Häpeäkuoppa

Olen hävennyt sitä miten vähän minulla on rahaa, miten paljon velkaa ja miten huonoksi tunnen itseni raha-asioiden kanssa. Osa Osto- ja Hankintalakkoani on ollut keino sietää häpeää. Kaikki tämä on ollut hyväksyttävä ratkaisuyritys tilanteeseen, joka tuottaa minulle suunnattomasti tuskaa.

Myös minä haluan näyttää hyvältä ja esiintyä edukseni omistamieni asioiden kautta. Haluan kauniita, laadukkaita ja toimivia tavaroita ympärilleni, mutta en voi niitä perustellusti hankkia. Tuloillani on haastavaa pitää yllä edes monipuolista ja terveellistä ruokavaliota. Se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta ja häpeää. 

Tietysti luontoarvot ja elämän yksinkertaistaminen ovat minulle tärkeitä, mutta häpeän tunne on ohjannut minua tämän valitsemani ratkaisun äärelle. Eikä se ole sen enempää paha kuin hyväkään asia. Se vain on. Keksimäni ratkaisun kautta olen lukenut ja opiskellut kiertotaloudesta, vaateteollisuuden epäkohdista, fast fashion jutuista, työntekijöiden kohtelusta massatehtailla, ympäristötuhoista sekä hillittömän kuluttamisen järjettömyydestä ja kestämättömyydestä.

Olen empaattinen, haluan parempaa ja koen nämä asiat tärkeiksi. Tekoni ovat linjassa arvojeni kanssa ja saan tästä kaikesta tyydytystä, omanarvontuntoni kohoaa ja tunnen valinneeni oikein. Pidän itsestäni tälläisena tietoisena toimijana ja se auttaa unohtamaan häpeän, joka pohjilla kuitenkin lymyää.

Tunnetilojen sietämättömyys

Kun on tiukkaa rahasta eristäydyn. Koen olevani yksin ja tunnen, että niin kuuluukin olla, että olen itse tilanteeni aiheuttanut ja minun on selvittävä. Silti tunnen kauhua ja epätoivoa siitä miten pärjään yksin lasteni kanssa. Ei se nyt mikään uutinen ole, että omaishoidontuella kitkutteleva yh-äiti on melkolailla rahaton tai, että tukiviidakko lannistaa meistä monen muunkin.

Syytän kaikesta itseäni enkä näe ulospääsytietä. Tilanne tuntuu sietämättömältä ja jatkuvan loputtomiin. Tukehdun. Tunne on niin kamala, että toivon kaiken vain päättyvän. Lopulta aina pääsen suosta ylös, mutta pohjakosketus on ollut hirvittävä. Kylmähiki iholla ja täristen yritän kerätä itseäni ja lupaan etten enää ikinä ole samassa tilanteessa elämässäni, mutta olen ollut monesti. Lähes koko elämäni tavalla tai toisella.

Rahat loppuvat yleensä yhtäkkiä, valmistautumatta. Tulee jokin isompi lasku, takapakki elämässä, jotain menee rikki. Tilanteen konkreettinen korjaaminen vie energiaa ja kaiken huomion. On toimittava robotin lailla saadakseen asiat edes jotenkin kuntoon ja arki rullaamaan.

Siinä kaiken keskellä tunnepuoli saa jäädä syrjään. Sille ei ole tilaa ja tilanteen korjaannuttua kaiken haluaa vain unohtaa sillä ne ei ole kivoja tunteita. Mieluummin sitä keskittyy sisään tulleen rahan tuomaan helpotuksen tunteeseen. Niinpä ainainen noidankehä on valmis. Kuoppa kaivettu uutta sukellusta varten, eikä syy sukellukseen selvillä edelleenkään. Voihan olla, että kuoppa on kaivettu jo lapsuudessa. Mukavan kätevästi peritty kaivuuohjeet. 

Emme ole yksin eikä meillä ole syytä häpeään

Räpiköinti kuopan pohjalla on niin käsittämätöntä toimintaa, ettei se jää huomaamatta läheisiltä eikä varsinkaan lapsilta. Luulemme aikuiset, että kun vain puremme huulta ja olemme lasten edessä reippaita niin eivät näe mitään. Mikä virhe. Totuus on, että mikään ei jää huomaamatta. Ei se, että häpeässäsi itket, eristäydyt, huolehdit ja murehdit, ärsyynnyt ja äksyilet. Karkotat ihmisiä ympäriltäsi sillä et siedä omia tunteitasi etkä usko, että kukaan muukaan sitä sietäisi, ymmärtäisi tai hyväksyisi. Karsitaan kaikki ja ankistellaan, hävetään ja vajotaan syvemmälle.

Olisi helppo nappaista joku äkillinen keino tähän tilanteeseen. Pikavippi, ostaa luotolle tai osamaksulla, lainailla rahaa ehkä juoda kännit ja turruttaa itsensä, leikkiä hetki ettei ole taloudellisessa ahdingossa tai piittaa siitä. Tekohengitys tuo hetken hyvän olon, mutta kohta ollaan entistä syvemmällä kuopassa.

Minimalismi ja hankintalakkoni on kaventanut ja hiljentänyt elämääni. Yksin jäätyäni minulla ei ole ollut pelastajaa lompakkonsa kanssa. Ajaudun tutun kuoppani pohjalle ja joudun ensimmäistä kertaa elämässäni raadollisesti pysähtymään sinne. Ottamaan vastuun räpiköinnistäni ja myöntämään, että häpeän kuollakseni. Häpeän niin paljon etten koe mitenkään voivani pyytää apua. Tunnen etten voi kertoa tilanteestani kenellekään. Tuntuu etten voi näkyä, en kirjoittaa enkä olla.

Häpeän itseäni ja elämääni ja yritän ajaa rakkaimpani pois sillä en kestä katsetta, en sääliä, enkä apua. Olen ylpeä ihminen ja haluan olla pärjäävä sekä vahva, mutta en ole niistä kumpaakaan sen enempää kuin muutkaan. Pelottaa, että olisi riippuvainen muista.

On aika luopua

Ketään toista en kohtelisi yhtä ankarasti kuin itseäni. Ollakseni kokonainen, minun on lopetettava itseni kaltoinkohtelu ja luovuttava häpeästä. Hyväksyttävä se, että olemme riippuvaisia toinen toisistamme ja kohtaamme aivan samoja tilanteita. Emme ole yksin eikä meillä ole syytä häpeään.

Kuoppani taitaa olla siellä edelleen, mutta sen sijaan, että ajatuksineni päädyn kuopan pohjalle voin ajatuksieni avulla pinkaista kuopan yli, pyytää jotakuta auttamaan minut sen yli, levittämään tukiverkon tai joku päivä saan toivottavasti rahoitettua oman pikkusiltani varmistamaan tasaisempaa matkaa. Kenties ilman häpeää ei ole kuoppaakaan.

Tänään minimalismipelin 23. päivänä itkin roskalavaa penkoessani ilosta ja helpotuksesta. Tavaran joukossa oli sänky. Lattialla on todella kylmä ja kurja nukkua yksin. Päästän hissukseen irti häpeästä, sängyn otan matkaani.

- Aino

kokonaisen soittolistalla soffía björg - grateful ep:ltä soffía björg, pt 1.

Antroblogin Tabufestivaali Helsingin taiteiden yössä

Helsingin juhlaviikkojen Taiteiden yö vietettiin eilen torstaina 24.8. Itse lähdin hieman sattuman kautta Antroblogin Tabufestivaaleille Marian sairaalan Start Up- keskukseen Maria 01:seen. Itseasiassa paikalle minut houkutteli Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken kirjan Mielen rajoilla — arjen kummat kokemukset (SKS) julkaisutilaisuus. Mieli ja toinen- monitieteisen tutkimusprojektin kotisivut selittävät mistä on kysymys.

Tabufestivaali toi antropologista näkökulmaa mielenterveyden tai mielensairauden kysymyksiin tieteen ja taiteen keinoin. Normaaliuden rajanvedon ja rajan valvonnan kyseenalaistaminen ja pohdiskelu on jännittävää. Yllättävän moni asia on meidän suomalaisessa, eli länsimaisessa, kulttuurissa mielensairautta, kun taas jossain toisessa kulttuurissa asian ajatellaan kuuluvan ihmisemielen normaalin akselille. Joitain piirteitä, kuten äänten kuulemista, voidaan pitää toisaalla lahjana, kun se meillä on DSM diagnostiikan mukaan erittäin painava oire. Festivaaliohjelman luennot ja puheenvuorot toivat monelaista näkemystä näihin aiheisiin.

Olemme kuunnelleet viime aikoina lastenmusiikkisatua Haapaneitty, mettäntyttö, Nemo 2011. Teoksessa yhdistyy kolmen taiteilijan työ. Arja Puikkosen myyttien ja metsäntarujen maailmassa liikkuva mukaansatempaava tarina, Kirmo Lintisen säveltämä elävä musiikki ja Kustaa Saksen upea kuvitus. Nämä luovat teoksen, joka vie huimalle seikkailulle keskelle salaperäistä metsää, jossa hiidet kaappaavat karkureissulle lähteneen Eino-pojan petollisiin häihinsä. 

Teos on itsessään hyvin monikäyttöinen ja lisäksi sanataidekoulu on tehnyt siihen rinnalle sanataidetehtäviä, joiden avulla sadun maailmassa voi käydä leikkimässä lapsen kanssa. Kirja on niin ihastuttava ja mukaansatempaava, että nuorimmainen liikuttui kyyneliin, kun taas pitkästä aikaa asetuimme kuuntelemaan tarinaa yhdessä. Satujen mielikuvitusmaailmassa viipyily lapsena on tervettä, normaalia ja kasvua tukevaa, mutta missä vaiheessa siitä maailmasta tulisi luopua tai taito kääntyykin haitaksi, epänormaaliksi ja eristäväksi. Ilman mielikuvitusta, luovuutta ja lapsen maailmaan astumisen taitoa tätäkään teosta tuskin olisi syntynyt tai olisi syntynyt jotain mikä ei liikuttaisi lasta kyyneliin tai lumoaisi kuuntelemaan hipihiljaa keskittyen, vaikka keskittyminen noin yleisesti ottaen tuottaa hankaluutta.

Meillä on erityisiä lapsia, herkkiä lapsia ja luultavasti jollain tavalla diagnosoitavia lapsia. Näistä en oikein vielä tiedäkkään kaikesta, mutta jollain mittareilla ovat kummallisia eivätkä sopeudu aina näihin yhteiskunnan vaateisiin. Normaalin ja poikkeavan rajaa tunnustellaan ja tutkitaan jatkuvasti. Siksi Tabufestareiden sanoma iski minuun melkoisella voimalla antaen vahvistusta sille intuitiiviselle oivallukselle, joka sisälläni on kytenyt kaitsiessani hieman "taiteellisia" lapsiani.

Sisälläni heräilevä kysymys liittyy siihen miten sosiaalinen ympäristö sietää erilaisuutta ja kokee tarvetta puskea yksilöitä muotin lävitse. Entäpä, jos teemme väärin sälyttäessämme vastuuta hieman normista poikkeavalle, jolla on jo muutoinkin tässä tuottavuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa sopeutumista tai vastuu asetetaan täysin tämän normista poikkeavan vanhempien kannettavaksi? Erilaisuuden tunteen synnyttämä ahdistus ja lamaantuminen johtaa usein sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja väliinputoamiseen, joka voi laajentua koskemaan koko erityislapsen perhettä. 

Voisimme huomattavasti helpottaa ahdistusta ja kyvyttömyyttä, aivan yksinkertaisilla tavoilla. Ehkä meidän tulisi laajentaa omaa näkemystämme normaalista ja antaa sille hieman enemmän väljyyttä. Kehittää moraalista mielikuvitusta, kuten Tuomas Vesterinen luennossaan esitti. Kehittää erilaisuuden sietämistä ja hyväksyntää, siten ettei niin moni tuntisi itseään ulkopuoliseksi ja jotenkin kummaksi.

Vesterinen oli sitä mieltä, että evoluution näkökulmasta erilaisuudesta on ollut hyötyä ja samalle linjalle asetun itsekin. Mielestäni erilaisuuden kohtaaminen ja sen aiheuttamien sisäisten tunteiden tarkastelu pistää meidät kasvamaan ihmisinä. Samalla tavoin kuin pidämme huolta luonnon monimuotoisuudesta tulisi meidän pitää huolta myös taiteiden, kulttuurin ja ihmismielen monimuotoisuudesta. Äitinä en edes pystyisi valitsemaan toisin, minun on vaalittava sitä monimuotoisuutta minkä olen saanut ja rakastaa ehdoitta. Omaishoitajaäidin duuni ei ehken olekaan niin raskasta tai kummaa, kun sitä tuolta kannalta ajattelee. 

Minulle on annettu mahdollisuus tutustua ihmisyyteen ja ihmiseloon laajemmasta ja syvemmästä perspektiivistä ihan päivittäisessä arjessa ja se on muokannut minua. Se on muokannut niin paljon, että sen huomaa. Uusia yhteyksiä syntyy, uutta oppia, tietoa ja tietoisuutta jaetaan yllättävissä kohtaamisissa. Maailmani on laajentunut hurjasti ja se on oikeasti todella kiehtovaa vaikka siihen päästäkseen onkin joutunut sietämään melkoisia asioita. 

Monet ennen tärkeinä pitämäni asiat ovat menettäneet merkityksensä ja jäljelle on jäänyt jonkinlainen kiteytynyt oivallus siitä mikä täällä pallolla tallatessa oikeasti on merkityksellistä. En luultavasti ajattelisi ympäristöasioista ja oman pienen tekoni vaikutusmahdollisuuksista samoin, jollei minulla olisi lapsiani ja elämänhistoriaani. Se vain ei mene niin, että voisimme jotenkin loputtomasti muokata jälkeläisiämme, joissa ei lopultakaan ole mitään syytä, väärää tai vikaa. Koen, että mahdollisuutemme vanhempina ovat paremmat, jos yritämme vaikuttaa ympäröivään kulttuuriin, ympäristöön ja yhteisöön.

Vesterinen heitti ajatuksen, että entäpä jos ADHD ja Asperger ovat kuin vasenkätisyys 1800- luvulla? Ehkäpä meidän tulisi luoda "ramppeja" ilman leimaa, hän jatkoi. Ymmärsin sen tarkoittavan sitä, että jospa meidän tulisi muokata vaikkapa koululuokkiamme tai tilojamme ja auttaa erilaisella neurologisilla komboilla varustettuja yksilöitä tässä yhteiskunnassa. Aivan kuten nykyään valmistetaan niitä vasenkätisten saksia ja otetaan vasenkätisyys huomioon ergonomiassa. Jos vaikka lopulta pääsisimme siihen tilanteeseen, että on vain erilaisia yksilöitä, ei huonompia tai parempia yksilöitä.

Tuomas Vesterisen luento noudatteli melkolailla hänen kirjoittamaansa Antroblogin kirjoitusta - Onko normaalia olla mielisairas, tammikuu 2017.

- Aino

Helpotuksen kyyneliä

Kirjoittelen lähinnä kaikenlaista ekohommaa ja roska-asiaa muun hömpötyksen ohella, mutta en ole varsinaisesti avannut juuri mitään elämäntilanteestamme. Eilisenkin minun oli tarkoitus kirjoitella kepeän humoristista haastepäivitystä toilailuistani hajoilevien riepujeni keskellä, sen sijaan löysin itseni vollottamasta vähän väliä. Itku tuli helpotuksesta. Siitä, kun olen niin hemmetin kiitollinen ja huojentunut, että Espoon kaupunki myönsi minulle omaishoidontuen.

Valtava paino putosi harteilta. Päätöstä lukiessani pääkoppaan iskostui se fakta, ettei syksyllä tarvitse sittenkään kamppailla koulun aloituksen ja töitteni yhdistämisen kanssa, vaan saisimme rauhassa katsoa nyt ensimmäisen luokan aloitukset ja pärjäämiset ynnä muut mahdolliset kipuilut. Vaikuttaa vahvasti siltä, että pelkkä arjen keventyminen on tehnyt ihmeitä ja suunta on kevään mittaan ollut koko ajan parempaan. 

Viime syksy, vuoden vaihde erityisesti sekä alkuvuoden ensimmäiset kuukaudet olivat melkoista hyrskyn myrskyä. Oli vaikeaa jättää työt ja hyvästellä työkaverit tammikuussa. Kirjoittelutkin roikkuivat enemmän ja vähemmän tauolla. En oikein tiennyt mistä kirjoittaa ja miten. Jokin osa minusta olisi halunnut, ja haluaisi edelleenkin, sepostaa koko kivikkoisen matkamme ihan jo siksi, jos joku blogiini eksynyt saisi tästä vertaistukea. Isoin osanen kehoittaa kuitenkin vaikenemaan enimmistä, sillä asiat ovat niin monisyisiä, niihin liittyy paljon häpeää, leimautumisen riskiä ja arkoja haavoja, joita nuoleskelen mieluummin itsekseni tai jaan hyvin suppealle joukolle.

Omaishoitajan statuksesta olen todella ylpeä ja siksi tirskahdan itkuun asiaa miettiessä. Meidän harjoittaman kotoilun katsottiin olevan tarpeellinen ja riittävä tuki lapselleni ja hänen uskotaan tulevan parempaan kuntoon ihan vain sillä, että saa olla äitinsä hoidossa. Saatava korvaus ei rahallisesti ole suuri, mutta on se sentään jotain. Status merkitsee minulle sitä etten päivittäin mieti sitä miten selviän, mistä hankin töitä tai mitä töitä ja millä ehdoilla. Minkä duunin pystyisin meidän tilanteessa edes ottamaan vastaan?

Tämä prosessi on vaatinut lukuisia hakemuksia, arviointeja, palavereja, uusintahakemuksia, lääkärinlausuntoja, valitusten laatimista, pitkää pinnaa ja ylettömän paljon uskoa tulevaan. Ajoittain on tuntunut, että tässä puserretaan ihmistä hieman liian tiukalle jo muutoinkin haastavassa tilanteessa. Päätöstä joutui odottelemaan useita kuukausia, mutta nyt se vihdoin tuli. Olipa vielä nuijittu pidemmäksi aikaa kuin edes uskalsin toivoa. Vastauksen myötä saan jättää useiksi kuukausiksi tuon hieman ylimääräiseltä tuntuvan rumban: keskittyä lapsiin, kotiin sekä kaiken vastapainona toimivaan kirjoittamiseen. Jo sitä sietääkin vähän kyynelehtiä helpotuksesta. Kokonainen, ehjä Elämä, Edessä vielä jokin päivä.

- Aino