Nollahukka Espoon Saunalahden Vihreä lippu- koulussa

Perjantaita ei voisi aktiivisemmin aloitta kuin lasten kanssa ympäristöasioista keskustellen. Nollahukka tiimimme, eli allekirjoittanut ynnä Otso Sillanaukee, käväisi Espoon Saunalahden koululla kuuntelemassa koulun Ympäristöraadin mietteitä kestävästä kehityksestä. Ihailimme oppilaiden johdolla Saunalahden koulun tekoja ja hankkeita ympäristömme hyväksi. 

Paikalla myös HS Lasten Uutiset haastattelemassa ympäristöraadin jäseniä sekä taltioimassa meille suunnattuja kiperiä kysymyksiä. Juttu näkyy ensi viikolla torstaina lehdessä ja somessa sekä telkkarissa Nelosella sunnuntaina 29.4 klo 8.50. 

Saunalahden koulu on yksi Vihreä lippu- kouluista Suomessa. Espoosta vihreän lipun tankoonsa nostavia kouluja ja päiväkoteja löytyy useita ja kansallisesti ohjelmaan osallistuu lähes 300 koulua, oppilaitosta, päiväkotia sekä lasten ja nuorten vapaa-ajan toimijaa. Ohjelma on kansainvälinen ja osa Eco-Schools- ohjelmaa. Täällä Suomessa kotimaisesta Vihreä lippu- ohjelmasta sekä sertifikaatista vastaa FEE Suomi (Suomen Ympäristökasvatuksen Seura ry). Toiminta näkyy osallistujien lisäksi laajasti myös lasten ja nuorten kodeissa sekä ympäristössä.

"Oppilaat ja aikuiset ymmärtävät, että tavoitteisiin päästään pienillä arkipäivän teoilla"

Vihreä lippu- toiminnan sanoma on juurikin sitä samaa mitä Nollahukka pyrkii viestimään. Täysi jätteettömyys on hieno ajatus ja päämäärä, mutta yhdessä yössä sinne harva pääsee eikä infrasruktuuri ole sellaiseen valmis. On askellettava portaita vaikka se olisi kuinka turhauttavaa ja osa askelmistakin vähän niin ja näin hyväksyttävissä.

Jokaisen oppimatka on arvokas ja kaikki teot lasketaan, kuten niin usein jaksan paasata. Elämän täytyy olla myös mielekästä ja tuntua hyvältä eikä siitä ole pidemmän päälle hyötyä jos liian tiukka fanatismi ajaa kiinnostuneita loitommalle.

Koulun oppilaat pohtivat meitä haastatelleessan ihan näitä samoja juttuja, kuin mitä aikuiset seuraajat minulta ja Otsolta kyselevät; Onko se vaikeaa? Mistä joutuu luopumaan? Eikö lapsilla ole kurjaa, kun elätte noin? :D

Tiukan asialliset kysymykset asettavat pieniä paineita viestinnän onnistumiselle, sillä toimintaamme ajaa vilpitön halu jakaa omaa kokemustamme siitä, miten elämästä on tullut minimalismin, nollahukan, veganismin ja muun pöhinän kautta äärettömän paljon merkityksellisempää ja täydempää. Olen onnekas, kun saan jakaa, puhua, elää  ja hengittää omaa kutsumuksellista asiaani.

Valtavaa onnekkuuttani lisää se, että samanlaisia tiedostavia huipputyyppejä kerääntyy ympärillemme jatkuvasti lisää.  Muodostamme upean joukon ihmisiä, joiden kesken syntyy mahtavia ideoita, tempauksia ja keskusteluita. Innostuneisuus on myös ihanaa tartuntamateriaalia, joka antaa antajalleen yhä uudestaan iloa ja hyvää mieltä. 

Sanomattakin selvää, että lasten kanssa tämä kaikki vain tuplaantuu, kun turhia rooleja, rajoitteita ja mielikuvituksen häkkejä ei ole. Energia keskusteluissa on rehellisen kiinnostuksen tasolla, joka menetetään heti, jos yrittää esittää jotain muuta kuin on. Kaiken kruunaa se ylpeys mitä lapset tuntevat omista aikaansaannoksistaan. Se on superhuippua! 

Meidän kaikkien pitäisi olla ylpeitä saavutuksistamme ja tietyllä tapaa roskattomuuden, Zero Wasten tai Nollahukan piirissä ollaankin. Jaetaan onnistumisia, iloja ja oivalluksia ja iloitaan muiden mukana heidän vastaavistaan. Siksi tämä kaikki muuttaa maailmaa vaikka tiukan rationaalisesti laskettuna jonkin toimenpiteen hyöty olisikin vain vähäinen. Me ollaan muuttamassa systeemiä sisältä päin ja ihan ensimmäisenä on asenteiden muututtava.

Saunalahden koululla jatketaan ympäristöteoin tänäkin viikonloppuna. Parhaillaan käynnissä olevan tempauksen voimin. Koulun ovet ovat avoinna kaikille ja sieltä saa käydä ostamassa kuvissakin vilahdelleita taimia sekä vaihtamassa leluja, kirjoja ja pelejä uusiin. Myöhemmin keväällä koululaiset menevät joukolla putsaamaan Itämeren rantaa. Koulun viherhuoneesta ihastelimmekin juuri tuota ikkunasta näkyvää merimaisemaa. Tässä se on aivan meitä espoolaisia lähellä. 

Tärkeä suojeltava. Tärkeää aktiivisuutta.

- Aino

Onko nyt niin, että meillä ei synny jätettä ollenkaan?

Laitetaas vähän tilannekatsausta siitä, että miten meillä noin niin kuin oikeasti menee kodin puolella tämän jätteettömyyden eli Zero Waste- jutun kanssa.  Tämmöistä ajoittaista kartoitusta on ihan hyvä tehdä ettei totuus unohtuisi ja mikäs sen parempaa tässä kahvilakon tuomassa tärinässä ja päänsäryssä. 

Heti kärkeen siis tunnustan, että paremminkin voisi olla ja ettei meillä, siis minun, kahden tyttäreni sekä vierailevan poikani taloudessa, olla täysin roskattomia edelleenkään. Minusta tuntuu, että jossain kohdin oltiin jo vähän pidemmälläkin Zero Waste mallissa, kun oli enemmän resursseja hyödyntää irtotuotteita. Oli siis ihan rehellisesti enemmän rahaa käyttää ruokaostoksiin ja mahdollisuuksia hyödyntää irotuotteita myyviä kauppoja. Kyllä meiltä silti roskaa on aina syntynyt. Olen pienen lapsitalouteni kanssa vasta matkalla täydelliseen jätteettömyyteen, mutta me ollaan saatu tällä porukalla ihan hyviä tuloksia aikaan. 

Niitä tuloksia sitten

Muutimme tähän nykyiseen kotiimme lokakuussa ja nyt on helmikuu elikkäs se tekee sellaiset viisi kuukautta. Tämän noin 5kk aikana olen käynyt roskakatoksessamme alle kymmenen kertaa. Lähinnä tyhjentämässä biojäteastiaa ruskean ummehtuneeseen biojätteen keräyspönttöön. Muutaman kerran olen heivannut omaan laariinsa keräyspaperia ja jokusen kerran kartonkia. Joitain yksittäisiä juttuja on mennyt sekaroskiksen puolelle. Semmoisia kuten puhkitallotut kengät. 

Lisäksi olen vienyt muovia kolmasti ja säilyketölkillisen metallijätettä sille varattuun astiaan. Elektroniikkajätteeseen jouduin viemään yhden päättömän barbin, jossa oli jostain kumman syystä koneisto, paristo ja hermoja kuluttava ääni. Paristot toimitin paristojen keräykseen. Vanhoja lääkkeitä toimitin apteekkiin. Nämä jälkimmäiset tapahtuivat marraskuisen Minimalismipelin innoittamana. 

Roskakaapissamme on etummaisena biojättelle yksi kokonainen roska-astia ja sen takana saman kokoinen varattuna muoville. Sivussa on laatikko paperille ja kartongille. Sieltä otamme uudelleen käyttöön tavaraa niin paljon kuin mahdollista. Käytämme paperia ja pahvia askarteluun, muistilappuina, minun kirjoitushommissa ja muussa ajanvietteessä. Metalli kerätään metallitölkkiin. Kaapeissa on hylly palautuspulloille, niitä olisikin muutama kauppaan vietäväksi, sekä lasitölkeille, joita ehkä voisi jo vähän karsia, mutta eivät ne vie tilaa miltään, joten olkoot.

Meiltä siis syntyy kierrätysjätettä ja sekajätettäkin tavaroiden irtisanoessa itsensä. Kutsun tätä kaikkea ulospäin virtaavaa materiaalia roskaksi, myös sitä biojätettä, koska tällä hetkellä en voi sitä omassa puutarhassani hyödyntää. Kompostointia on kyllä ikävä ja pystyisin myös sen osalta parempaankin, tiedän sen. Voisin olla tarkempi, aktiivisempi ja niuhompi, mutten jaksa olla lapsilleni paasaava ihan joka päivä enkä itselleni aivan niin vaativa. En juuri nyt. 

Mistä se paha saa alkunsa?

Mutta mitä meidän kiertoon menevä jäte sitten on ja mistä sitä syntyy? No lapsista tietysti! Voisin melko helposti syyttää lapsia taloutemme jätteistä sillä itsekurini on paljon parempi kuin ipanoiden, mutta totuus on, että minunkin kurini loppuu siinä kohden, kun pitäisi päivittäin leipoa leipää tai keksiä leivän päälle Keijun korviketta. Ketsupilla saa äidin ruuat maistumaan kaikki ihan samalta ja välillä joku pinaattilettupaketti pelastaa arjen. 

Kuvassa on toinen pakkausjätteen lähde, 50% alesta ostettuja, päiväysherkkiä, vegaanisia valmistuotteita, jotka päätyivät hätävaraksi pakkaseen. Ostan koska haluan päästä kokeilemaan noita kaikenlaisia uutuustuotteita minäkin, ja välillä, tai ainakin tällä kohdin jo pidemmän aikaa, olen kokenut hienoista kokkausinnon puutetta. Ei ole sellaista paloa ja tarmoa siihen. 

Lapset syövät niin valikoidusti etten jaksa pahoittaa mieltäni tai anella edes maistamaan. Lisäksi tiettyjen kodinkoneiden ja välineiden puute on myös kaventanut repertuaaria. Tämä on tämmöistä normaalia soljumista ja aaltoilua vuoden mittaan. Tiedän, että into palaa taas viimeistään, kun pihoilta ja pientareilta alkaa löytymään jotain poimittavaa.

Siinäpä sitä meidän muoviroskan alkulähdettä.. kasvirasvapakkauksia, öljypulloa, ketsuppipulloa, joitain leipäpusseja, jotka tosin uudelleen käytetään, juustopakkausta, jogurtti- ja kasvimaitopurkkia sen sellaista. Metallia tulee lähinnä kookosmaidon mukana, siis 2 kpl tässä 5kk aikana, sekä soijajugurtti- ja Keijupakettien välikansista. 

Roskasta oikeastaan kaikki on ollut kierrätettävää. Joitain kinkkisiä askarteluita ja sekahommeleita olen laittanut sekajätteeseen energiajaokkeeksi sillä ei ole kierrätysmuotoa esim lasten puhki kulutetuille kengille ja Core-Tex rukkasille. Sieltä ne menevät täällä Espoossa Vantaan Energian jätevoimalaan poltettavaksi ja näin saadaan haisevista tamineista sitten kaukolämpöä ja sähköä.

Lasten viettäessä viikon talvilomaansa tänä vuonna toisaalla aion petrata, tai petraan ihan luonnostaankin roskan suhteen. Osana tätä ryhtiliikettä on kahvin juonnista luopuminen, sillä se ihanuus iKaffe- pakkauksineen tuottaa henkilökohtaisesti eniten jätettä ja ilmastovaikutusta. Enkä nyt viittaa mihinkään metaaniongelmaan. Siitä tuli mieleen, että vessapaperista en lupaa luopua, mutta mielelläni ostaisin paperiin käärittyä merkkiä isoissa satseissa vaan eipä ole semmoista vielä tullut Suomessa vastaan.

Olis niin paljon hienompaa kirjoittaa siitä, että mistä kaikesta meillä EI enää synny jätettä. Tai hei, mitä jos sinä pistäisit kommentteihin, että mitä kaikkea olet saanut jätettyä matkasta! Millaisia muutoksia, kestotuotteita, parempia vaihtoehtoja ja karsintaa olet harjoittanut? Siitä olisi mahtaavaa kuulla :)

- Aino

Aamulenkistä kiitollisena

Sarasvuolla oli taas kerran älyttömän mielenkiintoinen #aamulenkki. Jarin tepastelu ja pölinä on ollut parasta mitä olen maanantai, keskiviikko ja perjantaiaamujen rutiineihini lisännyt. Myönnetään, että olen jotakuinkin mukavasti aamulenkillä vuoteessani, kun lapset vielä nukkuvat ja saatan kuunnella parhaita kohtia uudelleen toimittaessani koulukyydin tointa. 

Liikunta toki tekisi hyvää, mutta nyt mennään näin ja tosipuheessa mä oon niin kummallisen juurtunut omiin tapoihini, että en pystyisi kuuntelemaan näitä aamulenkkejä kävellessä. Minun pitäisi päästä tekemään muistiinpanoja.  En tee muistiinpanoja kaikkien pölinöistä, aamulenkeistä teen. Se ei ole mikään pikkuinen juttu se.

Tämän aamuinen pyrähdys raikkaassa pakkassäässä käsitteli valtaa ja sitä miten saamme valtaa. Sarasvuo siteerasi Dacher Keltnerin Power Paradox kirjan antia. Ennen päivän aamulenkkiä Sarasvuo muistaa aina sähköpostilla, jossa johdattelee päivän aiheeseen. Ennen valtapuheita Jari kirjoitti näin:

"Kaikenlaisen hyvinvoinnin kulmakivi on tunne hallinnasta. Joskus ihminen kokee, ettei hän kykene vaikuttamaan elämänsä kulkuun ja olosuhteisiin, vaan elämä tapahtuu tylysti hänelle. Ihmiselle on välttämätöntä kokemus siitä, että oman elämänsä piirissä valta on hänellä."

Keltnerin mukaan valta saadaan ja pidetään tässä ajassa, 2000 luvulla siis Empatian, Anteliaisuuden, Kiitollisuuden ja Yhdistävien Tarinoiden avulla. Tämä oli hirmuisen inspiroivaa ja resonoi syvästi ydinminäni kanssa, joka pyrkii väkivallattomuuteen ja on hiukkasen pulassa valta- käsitteen edessä, sillä väistämättömästi valta kytkeytyy aivoissani paljolti epäeettisyyteen ja kärsimykseen, juonitteluun, kaksinaamaisuuteen ja jonkun polkemiseen. Kyllä te tiedätte, siihen machiavellismiin.

Tuo edellä mainittu Keltnerin nelikko on jotenkin hirmuisen toiveikas ja vapauttava. Tähän vapautuneisuuteen päästään sen ajatuksen kautta, että minulla on melkoinen tarina kerrottavana, mutta sen sijaan, että pitäisin sitä edelleen, siis tarinaani, muista eristävänä ja yksinäisyyteen pakottavana, voisinkin kohdella omaa tarinaani eli kaikkea kokemaani, maailmaan, yhteiskuntaan ja ihmisiin yhdistävänä tekijänä. En varmasti ole ainoa, jolla on ollut vaikeuksia ja ikäviä elämänkokemuksia. Ihmisen pyrkimys sekä tarve yhteyteen on elämämme perusta. Me olemme yhtä ja yhteydessä toisiimme, siksi kokiessamme erillisyyttä, voimme huonosti. Perustarpeemme jää tyydyttymättä ja siitä seuraa aina kärsimystä.

Antamalla kokemalleni eli tarinalleni uuden merkityksen saan vallan suhteessa omaan tarinaani ja sehän laukaisee traumat, häivyttää häpeän ja voimaannuttaa. Tarina eli menneisyys ei enää olekaan mörkö, joka pitää meitä erossa toisistamme. Tämän ajatuksen kautta voimme tuntea empatiaa itseämme kohtaan ja olla kiitollisia omasta tarinastamme, oli se sitten mitä tahansa, sillä se yhdistää meidät toisiimme. Antieliasuutta voimme harjoittaa kertomalla tarinaamme ja pyrkimällä siihen, että muutkin voimaantuisivat ja palauttasivat valtansa suhteessa omiin tarinoihinsa saman ymmärryksen kautta.

Luulen myös, tai tunnen vahvasti, että tämä vallan nelikko; Empatia, Anteliaisuus, Kiitollisuus ja Yhdistävät Tarinat, ovat avain vanhemman valtaan suhteessa lapseen. Antamalla nelikon mukaista huomiota vanhempi muuttaa väistämättömästikin lapsi-vanhempi suhteen kulttuuria. Tärkeimpänä kaikista, valta suhteessa lapseemme perustuu terveeseen vallankäyttöön ja yhteistoimintaan haitallisen autoritaarisuuden ja käskyttämisen sijaan. Voimme vanhempina olla tässä yhtälössä myös tyytyväisempiä itseemme ja tuntea toimivamme oikein.

Löysin Keltnerin kirjan Helmetistä ja pistin varaukseen. You Tubesta löytyi lisää mielenkiintoista katseltavaa ja Sarasvuon Aamulenkkiä suosittelen todella lämpimästi. On huisia herätä tämmöisiin pohdintoihin jo heti aamusta.

- Aino

Aineettomat elämyslahjat ilahduttavat aina

Minä olen kyllä ehdottomasti tiedepuistojen ja -näyttelyiden ystävä! Kiitokset aineettomiin lahjoihin päätyneen Kummituksen, pääsimme tuossa viikonloppuna eräänä Heurekaan katsastamaan uusimmat näyttelyt ja nauttimaan vakiojutskista.

Sitran kanssa yhteistyössä koostettu Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta -näyttely oli todella mielenkiintoinen ja jaksoi pitää lapsia (sekä äitiä) otteessaan pitkän tovin. Näyttely kierrettiin läpi ilahduttavan tarkasti. Jollei Suomen itsenäisyyden juhlarahaston eli Sitran toiminta ja sivut ole vielä tuttuja niin nyt joutuin! Siinä on viikonlopulle vaikkas mitä mielenkiintoista luettavaa, testattavaa ja opiskeltavaa.

Tällä kertaa tuli kokeiltua myös tiedeteatteria. Iloa ilmasta! -esitys on aivan huippu ja saa vanhemman tuntemaan itsensä terveellä tavalla tyhmäksi. Mikäs lapsista sen hienompaa. Heurekan kahviosta hiukan nälkäinen vegaani löysi omenamunkin, jonka voimin jaksoi vielä jokusen tovin ihastella näyttelyitä. 

Semmosta värkkäämistä ja väsäämistähän se on lasten kanssa. Ehkä joku kerta menen ihan itsekseni, että saan oikein huolella lukea jokaisen kyltin ja edetä pakkomielteisesti järjestyksessä nurkasta A nurkkaan B kiertäen kaikkien pisteiden kautta. Tunnustaako joku haaveilevansa samasta?

Aiemminkin on tullut käytyä kyseisessä tiedekeskuksessa, siitä täällä vanhassa Kokonaisen tekstissä. Monesti kerron, asiasta kiinnostuneille sekä muutamalle sellaisellekin, joita ei kiinnosta, että Kokonainen lähti liikkeelle vähän sellaisena kirjoitusharjoituksena ja kyllä on harjoittelu kannattanut! Noita vanhoja tekstejä kun lukee niin joskus mietin, että menen ja retusoin kaikki, mutta miksi kehityskaari ei saisi näkyä? Meillä kaikilla on sellainen ja se on vaan inhimillistä jopa lohduttavaa. 

Kehityskaareni on saatellut minut tilanteeseen, jossa olen tällä viikolla antanut muutamankin haastattelun aivan hurmaaville ihmisille ja omat kirjoitukset on jääneet vähemmälle. Semmoinen tuntuu aina vähän hämmentävältä, mutta on tää kyllä kivaa. Kaikista kivointa on, kun saa jutella itselle tärkeistä aiheista ja arvoista hyvien tyyppien kanssa ilmiöitä ja tilanteita pohtien. Tulee ihan sellainen löytämisen ja oppimisen riemu, ihan kuin tuolla Heurekassakin. 

Koskaan ei ole liian vanha eikä myöhä. Sovitaanko, että ei unohdeta sitä vaikkei se aina järkeen käykään? 

- Aino

Heurekaan pääsee 31.3.2018 saakka Veikkauksen kortilla edullisemmin. Käy lukaisemassa tarjous.

Jotain minimalismipelin päivitystä pitäis vissiin

Voiko laittaa vain kuvia jollei tee mieli kirjoittaa? Jotenkin ei ole tehnyt mieli kirjoittaa ja se on mun mielestä vähän huolestuttava juttu. En tiedä onko uupumukseen ja alakuloisuuteen syynä talvi (niin siis mikä talvi?) ja tämä kotona roikkuminen lapsen kanssa vai mikä, mutta tuntuu kuin virtaa ei olisi mihinkään ja itsensä innostuttaminen johonkin toimintaan vaatii melkoisesti mielenvoimaa. Tahmeaa kuin tervan juonti. Vai mitenkäs se?

Päivä 11

Olen jokatapauksessa luopunut paljosta. Lapsetkin ovat osallistuneet, kuten kuvasta näkyy. Lisää päättömiä nukkeja, parittomia sukkia ja erinäistä roinaa on karsittu. Pitkin hampain välillä. Lapsille luopuminen ei ole niin helppo juttu ja olen vahvasti sitä mieltä ettei saisi pakottaa vaan aloitteen pitäisi tulla lapsesta käsin. Keskustelua on käyty suunnattomasti jokaisen tavaran kohdalla. 

Usein meillä on auttanut luopumisessa ajatus siitä, että lelu menee jollekulle, joka tarvitsee sitä enemmän. Sellaiselle jolla ei ole yhtään. Ensi- ja turvakotiin lahjoitusten tekeminen on ollut lapsilleni helppoa. Myytäväksi valikoiminen vaikeampaa. Tästäkin on tosin hyvin positiivisia kokemuksia yksien joulumyyjäisten osalta jolloin myynnistä saatujen rahojen kohtalosta saivat päättää lapset. Leluja löytyi kaupattavaksi uskomaton määrä ja ne myös menivät kaupaksi. Rahoilla entinen seitsemän hengen uusperheeni lähti kylpylään ja lapset tarjosivat kaikille myös ruuat ravintolassa pulikoimisen jälkeen. Se oli hienoa tiimityötä se.

Päivä 12

Askarteluista luopuminen on erityisen hankalaa vaikka ne ovat usein se vanhempaa eniten kiusaava asia kotosalla. Ei oikein tiedä, että mitä pitäisi tehdä kaikenmaailman väsäyksille, joissa on yhdessä kasassa paperia, pahvia, teippiä, glitteriä, piipunrassia ja vähän käpyjä. Että noukinko siitä noin yksitellen kaiken kierrätykseen vai tungenko suosiolla sekajätteeseen koska laiskottaa? Niin ja mihin hiivattiin kuuluu Play-Doh tai joku sen imitaatio? 

Päivä 13

Minusta ei ole joka päivä tekemään salapoliisityötä valmistajan sivuilla ainesosien suhteen. Saatikka sitten, kun askartelut on tehty jossain muualla. Tähän ongelmaan tietysti ajan kanssa auttaa se, kun kaikki ei-maatuva askarteluhärpäke on saatu kulutettua kodista, mutta vaikkapa meille sitä tavaraa tulee muistakin lähteistä kuin omien valintojeni kautta.

Sen sijaan puusta vuollut vampyyrin tappoon tarkoitetut vaarnat sekä puuhuilut on helppo juttu. Pidän näistä leluista <3 Kävyt, risut ja muut luontokappaleet on helppo hävittää (hyi miten väärin tämänkin voi ottaa..) ja lisämateriaalia löytyy loputtomiin. Lisäksi itse väsätyt askartelut näemmä parantavat mielikuvitusta äärimmäisillä tavoilla. Hyvä vain, että kaksi uuden sukupolven Buffya on kasvamassa täällä näin. Mistä sitä koskaan tietää...

Päivä 14

Itse luovuin omista keräilykappaleistani. Kokoelmani on ollut nykyään, tai no aina, melko vaatimaton, mutta silti olen pitänyt kiinni joistain cd-levyistä koska ei ole ollut Spotifyssa saatavilla tai olen halunnut kuunnella autossa musiikkia. Jo tuolla aiemmin tuli kuitenkin todettua, että auton soitin on varattu vaativamman musikkimaun edustajille meidän perheessä. Tai mun kai piti sanoa, että vanhemmalle haastavan musiikkimaun omaaville..

Päivä 15

Luovuin sitten elimistäni, kun en enää muuta keksinyt. Tämän mukana lähti myös viimein pahvinen elinluovutuskortti. Latasin mobiilikortin puhelimeeni. Sano Sinäkin Kyllä Elinluovutukselle! Hirveästi tekisi mieli vääntää tästä nyt jotain sarkastista läppää, mutta joku vois vaakka luulla, että olen masentunut joten hillitsen itseni ;) Äiti on vain vähän väsynyt. Onneksi viikonloppu on ihan just tuloillaan.

Pitäkää ihtenne terveinä, puss <3

- Aino

Aatosten joustamattomuus

Tämä on nyt Kokonaisen blogielon toinen kerta, kun olen muuttotilanteessa. Uudessa kodissa, uudenlaisessa arjessa ja taas on kaikki vähän hakusessa. Asiat etsivät paikkaansa. Kierrätyspisteet toisenlaisia ja sijoittuvat muualle, matkat taittuvat toista reittiä, kodista ei löydykään samoja vempeleitä ja tarpeita kuin aiemmin ja uunikin on suoraan sanottuna sen verran paska ettei siinä tee mieli väsätä mitään aiemmin hyväksi hiottua ilmastoystävällistä ruokalajia. 

Kaiken keskellä ei edes oikein jaksaisikaan. Huomaan helpottavani arkea livauttamalla juustopaketin ja valmispinaattilettuja ostoskoriin ilman, että kassalla tai kotona tunnen minkäänlaista omantunnon pistosta. Tai no, mitä mää yritän.. kyllä se tuntuu ja siksi siitä pitää päästä saamaan hyväksyntää täältä blogilukijoiden keskuudesta. Minkä hiton takia siitä nyt muuten olisin maininnut. 

Selityksenä minulla on nuo lapset. Väsyneenä ei jaksa kitinää ja riehuntaa vaan on mukavampi sulkea suu juustolla. Melkoisen vastenmielistä, mutta niin inhimillistä. Tätä taitoa oppii harjoittamaan jokainen vanhempi tyylillään.

Tämän päiväinen ahaa elämys liittyy ehdottomuuteen. Siihen miten olisin voinut olla tuossakin kauppatilanteessa ehdoton ja ottaa vastaan napinat lapsiltani myöhemmin tai olisin innovatiivisesti keksinyt jonkun vegaanin ja muovittoman vaihtoehdon, jos olisi yhtään enempää ollut napsuja kiireen keskellä. Ehdottomana olisi ollut jopa helpompaa, sillä silloin ei olisi tarvinnut selitellä kenellekään, että on vain ihminen.

"Ehdottomuus heijastelee omaa epävarmuuttamme" 

- Kokonainen

Huomaan, että ehdottomuus astuu kuvaan silloin, kun pelkään etten olekaan enää sitä mitä kuvittelen itseni olevan ja minun täytyy pitää siitä kiinni kynsin hampain. Haluan olla muoviton, vegaani ja ympäristöystävällinen vaihtoehto, mutta lipsuessa koen, että menetän palan ideologiaani ja sieluani. Miten sitä määrittelee itsensä, jos onkin vain puolet vuodesta muoviton tai käy salilla keväisin, opiskelee, mutta ei ole läsnäoleva juuri nyt? Olo tuntuu epämääräiseltä ja silloin ehdottomuudesta löytyy turvaa. Mutta mikä on se turvapaikka mikä sieltä löytyy ja mitä vastaan? 

Ehdottomuus heijastelee omaa epävarmuuttamme. Se pitää päämme selvänä kohti sitä ideaalia, joka on meille tärkeä, mutta jonka pelkäämme menettävämme, jos joustamme jossain kohden. Kenties sitä voi ajatella identiteetin häilymiseksi hetkissä. Sitä emme halua kokea, sillä se on inha tunne joutua ristiriitaan itsemme kanssa tai pohtimaan itsemäärittelyitämme uusiksi. Siksi ehdottomuus on todellakin turvasatama. Sinne ankkuroidessa ei tarvitse miettiä, pähkiä, ei joustaa ja voi jopa kääntää oman epävarmuutensa muita kohden torpedoimalla toisen kylkeen.

Tämä mekanismi ei päde pelkästään itseni kaltaisilla ituhipeillä vegaaneilla ja muilla zerowaistaajilla vaan on liitännäinen kaiken ehdottomuuden kanssa. Tulee mieleen sanonta "on a high horse". Ollaan siellä hevosen selässä ehdottomuutemme kanssa hieman toisia ylempänä, ettei tarvitsisi kokea epävarmuutta omasta inhimillisestä toiminnasta ja siitä miten muut sen ottavat. Ehdottomuus on defenssi. Joustavuus ihmiselossa hyve.

- Aino

Salaisen tulen vartijat

Arkiaamuisin tapahtuu erään koulun läheisyydessä näytelmä, jossa auto kaahaa parkkipaikalle. Etupenkiltä ponnahtaa pitkähiuksinen nainen syöksähtäen auton toiselle puolelle avaamaan takaovea pienelle koululaiselle, joka hyppää kimpsut ja kampsut valmiina äitinsä reppuselkään auton korkeutta apuna käyttäen. 

Äiti pamauttaa oven kiinni ja lukitsee auton aloittaessaan juoksunsa 20 kilon punnus selässään kohti pienten lohikäärmeiden salaista koulua, jossa ikuisen tulen vartijat opettavat ikivanhoja viisauksia lohikäärmelapsille. Koulumatka on vaarallinen ilkeiden, kylmää jäätä syöksevien, sieluttomien olentojen vuoksi, jotka yrittävät vallata maailman, johon reppuselässä hytkyvä lohikäärmelapsi on syntynyt. 

Salaisen tulen vartijat ovat pystyttäneet koulun alueelle näkymättömän voimakentän, suojaavan kehän, jonka turviin on juostava noin 200 metrin matka. Pieni lohikäärmepoikanen kannustaa äitiään juoksemaan kovempaa, ettei kaksikko jää hyytävien, sydämettömien zombien armoille vaan pääsevät turvallisesti suojaavan kehän sisälle ja poikanen siitä kouluun opettelemaan sisäisen tulensa käyttöä. Viisaat oppineet, salaisen tiedon vartijat, ottavat koulun ovilla iloisen lohikäärmeen vastaan.

Tämä varsin mielikuvituksellinen rutiini saa lapsen menemään kouluun hymyssä suin. Moikkaamaan lohikäärmeopettajille ja jaksamaan päivän. Tämä mieluummin kuin se, että lapsen saattelee hermostunut äiti tsempaten tarrautuvaa ja epävarmaa lastaan kohti koulun ovia, joiden lähestyessä pienokaisen käytös muuttuu ja äidin ääni vakavoituu. Purevan, sätkivän, raapivan ja potkivan lapsen nappaa ovella otteisiinsa kaksi opettajaa vetäen kiljuvaa demonilasta kainaloista sisään ja tiristäen kiristyneiltä kasvoilta huomenet ja hyvän päivän toivotukset äidille, joka yksin jäätyään kääntyy kannoillaan ja kiiruhtaa itkien läpi hiljentyneen koulunpihan takaisin autolleen.

Yllä oleva tarina on tietysti omasta elämästäni. Se on tarina lapsesta, lapsen mielestä, lapsen maailmasta, mutta myös tarina väkivallasta. Tarina on esimerkki siitä millä tavoin meidän tulisi pystyä kääntämään tilanteita väkivallattomiksi. Esimerkki siitä miten meillä tulisi olla sen verran aikaa ja resursseja, että pystymme leikkiin ja hauskuutteluun. Sen verran henkistä laajakaistaa vapaana, että mielikuvituksemme tuottaa meille ennakkoluulottomampia ja hellempiä ratkaisuja kaikissa tilanteissa.

Jos tarinan äiti olisi elämäntilanteessa, jossa hän itse voisi huonosti tai olisi työpaineiden ja kiireiden uuvuttama, ei hänellä olisi välttämättä sitä tarvittavaa energiaa hoitamaan tilannetta rakentavalla tavalla. Kyynelehtimisen sijaan hän saattaisi kävellä autoon kiukusta kiuehuen ja sättien hankalaa lasta mielessään peläten työpaikalla odottavaa esimiestä tai nalkuttavaa työkaveria. Kireys saattaisi tarttua työtovereihin, purkautua puolisoon tai anonyyminä vauva piste fiin sivuilla. Äiti saattaisi lohduttaa itseään autossa suklaapatukalla, kahvitauolla pullalla ja illalla ahtamalla ruokaa napaan niin paljon kuin sielu sietää, tehden väkivaltaa itselleen. Sama äiti voisi myös odottaa palkkapäivää ja hoitaa pahaa oloaan tuhoavalla shoppailulla haalien jo entisestään täyteen kotiin lisää krääsää, tarviten jatkuvasti lisää kaikenlaista, joka ei kuitenkaan täytä sielussa ammottavaa aukkoa ja tyhjyyden tunnetta.

Vaikka tutkin ja opiskelen väkivaltaa niin intohimoni on väkivallattomuus. Se on tarve, joka ajaa minua valinnoissani. Se ohjasi veganismiin ja ympäristöasioiden äärelle. Se on elämäntapa ja arvo, jonka ilmentymää kaikki muu on. Ideologiani ei ole veganismi, minimalismi tai muovittomuus, ne ovat vain sälää oikean ytimen ympärillä.

Väitän, että emme tunne väkivaltaa riittävän hyvin osataksemme elää ilman sitä. Emme näe niitä pieniä hetkiä, jotka synnyttävät väkivaltaa ja miten väkivalta on vahvasti yhteydessä välinpitämättömyyteen. Olemme varsin sokeita sille kuinka kaikki kulminoituu siihen, että meidän on kovetettava itseämme selvitäksemme tässä vallankäytön maailmassa, jossa vain vahvat pärjäävät ja inhimilliset virheet, heikkoudet ja keskeneräisyys ovat jotain mitä voidaan käyttää sinua vastaan. Luonto, vedet ja maat, ympäristö kasveineen ja eläimineen jotain mitä voimme riistää ja hyödyntää loputtomasti tuhoavan kasvuharhamme tarpeisiin.   Tunnistan vallankäyttöä ja epäoikeudenmukaisuutta nykyään melko tarkasti ja tuntuu kuin herkkyyteni vain ajan ja tiedon myötä voimistuisi. Samaa prosessia läpikäy todella moni ihminen maailmassa. Se on siis kaikki täysin opeteltavissa olevaa.

Avatessamme silmiämme ihmisten, eläinten ja luonnon pahoinvoinnille emme enää voi palata takaisin entiseen ja teeskennellä ettemme nähneet matkalla mitään. Entiseen ei ole paluuta muuta kuin välinpitämättömyyden kautta, mutta harjoittaessamme välinpitämättömyyttä olemme väistämättä väkivaltaisia itseämme ja ympäristöämme kohtaan ja se aiheuttaa pahoinvointia. Tiedämme varsin hyvin mikä välinpitämättömyyden vastalääke on, mutta silti vastustamme sitä.

Joskus, tai silloin usein, kun huomaat, että asiat takkuilevat eivätkä mene eteenpäin haluamallasi tavalla on hyvä pysähtyä miettimään käytännön sijaan kaiken ydintä. Miksi teet asioita, mikä voima sinua ajaa eteenpäin? Mikä on sinun ydin ja miten voisit tutustua siihen paremmin?


- Aino

Antroblogin Tabufestivaali Helsingin taiteiden yössä

Helsingin juhlaviikkojen Taiteiden yö vietettiin eilen torstaina 24.8. Itse lähdin hieman sattuman kautta Antroblogin Tabufestivaaleille Marian sairaalan Start Up- keskukseen Maria 01:seen. Itseasiassa paikalle minut houkutteli Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken kirjan Mielen rajoilla — arjen kummat kokemukset (SKS) julkaisutilaisuus. Mieli ja toinen- monitieteisen tutkimusprojektin kotisivut selittävät mistä on kysymys.

Tabufestivaali toi antropologista näkökulmaa mielenterveyden tai mielensairauden kysymyksiin tieteen ja taiteen keinoin. Normaaliuden rajanvedon ja rajan valvonnan kyseenalaistaminen ja pohdiskelu on jännittävää. Yllättävän moni asia on meidän suomalaisessa, eli länsimaisessa, kulttuurissa mielensairautta, kun taas jossain toisessa kulttuurissa asian ajatellaan kuuluvan ihmisemielen normaalin akselille. Joitain piirteitä, kuten äänten kuulemista, voidaan pitää toisaalla lahjana, kun se meillä on DSM diagnostiikan mukaan erittäin painava oire. Festivaaliohjelman luennot ja puheenvuorot toivat monelaista näkemystä näihin aiheisiin.

Olemme kuunnelleet viime aikoina lastenmusiikkisatua Haapaneitty, mettäntyttö, Nemo 2011. Teoksessa yhdistyy kolmen taiteilijan työ. Arja Puikkosen myyttien ja metsäntarujen maailmassa liikkuva mukaansatempaava tarina, Kirmo Lintisen säveltämä elävä musiikki ja Kustaa Saksen upea kuvitus. Nämä luovat teoksen, joka vie huimalle seikkailulle keskelle salaperäistä metsää, jossa hiidet kaappaavat karkureissulle lähteneen Eino-pojan petollisiin häihinsä. 

Teos on itsessään hyvin monikäyttöinen ja lisäksi sanataidekoulu on tehnyt siihen rinnalle sanataidetehtäviä, joiden avulla sadun maailmassa voi käydä leikkimässä lapsen kanssa. Kirja on niin ihastuttava ja mukaansatempaava, että nuorimmainen liikuttui kyyneliin, kun taas pitkästä aikaa asetuimme kuuntelemaan tarinaa yhdessä. Satujen mielikuvitusmaailmassa viipyily lapsena on tervettä, normaalia ja kasvua tukevaa, mutta missä vaiheessa siitä maailmasta tulisi luopua tai taito kääntyykin haitaksi, epänormaaliksi ja eristäväksi. Ilman mielikuvitusta, luovuutta ja lapsen maailmaan astumisen taitoa tätäkään teosta tuskin olisi syntynyt tai olisi syntynyt jotain mikä ei liikuttaisi lasta kyyneliin tai lumoaisi kuuntelemaan hipihiljaa keskittyen, vaikka keskittyminen noin yleisesti ottaen tuottaa hankaluutta.

Meillä on erityisiä lapsia, herkkiä lapsia ja luultavasti jollain tavalla diagnosoitavia lapsia. Näistä en oikein vielä tiedäkkään kaikesta, mutta jollain mittareilla ovat kummallisia eivätkä sopeudu aina näihin yhteiskunnan vaateisiin. Normaalin ja poikkeavan rajaa tunnustellaan ja tutkitaan jatkuvasti. Siksi Tabufestareiden sanoma iski minuun melkoisella voimalla antaen vahvistusta sille intuitiiviselle oivallukselle, joka sisälläni on kytenyt kaitsiessani hieman "taiteellisia" lapsiani.

Sisälläni heräilevä kysymys liittyy siihen miten sosiaalinen ympäristö sietää erilaisuutta ja kokee tarvetta puskea yksilöitä muotin lävitse. Entäpä, jos teemme väärin sälyttäessämme vastuuta hieman normista poikkeavalle, jolla on jo muutoinkin tässä tuottavuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa sopeutumista tai vastuu asetetaan täysin tämän normista poikkeavan vanhempien kannettavaksi? Erilaisuuden tunteen synnyttämä ahdistus ja lamaantuminen johtaa usein sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja väliinputoamiseen, joka voi laajentua koskemaan koko erityislapsen perhettä. 

Voisimme huomattavasti helpottaa ahdistusta ja kyvyttömyyttä, aivan yksinkertaisilla tavoilla. Ehkä meidän tulisi laajentaa omaa näkemystämme normaalista ja antaa sille hieman enemmän väljyyttä. Kehittää moraalista mielikuvitusta, kuten Tuomas Vesterinen luennossaan esitti. Kehittää erilaisuuden sietämistä ja hyväksyntää, siten ettei niin moni tuntisi itseään ulkopuoliseksi ja jotenkin kummaksi.

Vesterinen oli sitä mieltä, että evoluution näkökulmasta erilaisuudesta on ollut hyötyä ja samalle linjalle asetun itsekin. Mielestäni erilaisuuden kohtaaminen ja sen aiheuttamien sisäisten tunteiden tarkastelu pistää meidät kasvamaan ihmisinä. Samalla tavoin kuin pidämme huolta luonnon monimuotoisuudesta tulisi meidän pitää huolta myös taiteiden, kulttuurin ja ihmismielen monimuotoisuudesta. Äitinä en edes pystyisi valitsemaan toisin, minun on vaalittava sitä monimuotoisuutta minkä olen saanut ja rakastaa ehdoitta. Omaishoitajaäidin duuni ei ehken olekaan niin raskasta tai kummaa, kun sitä tuolta kannalta ajattelee. 

Minulle on annettu mahdollisuus tutustua ihmisyyteen ja ihmiseloon laajemmasta ja syvemmästä perspektiivistä ihan päivittäisessä arjessa ja se on muokannut minua. Se on muokannut niin paljon, että sen huomaa. Uusia yhteyksiä syntyy, uutta oppia, tietoa ja tietoisuutta jaetaan yllättävissä kohtaamisissa. Maailmani on laajentunut hurjasti ja se on oikeasti todella kiehtovaa vaikka siihen päästäkseen onkin joutunut sietämään melkoisia asioita. 

Monet ennen tärkeinä pitämäni asiat ovat menettäneet merkityksensä ja jäljelle on jäänyt jonkinlainen kiteytynyt oivallus siitä mikä täällä pallolla tallatessa oikeasti on merkityksellistä. En luultavasti ajattelisi ympäristöasioista ja oman pienen tekoni vaikutusmahdollisuuksista samoin, jollei minulla olisi lapsiani ja elämänhistoriaani. Se vain ei mene niin, että voisimme jotenkin loputtomasti muokata jälkeläisiämme, joissa ei lopultakaan ole mitään syytä, väärää tai vikaa. Koen, että mahdollisuutemme vanhempina ovat paremmat, jos yritämme vaikuttaa ympäröivään kulttuuriin, ympäristöön ja yhteisöön.

Vesterinen heitti ajatuksen, että entäpä jos ADHD ja Asperger ovat kuin vasenkätisyys 1800- luvulla? Ehkäpä meidän tulisi luoda "ramppeja" ilman leimaa, hän jatkoi. Ymmärsin sen tarkoittavan sitä, että jospa meidän tulisi muokata vaikkapa koululuokkiamme tai tilojamme ja auttaa erilaisella neurologisilla komboilla varustettuja yksilöitä tässä yhteiskunnassa. Aivan kuten nykyään valmistetaan niitä vasenkätisten saksia ja otetaan vasenkätisyys huomioon ergonomiassa. Jos vaikka lopulta pääsisimme siihen tilanteeseen, että on vain erilaisia yksilöitä, ei huonompia tai parempia yksilöitä.

Tuomas Vesterisen luento noudatteli melkolailla hänen kirjoittamaansa Antroblogin kirjoitusta - Onko normaalia olla mielisairas, tammikuu 2017.

- Aino

Mitä lapsille kuuluu opettaa?

Elämäntyylin, -totuuksien ja -tavoitteiden kiepautettua kerran, jos toisenkin päälaelleen tässä ihmiselon matkalla, on ajoittain vaikeaa tarkentaa, että mitä tästä kaikesta tulisi opettaa lapsille. Omille tai muiden, lopulta se on melko yhdentekevää kenen lapset ovat. Kasvatusvastuu on meillä kaikilla aikuisilla samoin kuin vastuu omasta kasvustamme. Omaa kasvuani on ohjaillut viime aikoina Rob Bellin The RobCast. Tekstin edetessä käyttämäni vuoret ja joet saavat selityksensä täältä.

Tiedostaessaan olevansa itsekin vasta matkalla ja herätessään huomaamaan, ettei joki ole enää joki eikä vuori ole vuori, on todella vaikeaa päättää tai tietää, mitä opetuksia tulisi jakaa eteenpäin. Omat opetukset siitä, että joki on joki olivatkin virheellisiä nykyisen tiedon ja opin pohjalta, eikä vuorikaan ollut vuori, vaikka niin minut kasvatettiin. Oman näkemyksen ja opin löytäminen, niihin kasvaminen, vaikuttaa tyystin lapsuuden kasvatuksesta riippumattomalta prosessilta, jossa suurin osa kasvusta on itseasiassa ollut kaiken opitun kyseenalaistamista ja uloskasvua. Turhan karsimista, yksi kerrallaan.

Oman kasvatuksen ja kasvutarinan tarkastelu pistää väistämättömästikin tarkastelemaan kasvatustarinaa, joka on meneillään ympärillä olevien lasten kanssa. Kysymys kuuluukin, mitä uskallan opettaa lapselle ilman, että johdan suuntaan, joka ei ole oikea tai aito? Minkälaiset opit ovat tärkeitä oppia juuri nyt ja missä järjestyksessä? 

Onko tärkeää oppia lukemaan, jollei osaa kyseenalaistaa lukemaansa? Onko väliä, että osaako valmistaa ruokaa, jollei osaa valmistaa myös muille ja jakaa? Onko merkitystä sillä, että oppii lajittelemaan jollei tiedosta kiihtyvän kulutuksen järjettömyyttä? Mikä on sellaista mikä on turvallista, hyödyllistä ja aiheellista siirtää eteenpäin? Mikä on varmasti totta universaalisti kaikkialla ja joka ei koskaan johda harhaan? Onko semmoisia totuuksia olemassakaan?

Tulisiko meidän vanhempina, viisaampina, kasvattajina, keskittyä johonkin tiettyyn ydinoppiin ja unohtaa kaikki muu, sillä niin moni totuutena pitämämme muuttuu ja muokkautuu? Kenties kasvun polku tarvitsee vaiheet, joissa jokainen on hetken aikaa materian vanki, itsekkyyden valtaama, kokeilee vallan ja rahan polkua tai välinpitämättömyyttä, löytääkseen jälleen aitojen ja yksinkertaisten asioiden äärelle, omassa tahdissaan.

Mitä minun siis tulisi opettaa lapselle? Yksinkertaisuudessaanko sitä, että olemme jokainen omalla polullamme, teemme inhimillisiä virheitä ja kohdatessamme rohkeasti virheemme, toivon mukaan opimme niistä ja kasvamme. Siksi meidän tulee olla armollisia ja kunnioittaa itse kunkin polkua, sillä sama totuus pätee kaikkien kohdalla. Kohdatessamme itsemme ja muut armollisesti, myös meidät kohdataan siten. Siinäkö olisi sitä ydintä?

Ehkei pitäisi kutsua sitäkään totuudeksi. Kertoa lapselle kenties, että monen viisaan ajattelijan avulla olen muodostanut oman käsitykseni ja on ehkä parasta ottaa omasta totuudesta selvää itse, sillä voi olla ettemme voi opettaa yhtään mitään, vain ohjata näkemään asioiden eri puolia, jos toinen on valmis näkemään.

Jos kaikki edellä kirjoittamani on kuin onkin totta ja voin keskittyä vain tuohon yhteen ydinoppiin, armollisuuteen ja kunnioitukseen, niin  vanhempana voin lakata huolehtimasta ja itkeä helpotuksesta sillä tuohon minä pystyn ankkuroitumaan ja vaikkei se aina helppoa olekaan niin tuon opin mukaan voin itse elämääni yrittää elää ja näyttää mallia. Voin vapautuneesti jättää pohtimasta sitä miten siirtäisin huoleni ympäristön tilasta tai eläinten kohtelusta lapsilleni tai tartuttaisin heihin ekohippeilyni.

Jos se, että yritän parhaimpani mukaan elää itse kuten uskon, on riittävää hyvään vanhemmuuteen, niin minä olen vapaa, oloni on kevyt ja luottavainen. Sillä minä en osaa opettaa tienaamaan rahaa, valikoimaan puolisoa, laskeskelemaan ihmissuhteissa, kiertelemään kaupoilla, haluamaan lisää, ottamaan velkaa, valitsemaan ammattia tai sanelemaan kenellekään yhtään mitään mitä heidän tulisi elämässään tehdä tai tavoitella, sillä joki ei ole enää joki eikä vuori ole vuori. En minä osaa hitto soikoon kasvattaa kenestäkään vegaania tai minimalistia. Enkä minä edes usko, että minulla olisi mitään oikeutta puuttua kenenkään elämään sillä tavoin. Pelkäänpä, että keskittyessämme päättämään muiden puolesta sitä mikä olisi omasta mielestämme parasta kullekin, unohdamme armollisuuden ja ainoastaan karkoitamme rakkaimpamme luotamme.

Mutta, jos uskomuksessani ydinopista on jotain perää ja matkaan omaa polkuani armollisuus matkassani, voi olla, että elämäni kanssamatkaajat oppivat armollisiksi ja tietävät minun tehneen parhaani vaikka minun jokeni ei ole heistä joki eikä vuoreni vuori heille.

- Aino

Digipaastoilun yllättävä loppu

Vilpittömän aikomukseni mukainen, vähintään viikon mittainen, digipaastoiluni sai yllättävän lopun. Alkujaankin koko viikko meni jokseenkin toisin kuin olimme ajatelleet. Kesälomareissailu sukuloimisineen päättyi yllättäen lapsukaisen alkaessa keskiyön hujakoilla oksennusputkensa. Vietin leppoisasti reissun viimeisen yön kylpyhuoneen lattialla, patjan jalkopäässä nukkuen, pyyhe peittonani, kun kaikki muu oli jo lentävässä kaaressa kukitettu. 

Onneksi oli lattialämmitys! Se jaksoi pitää hermot ja kielen kurissa vaikka hieman ehkä ärsyttikin, kun mahanesteet eivät millään meinanneet osua löylykiuluun. Ainoa käden ulottuville sattunut hiukka isompi astia yökkimistä varten.

Seuraavana aamuna lähdettiin pakosta ajelemaan kotiin ja toivottiin sormet ristissä, että kukaan ei oksenna autossa. Kotona saimme huomata kodinkoneiden hive mindin tavoittaneen pyykinpesukoneen ja viime viikolla rikki mennen kiukaan jälkeen myös astianpesukoneen, joka teki tenät. Onneksi teki, sillä koneen alle oli jo muodostumassa lätäkkö. 

Hei, mut kaiken keskellä mulle viestitteli Helsingin Sanomien toimittaja ja teki haastattelun! Kuvaaja kävi ottamassa kuvia ja jossain kohdin Kokonainen tullaan mainitsemaan Suomen suurimmassa sanomalehdessä. Minua jututettiin muovista ja muovittomuudesta, ylläri. Muoviroskasta ilmestyikin juttu Hesarissa jo tässä loppuviikosta ja lisää on siis tulossa jossain vaiheessa. Melekosta. 

Kuva Plastic Free July

Kannatti eksyä väsyneenä, nuhjuisena ja vanhasta tottumuksesta sähköpostin pariin vaikkei niin olis saanu tehdä, noin paastoilumielessä.

- Aino

Astetta haastavampi perhearki

Suuruusperheen palloja pyöritellessä elämän lottoarvonta antoi meille viisi toisistaan täysin erilaista lasta. Yhteensovittaminen on ajoittain hankalaa ja sisarussuhteiden kanssa on tehty paljon töitä. Joitakin asioita on saatu toimivammaksi ihan konkreettisilla muutoksilla; on riittävän isoa pöytää, sääntöjä, vuoroja, huonejärjestelyitä ja sen sellaista. 

Isoin osa tehdystä työstä on kuitenkin näkymättömissä ja käsittää sellaisia asioita kuin miten toisista puhutaan, millä sanoilla, ilmaisuilla, äänensävyillä ja eleillä. Yhteentörmäyksiä ja protestoimisia vanhempien epäreiluilta tuntuvista interventioista silti syntyy. Nämä räjähdykset ilmenevät usein varsin kekseliäinä tempauksina, joiden jälkiä monesti paikkailen.

Eräs erityisen idearikas ja temperamenttinen uniikkikappaleemme on saksien kanssa varsin liukas. Näinpä löysin itseni taas kerran kursimassa tavaroita kokoon. Onneksi pysyy neula ja lanka hyppysissä eikä esimerkiksi noista Hello Kitty tossuista juurikaan huomaa, että näppärästi on saksittu varsiosa täysin irti ja vielä lisätty kätilölle haastetta hapsuttamalla irtisaatu kappale tuhannen p*** päreiksi. Vaan on sitä vaativampaakin kursittu onnistuneesti.

Hermot olivat aivan toisella tapaa koetuksella, kun rauhoittumispaikaksi juuri hankkimamme säkkituoli sai saksista osumaa. Talvi tuli keskelle lastenhuonetta ja kyllä multa silloin pääsi itku. Vedin huoneen oven kiinni, kävin noukkimassa tekostaan häpeämään karanneen riiviön pihalta ja julistin porttikiellon styroxpalleroilla kuorutettuun makkariin. Ovi avattiin vasta, kun mies tuli kotiin, otti kopin vahtimistyöstä ja minä painuin kahvikupin ynnä imurin kanssa siivoushommiin.

Jokusen aikaa katselin silvottua säkkituolia tuossa makuuhuoneemme nurkassa kunnes uskalsin ryhtyä testailemaan ompelukoneen käyttötaitoani sen kanssa. Onneksi oli se onnistunut kokemus niiden talouslappusten kanssa plakkarissa niin uskalsi ottaa hitusen isomman haasteen vastaan. Kyllähän se alkuun hirvitti. Säkin tekstiili on todella paksua ja sisältä muovitettua. Pelkäsin, että katkon kaikki ompelukoneen neulat ja olisinko enää siinä kohdin osannut tehdä asialle mitään?

Säkkituolista tuli kaiken kaikkiaan varsin siisti ja ihan käyttökelpoinen. Ompelin siihen taitoksen, jota vahvistin jokaisessa välissä ja vielä moneen kertaan, ettei vaan kävisi ohraisesti sen kanssa. Katuvainen Saksikäsi Edward oli niin tyytyväinen, että sain osakseni loputtomia halauksia, rakkaudenjulistuksia sekä vuoden äiti palkinnon. Ei kuulemma enää tee toisten hölmöyksiä. 

Ei niin, sillä mie julistin itselleni viikon kesäloman ja takavarikoin sakset.

- Aino

Vuosi sitten tehtiin muuttoa ja jännitettiin uuden työn aloitusta

Vuoden aikana on tapahtunut uskomattoman paljon asioita. Pää menee lähes pyörälle, kun sitä kaikkea miettii. Viime päivien hiljentyminen yhdessäoloon ja ihan vain löhöily kotona lasten kanssa pelaillen, on tullut tarpeeseen. Kävinpä torkkumassa metsässäkin, auringossa lämmenneen kallion päällä pötkötellen, kun reissukaverin leikin seuraaminen rentoutti mukavasti. 

Tasan vuosi sitten hyvästelin entisen työpaikkani ja työtoverini Pirkanmaalla kukkasten kera. Olin lähdössä Juhannusviikonlopun jälkeen töihin Helsinkiin Kätilöopistolle. Vuoden takainen juttu jäähyväisistä löytyy täältä. 

Entisen kodin kukkamaita ja perennoita on kyllä kieltämättä ikävä. Erityisesti pioneja. Tänä vuonna ei sellaisia täällä uudessa kodissa ole vielä luvassa. Nyt nautitaan sitten lupiineista, mitä niitä nyt vielä pihamaalla kasvaa. Toivonmukaan ovat ensi vuonna saatu jo hävitettyä vaikka hirmuisen kauniita ovatkin koristamassa kattauksia tai vanhaan sinkittyyn kastelukannuun aseteltuna.

Lupiineista saa näyttävän keskipisteen kattaukseen

Kankaiset liinat pääsivät kattaukseen

Niin kuin on hyvin erilainen kukkaloisto niin on erilainen meininkikin kuin viime kesänä. Aivan toisenlaiset haasteet. Vaan just nyt haasteena on mahduttaa vielä yksi ateria napaan :) Päätettiin Juhannuksen osalta keskittyä olennaiseen ja jätettiin menot ja humputukset toiseen kertaan. Esikoisella iski liian paha haketusstressi takapihan työmaallaan ja pienin taas on ollut kohta viikon kesäflunssassa. Mitäpä sitä turhia paineistamaan kaiken maailman menoilla, kun kotona on hyvä olla.

- Aino 

Lupiineja vanhaan kastelukannuun aseteltuna

Talouspaperin kestävämpi vaihtoehto

Kirjoittamisen kautta vapautui huima määrä energiaa ja ilmeisesti yksi huolella volloteltu päivä latasi akkuja sen verran, että nyt on puuhattu aivan päättöminä. Yksi lastenhuoneista siivoutui pohjia myöden ja lattialle etsiytyi Kierrätyskeskuksesta löytynyt matto. Muutama juttu tuli karsittuakin ja pyykkishowta taituroitua. 

Isoin päivän urakka oli toteutustaan odotellut talouspaperia korvaavien lappusten ompelu. Iso urakka siksi, että se vaati ompelukoneen esille ottamista, langan pujottelua ja pikkasen kiroilua. Vaan minäpä oon kehittynyt tässä hommassa ihan oikeesti!

Keittiön tekstiilit näppärästi korissa

Meillä on majaillut keittiön tasolla tuollainen kori, joka vetää sisälleen kaikki omistamamme keittiöpyyhkeet, tiskirätit ja siivousliinat. Tuollainen kasa riittää vallan mainiosti, hieman siinä olisi karsimisenkin varaa, mutta pitää toteuttaa sellaisia hissukseen ettei mies huomaa.

Siksakilla vetäisin kevyempiä lappusia vanhoista pukluharsoista, jotka ovat kulkeutuneet mukavasti vauvakäytöstä siivouskäyttöön ja lopulta toimittamaan talouspaperin korvikkeen virkaa. En ole jaksanut aiemmin tehdä niille mitään ja usein on tullut harmiteltua, kun rievut ovat hitusen liian isoja nenän niistoon, suun pyyhkimiseen ja sotkujen siivoamiseen. Näillä on kuitenkin menty ja käytetty aivan kuin talouspaperiakin käyttäisimme. Pienempi koko tulee tarpeeseen. Eivätpähän herätä niin kovasti huomiota, kun kaivelen esiin julkisissa paikoissa ja riittävät pidempään, kun keittiölappusia on nyt useampi.

Toiset, hieman fiinimmät lappuset, ompelin pellava-puuvilla sekotteisesta keittiöpyyhkeestä, jolle meillä ei oikein ollut tarvetta. Niitä pyyhkeitä riittää muutoinkin ja tämä yksilö ei ole ollut suosikkimme astioiden tai käsien kuivauksessa. Minua on ärsyttänyt pyyhkeen tekokuituinen ripustuslenkki, kun muu pyyhe on niin miellyttävää materiaalia. Olen pitkään suunnitellut lenkin vaihtamista.

Joskus yksityiskohdat vaan tuppaa ärsyttämään naurettavista syistä. No, siinä se pilkkoutui neljään osaan ja sai huolitellut reunat. Joku varmaan osaisi kertoa hienon nimenkin sellaiselle taitellulle, suoraompeleella ommellulle reunalle. Joku päärme? Kantti kenties? Vai oliko se niin, että kantaukset tehdään kanttinauhalla? Miten minä oon muka joskus osannut ihan oikeasti näitä juttuja..

Talouspaperi korvikkeet säilytyspurkissaan

Pentue keksi käyttötarkoituksia ja kehuja näille rievuille, tässä niistä parhaimmat.

• Paperisen servetin korvike ulkona syödessä
• Ne mahtuu tosi pieniin tiloihin, vaikka taskuun
• Barbie piknikille alustaksi
• Nenän niistoon
• Siihen, kun itkettää 
• Siinä voi kantaa pähkinöitä
• tai kääriä pähkinäpurkin ettei se kilise (äidin tyttö 😂 )
• Suun pyyhkimiseen
• Siivota sotkuja 
• Itse keksin, että tuo lasitölkki on helppo sujauttaa kattaukseen, että ovat ruokapöydässä saatavilla
• Unirievuksi, jos on uninalle unohtunut kotiin
• Niillä voi tyyliin tehdä mitä vaan, siis nää on ihan uskomattomia ja hienoja
• hätätapauksessa pyyhkiä pyllyn metsäreissulla

Semmottiin. Ajattelin kirjoitella tässä lähiaikoina enemmänkin näistä ekoimmista tuunauksistani tai DIY hommeleista. Ainakin sellaista suihkun esipesusuihketta tai -sprayta ajattelin testailla ja kertoilla, että onko siitä laiskan siivoajan avuksi kalkki- ja saippuatahrojen kanssa vai ei. Miltäs kuulostaa? Seuraamalla Kokonaista Facebookissa, Blogit.fi:ssä tai Bloglovin´issa saat uusimmat postaukset helpoiten käsiisi.

- Aino

Helpotuksen kyyneliä

Kirjoittelen lähinnä kaikenlaista ekohommaa ja roska-asiaa muun hömpötyksen ohella, mutta en ole varsinaisesti avannut juuri mitään elämäntilanteestamme. Eilisenkin minun oli tarkoitus kirjoitella kepeän humoristista haastepäivitystä toilailuistani hajoilevien riepujeni keskellä, sen sijaan löysin itseni vollottamasta vähän väliä. Itku tuli helpotuksesta. Siitä, kun olen niin hemmetin kiitollinen ja huojentunut, että Espoon kaupunki myönsi minulle omaishoidontuen.

Valtava paino putosi harteilta. Päätöstä lukiessani pääkoppaan iskostui se fakta, ettei syksyllä tarvitse sittenkään kamppailla koulun aloituksen ja töitteni yhdistämisen kanssa, vaan saisimme rauhassa katsoa nyt ensimmäisen luokan aloitukset ja pärjäämiset ynnä muut mahdolliset kipuilut. Vaikuttaa vahvasti siltä, että pelkkä arjen keventyminen on tehnyt ihmeitä ja suunta on kevään mittaan ollut koko ajan parempaan. 

Viime syksy, vuoden vaihde erityisesti sekä alkuvuoden ensimmäiset kuukaudet olivat melkoista hyrskyn myrskyä. Oli vaikeaa jättää työt ja hyvästellä työkaverit tammikuussa. Kirjoittelutkin roikkuivat enemmän ja vähemmän tauolla. En oikein tiennyt mistä kirjoittaa ja miten. Jokin osa minusta olisi halunnut, ja haluaisi edelleenkin, sepostaa koko kivikkoisen matkamme ihan jo siksi, jos joku blogiini eksynyt saisi tästä vertaistukea. Isoin osanen kehoittaa kuitenkin vaikenemaan enimmistä, sillä asiat ovat niin monisyisiä, niihin liittyy paljon häpeää, leimautumisen riskiä ja arkoja haavoja, joita nuoleskelen mieluummin itsekseni tai jaan hyvin suppealle joukolle.

Omaishoitajan statuksesta olen todella ylpeä ja siksi tirskahdan itkuun asiaa miettiessä. Meidän harjoittaman kotoilun katsottiin olevan tarpeellinen ja riittävä tuki lapselleni ja hänen uskotaan tulevan parempaan kuntoon ihan vain sillä, että saa olla äitinsä hoidossa. Saatava korvaus ei rahallisesti ole suuri, mutta on se sentään jotain. Status merkitsee minulle sitä etten päivittäin mieti sitä miten selviän, mistä hankin töitä tai mitä töitä ja millä ehdoilla. Minkä duunin pystyisin meidän tilanteessa edes ottamaan vastaan?

Tämä prosessi on vaatinut lukuisia hakemuksia, arviointeja, palavereja, uusintahakemuksia, lääkärinlausuntoja, valitusten laatimista, pitkää pinnaa ja ylettömän paljon uskoa tulevaan. Ajoittain on tuntunut, että tässä puserretaan ihmistä hieman liian tiukalle jo muutoinkin haastavassa tilanteessa. Päätöstä joutui odottelemaan useita kuukausia, mutta nyt se vihdoin tuli. Olipa vielä nuijittu pidemmäksi aikaa kuin edes uskalsin toivoa. Vastauksen myötä saan jättää useiksi kuukausiksi tuon hieman ylimääräiseltä tuntuvan rumban: keskittyä lapsiin, kotiin sekä kaiken vastapainona toimivaan kirjoittamiseen. Jo sitä sietääkin vähän kyynelehtiä helpotuksesta. Kokonainen, ehjä Elämä, Edessä vielä jokin päivä.

- Aino