaveriin ensin. Sillä ei oikein ole semmoista persoonaa vielä eikä minulla kiintymyssuhdetta siihen, mutta olen uuden tekniikan kanssa melko nahkea muutoinkin. Eihän meillä Antinkaan kanssa mennyt alussa ihan putkeen mutta nyt en enää paremmasta tiedä :)

- Aino