Keskitytään olennaiseen

Kansainvälistä naistenpäivää vietetään 8.maaliskuuta. Niin tänäkin vuonna. Päivää on vietetty maaliskuussa jo 1900- luvun alkupuolelta saakka. Vuonna 1975 naiset saivat virallisesti päivänsä, ja tämä päivä virallisen nimensä "Yhdistyneiden Kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä", YK:n vahvistuksen myötä. Suomalaiset naiset löytyvät tilastojen valossa täältä.

Muutaman päivän olen miettinyt, että kirjoitanko. Nykyisin tunnen, että päivän tarkoitus on hieman kadonnut tulppaaniasteelle. Eihän kukissa mitään pahaa ole, mutta minimalistina katson toimintaa huolestuneena. Tämmöinen lisäkrääsän ja hemmottelevan ylikuluttamisen päiväkö tästäkin on muodostumassa? Mitenkäs se päivän olennainen osuus?

Aamuyön hiljaisina hetkinä tulevat ne olennaiset ajatukset luokseni. Ajoittain herättelevät melkoisella voimalla ja vaativat kirjoittamaan. Tässä sitä naputellaan kellon näyttäessä muutamaa minuuttia yli neljää. Minulla on olennaisuudesta asiaa. Ymmärsin sen läpi uneni. Tämä vaatii huomioni.

Keskityt ny vaan siihen olennaiseen!

Olemme kaikki kuulleet lauseen "keskity olennaiseen". Parisuhteesi on mennyt poikki, olet työhuolien uuvuttama, lapset sairastelevat vuorotellen ja sinulle hoetaan hyväntahtoisesti, että "nyt keskityt vaan olennaiseen!". Monesti kehoitetaan, että mieti tarkkaan, mikä on sinulle olennaista ja sitten keskityt siihen. Onko tuttua? Tämä on väärin, se ei mene noin. Olennainen ei valkene järkeistämällä ja puskemalla etsien.

Olennainen tulee luoksesi, kun lakkaat etsimästä ja keskittymällä keskittymästä olennaiseen. Lakkaat ajattelemasta aktiivisesti. Olet. Silloin kaikki hakeutuu olennaiseen. Se tulee hengityksen ja tilan kautta. Olennainen löytyy, kun ympäriltä muu karsiutuu. Olennainen on sitä mikä jää jäljelle. 

Jäljelle jää OLEN NAINEN. 

Keskity siihen olennaiseen, mikä jää jäljelle. Sinä olet nainen, sinussa on kaikki. Olet hyvä, olet riittävä, olet rakastettava. Olennainen. Keskity siis itseesi, omaan jaksamiseesi lasten kanssa tai työelämässä, omaan toipumiseesi erossa ja sairaudessa.

Päätä tehdä rakastavia asioita itsellesi, sillä siten opit tekemään niitä toiselle. Opit mitä käytännössä tarkoittaa "tee toiselle kuten haluaisit tehtävän itsellesi". Mistä tiedät mitä haluat tehtävän itsellesi ellet ensin tee itsellesi ja opi?

Ole nainen hetkessä, vaikka olisitkin mies tai muun sukupuolinen. Kysymys on ulkoisen naiseuden sijaan sisäisestä naiseudesta, feminiinisestä energiasta, jota on meissä kaikissa. Feminiininen edustaa toipumista ja paranemista. Se edustaa pehmeyttä ja syventymistä sekä, YK:n virallisuuksienkin mukaan, rauhaa. Yöajan hoivaavaa energiaa, joka ruokkii viisautta, alitajuntaa ja tunteita.

Annan sinulle harjoituksen. Tämä on melko rohkeaa, mutta kerro sitten kommenteissa miten kävi :)

Laita soimaan Beyoncén Halo biisi. Löytyy myös Kokonaisen soittolistalta Spotifysta. Voit katsoa videonkin. Videon tarina kertoo naisesta, joka on löytänyt elämänsä miesenkelin ja pyhimyksen. Tämähän on rakkauslaulu, mutta semmoisena täysin hyödytön parisuhderakkauteen. Toinen idolisoidaan ja hänen armoilleen heittäydytään. Näinhän sitä kai kuuluu kuunnella ja siten sitä on itsekin tullut kuunneltua. Arvatkaas vain onko ollut melkoisen riistävä ja repivä laulu, kun vierellä ei ole ollut oman elämän valoilmiö vaan jotain aivan päinvastaista.

Idolisoinnin sijaan kappale on loistavan ihana ja voimaannuttava, kun laulat sen itsellesi. Anna sen upota sanoineen sisimpääsi, ajattele omaa sisäistä viisauttasi, jonka olet löytänyt. Laula se sisäiselle lapsellesi. Laula sanat omalle hengellesi ja sisäiselle voimallesi. Laula se itsellesi nainen! 

Kuuntele intuitiotasi, etsi itsesi sisältä rakkautta ja valoa itseäsi kohtaan, älä odota tai vaadi sitä toiselta, sillä se on tuhoon tuomittu yritys. Rakasta ja kyllä, sinua rakastetaan takaisin. "Olet ihan helvetisti parempi kuin mitä itse ajattelet" sanoi Sarasvuo Aamulenkillä ja niinhän sinä olet. Keskity siis siihen olennaiseen. 

Olen kaikki mitä tarvitsen ja enemmän.

Olen Nainen.

- Aino

Cool Mama! - yhteistyötä Shareit Blox Car palvelun kanssa

Sain käyttööni Shareit Blox Carilta blogiyhteistyössä Tesla Model S:n Tampereen reissuani varten. Eikös kuulosta melko huikealta? No, sitä se olikin, mutta ehkä eri syistä kuin äkkiseltään aattelisi. Yhteistyö toi mieletöntä vaihtelua sekä inspiroivaa keskustelua tähän omaishoitajan rumbaan ja mukavaahan se oli ajella ekologisemmin sähköllä (Teslalla!!!).

Kuvat: Santeri Petrell/ Shareit Blox Car

Joka toinen viikonloppu teen kuskausrupeaman kyyditen perjantaina lapsia sinne ja sunnuntaina hakien luokseni tänne. Lähimutsi on aina vähän se tylsä eikä voi kilpailla lapsille tuotetuista elämyksistä ihanista ihanimman etäisän kanssa, jonka rinnalla ei jaeta arkea eikä tarvitse tapella läksyistä tai nukkumaan menoista. Hetken aikaa minäkin olin Teslani kanssa se cool ja siisti mutsi enkä vain aina tylsä vastuunkantaja ja huolehtija.

Mutta minä olen vastuunkantantaja ja huolehtija, joka ajattelee lastensa lisäksi myös toimeentuloa, yhteisöä, luontoa ja jatkuvuutta. Vastuullisuutta on hyväksyä kaikki puolet itsessä, antaa niiden elää, mutta lopulta miettiä asioita omaa napaa pidemmälle, viisaana ja kypsänä, kantaen vastuun tulevasta. Silloin ei koe jäävänsä paitsi mistään vaan löytää parempia, harmittomampia keinoja toteuttaa itsensä lukuisia puolia.



 

 

Äiti-immeisen pienuutta vai suuruutta?

Vaan mielihalut ne on myös minulla, minä pidän hienoista autoista. Paljon. Erityisen mukavaa on, kun auton saa siistinä, huollettuna ja tankattuna, tai no tällä kertaa ladattuna, käyttöön eikä tarvitsisi yhtään kantaa huolta sellaisista seikoista. Tää on sitä ihmisen pienuutta, vai onko se sittenkin äiti-ihmisen suuruutta.. ;)

Kukapa ei haluaisi olla hetken vapaa ja kokea hienoja elämyksiä kera rakkaidensa. Tampereelta takaisin pudotellessa jaoin elämyskyytiä pikkusiskoni kanssa välttäen yksinäistä ajoa. Hienoa hetken aikaa kokea paljon hypetetty ajoelämys ilman riippuvuussuhdetta rahoituslaitokseen tai vastuuta kalliista hankinnasta. Siksi vertaisvuokraus on pieni askel kohti unelmaa ennen kuin haaveet omasta Teslasta toteutuvat.

Tosipuheessa minä luulen, että sitten kun olen iso niin vuokraisin autoa käyttötarpeen mukaan enkä viitsisi sitoa omaisuuttani tavaraan, jollei olisi jokin ihan järkyttävä pakko. Auton omistajuuden ja todellisten kustannusten hinnalla saa melko paljon ajella vuokratulla autolla. Eikä ihan pienin vaikutin ole se, että vuokraamalla liikkumisen menoihin voi konkreettisesti vaikuttaa kuukausitasolla, kun taas auton omistajana maksan autosta non-stop käytänpä sitä tai en.

Tietysti pakottavassa tilanteessa autohankintaa voisi miettiä myös lähtökohtaisestikin siltä kantilta, että kosla menee osaksi aikaa töihin vaikka toistaiseksi meillä asuukin. Ehkä tämä on sitä tulevaisuuden jakamistalousajattelua, jossa katsellaan omaa napaa pidemmälle ja mietitään miten hyödyttäisin yhteisöä ympärilläni. Jotain tämmöistä villiä visiointia tuli harrastettua Blox Carin mainioiden heppujen kanssa. Se oli virkistävää keskustelua se.

Vertaisjutuista vertaiskauppapalvelun muodossa olen kirjoittanut aiemmin Tori.fi tekstini yhteydessä ja se tietyllä tapaa putoaa tähän samaan kategoriaan Shareit Blox Car yhteistyön kanssa uustavaratuotannon vähentäminen ja tuotteen elinkaariajattelu sekä vertais- ja jakamistalous avainsanoinaan.

Shareit Blox Car vertaisvuokrauspalvelu

Mitenkä palvelu sitten käytännössä toimii? Sen verta täytyy harrastaa vastuunottoa ennen auton käyttöä, että rekisteröityy Shareit Blox Carin järjestelmään, antaa tiedot itsestään ja varaa käyttötarkoitukseen soveltuvan sekä mieleisensä auton, tahi auton lisäosan eli peräkärryn. Nämä on näitä teknisiä juttuja joita en mielelläni tee. Palvelu on onneksi tehty niin helpoksi ettei se kyllä siitä kiinni jää. Kaikki toimii hienosti sähköisenä, laskutusta myöten ilman paperia.  Voinet verrata tätä osuutta vaikka verkkopankkiin tai Facebookiin, jos sulta niiden käyttö hoituu, niin kyllä luonnistuu auton vuokralle ottaminenkin.

Blox Carin palvelu on ikään kuin autojen Airbnb, jossa omistamasi kulkupelin voit laittaa vuokralle myös muiden käyttöön saaden siitä korvauksen. Tämä sopisi minulle ja tähän asti asia on helppo ymmärtää. Tahtomattani omistan auton ja tarvitsen sitä tässä elämäntilanteessani lasten kyytimiseen.

Auton ylläpito ja käyttö on kuitenkin minulle kallista ja vie ison osan kuukausittaisesta budjetistani. Harmittelen sitä, että tällä hetkellä rahkeeni eivät riitä keksimään muita ratkaisuja omistamisen sijaan. Vaan miten sitten vastuut ja muut jakautuvat tämmöisessä palvelussa? Kuinka laskutus ja entä jos se pahin tapahtuu? Entä jos välähtävä salamavalo onkin poliisin eikä paparazzin? Enhän minä tosipuheessa tiedä miten nämä vertaispalvelut käytännössä toimii, mutta palveluyrittäjyys on sitä, että tullaan avuksi ratkaisemaan asiakkaan ongelmia.

Palveluntuottaja välissä madaltaa kynnystä ja jakaa vastuuta, tekee siitä helppoa, luo valmiit puitteet joiden avulla käyttäjät saavat vietyä vertaisvuokrauksen ja jakamistalouden käytäntöön muutamalla lomakkeen täytöllä ja valmiilla sopimuspohjilla, tietysti reagoivan asiakaspalvelun kera. Me halutaan laittaa meidän autot, peräkärryt ja muut menopelit työhön ja te Blox Carilla autatte siinä, eikös se näin toimi?

Palvelusektorilla tiedetään, että toiminta kehittyy asiakkaiden avulla ja Blox Car on hienosti hyödyntänyt asiakastietoa, kun ongelma ilmenee niin siihen mietitään yhdessä ratkaisu. Tämä on sellaista avoimuutta ja reilua peliä, jota arvostan. Ei ihme, että Sitran Fiksu Arki- palkinto heilahti Shareit Blox Carille.

Hirmuisesti hyviä ideoita

Minulla pyörii mielessä valtavan monta mahdollisuutta tämmöisen vuokrauspalvelun käyttöön ihan erilaisista yhteisöistä kuten siirtolapuutarhoista, mökkikylistä, hiihtokeskuksista, virasto- ja toimistokomplekseista alkaen. Töissä ollessa oman autonsa voisi laittaa työvuoron ajaksi vuokralle muiden käyttöön.

Jopa kolmannen sektorin yhteistyödiilit voisivat hyödyntää jaettuja autoja vaikka kaupungin kanssa ja miksei sairaahoitaja töihin tullessaan voisi pistää autonsa parkkiin, josta niin ikään kotihoito tai yksityinen toiminimellä hoivatyötä tekevä ottaisi auton allensa. Taloyhtiö voisi kannustaa autollisia asukkaitaan vuokraamaan autoaan naapureille. Näen Blox Carin palvelussa paljon mahdollisuuksia ja vahvan vaihtoehdon oman auton omistamiselle. Ei kait tämän tarvitse rajoittua pelkästään yksityisiin auton omistajiin ja vuokraajiin?

Ja mitkä puitteet verkostoitumiseen ja yhteisöllisyyteen! Tietysti turvallisen toimijan kautta yhteisin pelisäännöin. Tämä alentaa palvelun käyttöönoton kynnystä. Nämä on niitä innovatiivisia kestävämmän arjen ratkaisuja, joita tarvitsemme tulevaisuudessa lisää.



- Aino

Blox Car haastatteli minua pätkän :) 

Aamulenkistä kiitollisena

Sarasvuolla oli taas kerran älyttömän mielenkiintoinen #aamulenkki. Jarin tepastelu ja pölinä on ollut parasta mitä olen maanantai, keskiviikko ja perjantaiaamujen rutiineihini lisännyt. Myönnetään, että olen jotakuinkin mukavasti aamulenkillä vuoteessani, kun lapset vielä nukkuvat ja saatan kuunnella parhaita kohtia uudelleen toimittaessani koulukyydin tointa. 

Liikunta toki tekisi hyvää, mutta nyt mennään näin ja tosipuheessa mä oon niin kummallisen juurtunut omiin tapoihini, että en pystyisi kuuntelemaan näitä aamulenkkejä kävellessä. Minun pitäisi päästä tekemään muistiinpanoja.  En tee muistiinpanoja kaikkien pölinöistä, aamulenkeistä teen. Se ei ole mikään pikkuinen juttu se.

Tämän aamuinen pyrähdys raikkaassa pakkassäässä käsitteli valtaa ja sitä miten saamme valtaa. Sarasvuo siteerasi Dacher Keltnerin Power Paradox kirjan antia. Ennen päivän aamulenkkiä Sarasvuo muistaa aina sähköpostilla, jossa johdattelee päivän aiheeseen. Ennen valtapuheita Jari kirjoitti näin:

"Kaikenlaisen hyvinvoinnin kulmakivi on tunne hallinnasta. Joskus ihminen kokee, ettei hän kykene vaikuttamaan elämänsä kulkuun ja olosuhteisiin, vaan elämä tapahtuu tylysti hänelle. Ihmiselle on välttämätöntä kokemus siitä, että oman elämänsä piirissä valta on hänellä."

Keltnerin mukaan valta saadaan ja pidetään tässä ajassa, 2000 luvulla siis Empatian, Anteliaisuuden, Kiitollisuuden ja Yhdistävien Tarinoiden avulla. Tämä oli hirmuisen inspiroivaa ja resonoi syvästi ydinminäni kanssa, joka pyrkii väkivallattomuuteen ja on hiukkasen pulassa valta- käsitteen edessä, sillä väistämättömästi valta kytkeytyy aivoissani paljolti epäeettisyyteen ja kärsimykseen, juonitteluun, kaksinaamaisuuteen ja jonkun polkemiseen. Kyllä te tiedätte, siihen machiavellismiin.

Tuo edellä mainittu Keltnerin nelikko on jotenkin hirmuisen toiveikas ja vapauttava. Tähän vapautuneisuuteen päästään sen ajatuksen kautta, että minulla on melkoinen tarina kerrottavana, mutta sen sijaan, että pitäisin sitä edelleen, siis tarinaani, muista eristävänä ja yksinäisyyteen pakottavana, voisinkin kohdella omaa tarinaani eli kaikkea kokemaani, maailmaan, yhteiskuntaan ja ihmisiin yhdistävänä tekijänä. En varmasti ole ainoa, jolla on ollut vaikeuksia ja ikäviä elämänkokemuksia. Ihmisen pyrkimys sekä tarve yhteyteen on elämämme perusta. Me olemme yhtä ja yhteydessä toisiimme, siksi kokiessamme erillisyyttä, voimme huonosti. Perustarpeemme jää tyydyttymättä ja siitä seuraa aina kärsimystä.

Antamalla kokemalleni eli tarinalleni uuden merkityksen saan vallan suhteessa omaan tarinaani ja sehän laukaisee traumat, häivyttää häpeän ja voimaannuttaa. Tarina eli menneisyys ei enää olekaan mörkö, joka pitää meitä erossa toisistamme. Tämän ajatuksen kautta voimme tuntea empatiaa itseämme kohtaan ja olla kiitollisia omasta tarinastamme, oli se sitten mitä tahansa, sillä se yhdistää meidät toisiimme. Antieliasuutta voimme harjoittaa kertomalla tarinaamme ja pyrkimällä siihen, että muutkin voimaantuisivat ja palauttasivat valtansa suhteessa omiin tarinoihinsa saman ymmärryksen kautta.

Luulen myös, tai tunnen vahvasti, että tämä vallan nelikko; Empatia, Anteliaisuus, Kiitollisuus ja Yhdistävät Tarinat, ovat avain vanhemman valtaan suhteessa lapseen. Antamalla nelikon mukaista huomiota vanhempi muuttaa väistämättömästikin lapsi-vanhempi suhteen kulttuuria. Tärkeimpänä kaikista, valta suhteessa lapseemme perustuu terveeseen vallankäyttöön ja yhteistoimintaan haitallisen autoritaarisuuden ja käskyttämisen sijaan. Voimme vanhempina olla tässä yhtälössä myös tyytyväisempiä itseemme ja tuntea toimivamme oikein.

Löysin Keltnerin kirjan Helmetistä ja pistin varaukseen. You Tubesta löytyi lisää mielenkiintoista katseltavaa ja Sarasvuon Aamulenkkiä suosittelen todella lämpimästi. On huisia herätä tämmöisiin pohdintoihin jo heti aamusta.

- Aino

Julkaisemattomien tekstien aarreaitta

Löysin viime vuoden alussa kirjoittamani tekstin. Siinä pohdin vuodelle 2017 tavoitteita ja elämän parannuksia. Sellaista mitä meistä jokainen tekee vuoden alussa sillä uusi vuosi on uusien alkujen aikaa ja silloin pitää ryhdistäytyä, eikö?

Mistäköhän semmoiset tarpeet kumpuavat? Miksi pitää aina olla uusien alkujen aikaa ja haasteita? Tälle vuodelle 2018 en osannut oikein luvata mitään. Huomaan, että viime vuodelle asettamani tavoitteet tuntuvat vierailta ja mitä luultavammin hetkeä vallitsevassa tunnetilassa kirjoitetuilta. Eivät mitenkään pitkälle pureskelluilta tavotteilta, joita olisin jaksanut noudattaa yhtä iltapäivää pidempään. Itsehäpeästä irrottautuneena pistetääs teksti semmoisenaan luettavaksi. Lopuksi kerron mitä ajattelin luvata itselleni täksi vuodeksi 2018 :)

"Tälle vuodelle (2017) minä suunnittelin itselleni projekteja ja tehtäviä, töitä ja remontteja. Kaikki kääntyi kuitenkin jollain lailla uusiksi heti vuoden vaihteen jälkeen. Pisimmistä pisimmän ja kivikkoisista kivikkoisimman polun ja vielä yhden mutkan jälkeen tyttäreni tulivat viimeinkin osaksi perheemme jokapäiväistä arkea muuttaessaan luoksemme asumaan. Siinä samalla minusta tuli kotiäiti. Kätilön kolmivuorotyö saa odottaa sillä minulla on käsissäni maailman tärkein hoidettava. 

Ihan ensimmäiseksi keskityn lapsiini, mutta muutaman muutoksen ajattelin sujauttaa rutiineihini. Nämä palvelevat toivon mukaan koko perhettä tuoden ryhtiä kotona vietettyihin päiviin. Lapsille omistautuessa äiti itse jää helposti tarpeineen jalkoihin ja siksi päätin tietoisesti kokeilla paria juttua.

Aamuherätys joka aamu samaan aikaan klo 6 ja nukkumaan viimeistään klo22. Tavoitteenani on saada parannettua unen laatua. Illalla koneet ja vehkeet pois klo 19 mennessä. Sama tavoite kuin nukkumaanmeno ajalla. Pyrin myös vähentämään sosiaalisen median käyttöä ja irroittamaan itseni turhasta roikkumisesta koneella. Samalla olen pakotettu suunnittelemaan koneella käyttämäni ajan ja asiat mitä koneella teen. Ei enää yöllisiä YouTube maratoneja tai artikkelien koluamista silmät ristissä.

Kirjoittamiselle häiriötön, yhtäjaksoinen aika joka päivä. Tavoitteeni on tunti näin alkuun. Tunti joko aamulla ennen kuin muut ovat heränneet tai sitten tunti, kun lapset ovat koulussa ja nuorinkin voi taas mennä esikouluun.

Teen yksinkertaisen noin 20 minuutin mittaisen kotitreenin päivittäin. Yritän saada lapsetkin mukaan punnertamaan, lankuttamaan ja tekemään vatsoja. Alas nykäisemäni leuanvetotanko voisi etsiytyä takaisin paikalleen. Ruokavaliossani teen muutaman parannuksen vähentämällä prosessoituja ruokia sekä herkkuja. Lisään tuoreiden kasvisten, hedelmien ja marjojen määrää entisestään.

Harjaannutan taitoani hallita mielentilaani muuttamalla fysiologiaani. Tässä on kyse niiden totuttujen toimintamallien romuttamisesta mitä meillä usein on esimerkiksi väsyneenä tai stressaantuneena. Haluan ravistella rutiinejani. Tunnistan itsessäni monta ei niin hyödyllistä tapaa joiden avulla yritän hallita vaikkapa väsymystä tai kylmän tunnetta. Monesti tuntiessani, että olen todella uupunut, enkä jaksa enää, keitän kahvit ja yritän piristää itseäni kofeiinin voimalla. Se ei oikein tahdo toimia. Voisin kokeilla kahvin sijaan juoda lasillisen vettä, tehdä kyykkyjä, laittaa energistä musiikkia soimaan, keskittyä hengitysharjoituksiin, venytellä, tehdä jooga asanan, lähteä ulos, huuhdella kasvot vedellä, seisoa käsilläni, vetää leukoja, kaivaa esiin Fingerpori stripin."

Jep, melkoisen tarmokasta. Tänä vuonna sen sijaan ajatettelin rakastaa itseäni enemmän. Ehkäpä se pitää sisällään joitain noista keinoista mitä luettelin viime vuoden tammikuussa.


- Aino

Ensilumi Kuusamossa Karhunkierroksella patikoiden

Istun sohvalla tiiraten tutun huoneen seinää, lattian mattoa, liu´uttaen katsetta kohti vastapäätä istuvaa maailman ihaninta ja tukevinta ihmistä. "Tiiäkkö mie meinasin lähteä Karhunkiekalle, kun lapsilla on syysloma. Mitä mää täällä yksin tekisin ja vituttaa tää erokin". Siitä tuumailusta on jo hieman aikaa. Reissusuunnitelmiin tuli yhtäkkiä enemmän sisältöä, kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Rinnalle lähti mielettömän upea noutaja sekä ihminen, jonka kanssa on vaan mutkatonta olla.

Hyvä näin. Edelleen melkoisen heikkokuntoisena, yksin, olisi saattanut tulla äitiä ikävä pimeässä metsässä, ensilumen kastellessa onnettomat retkivarusteeni. Järjen ja kokemuksen ääntä kuunneltuani tein kolme erillistä päivän kävelyreissua. Ensimmäisen Kiutakönkäällä. 

Toisena päivänä Pienen Karhunkierroksen ja kolmantena päivänä Myllykoski- Ruka taivalluksen. Noin puolet Karhunkierroksen pituudesta (82km) tuli käveltyä kolmen päivän aikana. Yöt punkkasin mukavasti ihan oikeassa sängyssä. Luksusta, johon edes kotona en ole tottunut.

Ensilumen aika on haastava. Polku oli melko sohjoista ja mutaista suurelta osin. Konttainen sekä Valtavaara olivat aivan jäässä. Jo alkumatkasta vaelluskenkäni imaisivat mukavasti vettä sisään ja taipaleella mukana ollut reppuni pääsi vaelluskamun kannettavaksi selän vihoitellessa ikävästi. 

Kaikki huolet ja murheet jäivät sinne Kuusamon erämaihin. Jalat kantoivat vaikka ajoittain ei olisi uskonut niiden enää jaksavan metriäkään tai yhtäkään porrasta. 

Seuraavana päivänä kroppa oli kuin uudestisyntynyt. Pieni jäykkyys ilmaantui pohkeisiin vasta Kuusamo- Helsinki ajomatkan jälkeen. 

Nälkä jäi. Toivottavasti pian uudestaan.

- Aino

Aatosten joustamattomuus

Tämä on nyt Kokonaisen blogielon toinen kerta, kun olen muuttotilanteessa. Uudessa kodissa, uudenlaisessa arjessa ja taas on kaikki vähän hakusessa. Asiat etsivät paikkaansa. Kierrätyspisteet toisenlaisia ja sijoittuvat muualle, matkat taittuvat toista reittiä, kodista ei löydykään samoja vempeleitä ja tarpeita kuin aiemmin ja uunikin on suoraan sanottuna sen verran paska ettei siinä tee mieli väsätä mitään aiemmin hyväksi hiottua ilmastoystävällistä ruokalajia. 

Kaiken keskellä ei edes oikein jaksaisikaan. Huomaan helpottavani arkea livauttamalla juustopaketin ja valmispinaattilettuja ostoskoriin ilman, että kassalla tai kotona tunnen minkäänlaista omantunnon pistosta. Tai no, mitä mää yritän.. kyllä se tuntuu ja siksi siitä pitää päästä saamaan hyväksyntää täältä blogilukijoiden keskuudesta. Minkä hiton takia siitä nyt muuten olisin maininnut. 

Selityksenä minulla on nuo lapset. Väsyneenä ei jaksa kitinää ja riehuntaa vaan on mukavampi sulkea suu juustolla. Melkoisen vastenmielistä, mutta niin inhimillistä. Tätä taitoa oppii harjoittamaan jokainen vanhempi tyylillään.

Tämän päiväinen ahaa elämys liittyy ehdottomuuteen. Siihen miten olisin voinut olla tuossakin kauppatilanteessa ehdoton ja ottaa vastaan napinat lapsiltani myöhemmin tai olisin innovatiivisesti keksinyt jonkun vegaanin ja muovittoman vaihtoehdon, jos olisi yhtään enempää ollut napsuja kiireen keskellä. Ehdottomana olisi ollut jopa helpompaa, sillä silloin ei olisi tarvinnut selitellä kenellekään, että on vain ihminen.

"Ehdottomuus heijastelee omaa epävarmuuttamme" 

- Kokonainen

Huomaan, että ehdottomuus astuu kuvaan silloin, kun pelkään etten olekaan enää sitä mitä kuvittelen itseni olevan ja minun täytyy pitää siitä kiinni kynsin hampain. Haluan olla muoviton, vegaani ja ympäristöystävällinen vaihtoehto, mutta lipsuessa koen, että menetän palan ideologiaani ja sieluani. Miten sitä määrittelee itsensä, jos onkin vain puolet vuodesta muoviton tai käy salilla keväisin, opiskelee, mutta ei ole läsnäoleva juuri nyt? Olo tuntuu epämääräiseltä ja silloin ehdottomuudesta löytyy turvaa. Mutta mikä on se turvapaikka mikä sieltä löytyy ja mitä vastaan? 

Ehdottomuus heijastelee omaa epävarmuuttamme. Se pitää päämme selvänä kohti sitä ideaalia, joka on meille tärkeä, mutta jonka pelkäämme menettävämme, jos joustamme jossain kohden. Kenties sitä voi ajatella identiteetin häilymiseksi hetkissä. Sitä emme halua kokea, sillä se on inha tunne joutua ristiriitaan itsemme kanssa tai pohtimaan itsemäärittelyitämme uusiksi. Siksi ehdottomuus on todellakin turvasatama. Sinne ankkuroidessa ei tarvitse miettiä, pähkiä, ei joustaa ja voi jopa kääntää oman epävarmuutensa muita kohden torpedoimalla toisen kylkeen.

Tämä mekanismi ei päde pelkästään itseni kaltaisilla ituhipeillä vegaaneilla ja muilla zerowaistaajilla vaan on liitännäinen kaiken ehdottomuuden kanssa. Tulee mieleen sanonta "on a high horse". Ollaan siellä hevosen selässä ehdottomuutemme kanssa hieman toisia ylempänä, ettei tarvitsisi kokea epävarmuutta omasta inhimillisestä toiminnasta ja siitä miten muut sen ottavat. Ehdottomuus on defenssi. Joustavuus ihmiselossa hyve.

- Aino

Salaisen tulen vartijat

Arkiaamuisin tapahtuu erään koulun läheisyydessä näytelmä, jossa auto kaahaa parkkipaikalle. Etupenkiltä ponnahtaa pitkähiuksinen nainen syöksähtäen auton toiselle puolelle avaamaan takaovea pienelle koululaiselle, joka hyppää kimpsut ja kampsut valmiina äitinsä reppuselkään auton korkeutta apuna käyttäen. 

Äiti pamauttaa oven kiinni ja lukitsee auton aloittaessaan juoksunsa 20 kilon punnus selässään kohti pienten lohikäärmeiden salaista koulua, jossa ikuisen tulen vartijat opettavat ikivanhoja viisauksia lohikäärmelapsille. Koulumatka on vaarallinen ilkeiden, kylmää jäätä syöksevien, sieluttomien olentojen vuoksi, jotka yrittävät vallata maailman, johon reppuselässä hytkyvä lohikäärmelapsi on syntynyt. 

Salaisen tulen vartijat ovat pystyttäneet koulun alueelle näkymättömän voimakentän, suojaavan kehän, jonka turviin on juostava noin 200 metrin matka. Pieni lohikäärmepoikanen kannustaa äitiään juoksemaan kovempaa, ettei kaksikko jää hyytävien, sydämettömien zombien armoille vaan pääsevät turvallisesti suojaavan kehän sisälle ja poikanen siitä kouluun opettelemaan sisäisen tulensa käyttöä. Viisaat oppineet, salaisen tiedon vartijat, ottavat koulun ovilla iloisen lohikäärmeen vastaan.

Tämä varsin mielikuvituksellinen rutiini saa lapsen menemään kouluun hymyssä suin. Moikkaamaan lohikäärmeopettajille ja jaksamaan päivän. Tämä mieluummin kuin se, että lapsen saattelee hermostunut äiti tsempaten tarrautuvaa ja epävarmaa lastaan kohti koulun ovia, joiden lähestyessä pienokaisen käytös muuttuu ja äidin ääni vakavoituu. Purevan, sätkivän, raapivan ja potkivan lapsen nappaa ovella otteisiinsa kaksi opettajaa vetäen kiljuvaa demonilasta kainaloista sisään ja tiristäen kiristyneiltä kasvoilta huomenet ja hyvän päivän toivotukset äidille, joka yksin jäätyään kääntyy kannoillaan ja kiiruhtaa itkien läpi hiljentyneen koulunpihan takaisin autolleen.

Yllä oleva tarina on tietysti omasta elämästäni. Se on tarina lapsesta, lapsen mielestä, lapsen maailmasta, mutta myös tarina väkivallasta. Tarina on esimerkki siitä millä tavoin meidän tulisi pystyä kääntämään tilanteita väkivallattomiksi. Esimerkki siitä miten meillä tulisi olla sen verran aikaa ja resursseja, että pystymme leikkiin ja hauskuutteluun. Sen verran henkistä laajakaistaa vapaana, että mielikuvituksemme tuottaa meille ennakkoluulottomampia ja hellempiä ratkaisuja kaikissa tilanteissa.

Jos tarinan äiti olisi elämäntilanteessa, jossa hän itse voisi huonosti tai olisi työpaineiden ja kiireiden uuvuttama, ei hänellä olisi välttämättä sitä tarvittavaa energiaa hoitamaan tilannetta rakentavalla tavalla. Kyynelehtimisen sijaan hän saattaisi kävellä autoon kiukusta kiuehuen ja sättien hankalaa lasta mielessään peläten työpaikalla odottavaa esimiestä tai nalkuttavaa työkaveria. Kireys saattaisi tarttua työtovereihin, purkautua puolisoon tai anonyyminä vauva piste fiin sivuilla. Äiti saattaisi lohduttaa itseään autossa suklaapatukalla, kahvitauolla pullalla ja illalla ahtamalla ruokaa napaan niin paljon kuin sielu sietää, tehden väkivaltaa itselleen. Sama äiti voisi myös odottaa palkkapäivää ja hoitaa pahaa oloaan tuhoavalla shoppailulla haalien jo entisestään täyteen kotiin lisää krääsää, tarviten jatkuvasti lisää kaikenlaista, joka ei kuitenkaan täytä sielussa ammottavaa aukkoa ja tyhjyyden tunnetta.

Vaikka tutkin ja opiskelen väkivaltaa niin intohimoni on väkivallattomuus. Se on tarve, joka ajaa minua valinnoissani. Se ohjasi veganismiin ja ympäristöasioiden äärelle. Se on elämäntapa ja arvo, jonka ilmentymää kaikki muu on. Ideologiani ei ole veganismi, minimalismi tai muovittomuus, ne ovat vain sälää oikean ytimen ympärillä.

Väitän, että emme tunne väkivaltaa riittävän hyvin osataksemme elää ilman sitä. Emme näe niitä pieniä hetkiä, jotka synnyttävät väkivaltaa ja miten väkivalta on vahvasti yhteydessä välinpitämättömyyteen. Olemme varsin sokeita sille kuinka kaikki kulminoituu siihen, että meidän on kovetettava itseämme selvitäksemme tässä vallankäytön maailmassa, jossa vain vahvat pärjäävät ja inhimilliset virheet, heikkoudet ja keskeneräisyys ovat jotain mitä voidaan käyttää sinua vastaan. Luonto, vedet ja maat, ympäristö kasveineen ja eläimineen jotain mitä voimme riistää ja hyödyntää loputtomasti tuhoavan kasvuharhamme tarpeisiin.   Tunnistan vallankäyttöä ja epäoikeudenmukaisuutta nykyään melko tarkasti ja tuntuu kuin herkkyyteni vain ajan ja tiedon myötä voimistuisi. Samaa prosessia läpikäy todella moni ihminen maailmassa. Se on siis kaikki täysin opeteltavissa olevaa.

Avatessamme silmiämme ihmisten, eläinten ja luonnon pahoinvoinnille emme enää voi palata takaisin entiseen ja teeskennellä ettemme nähneet matkalla mitään. Entiseen ei ole paluuta muuta kuin välinpitämättömyyden kautta, mutta harjoittaessamme välinpitämättömyyttä olemme väistämättä väkivaltaisia itseämme ja ympäristöämme kohtaan ja se aiheuttaa pahoinvointia. Tiedämme varsin hyvin mikä välinpitämättömyyden vastalääke on, mutta silti vastustamme sitä.

Joskus, tai silloin usein, kun huomaat, että asiat takkuilevat eivätkä mene eteenpäin haluamallasi tavalla on hyvä pysähtyä miettimään käytännön sijaan kaiken ydintä. Miksi teet asioita, mikä voima sinua ajaa eteenpäin? Mikä on sinun ydin ja miten voisit tutustua siihen paremmin?


- Aino

Antroblogin Tabufestivaali Helsingin taiteiden yössä

Helsingin juhlaviikkojen Taiteiden yö vietettiin eilen torstaina 24.8. Itse lähdin hieman sattuman kautta Antroblogin Tabufestivaaleille Marian sairaalan Start Up- keskukseen Maria 01:seen. Itseasiassa paikalle minut houkutteli Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken kirjan Mielen rajoilla — arjen kummat kokemukset (SKS) julkaisutilaisuus. Mieli ja toinen- monitieteisen tutkimusprojektin kotisivut selittävät mistä on kysymys.

Tabufestivaali toi antropologista näkökulmaa mielenterveyden tai mielensairauden kysymyksiin tieteen ja taiteen keinoin. Normaaliuden rajanvedon ja rajan valvonnan kyseenalaistaminen ja pohdiskelu on jännittävää. Yllättävän moni asia on meidän suomalaisessa, eli länsimaisessa, kulttuurissa mielensairautta, kun taas jossain toisessa kulttuurissa asian ajatellaan kuuluvan ihmisemielen normaalin akselille. Joitain piirteitä, kuten äänten kuulemista, voidaan pitää toisaalla lahjana, kun se meillä on DSM diagnostiikan mukaan erittäin painava oire. Festivaaliohjelman luennot ja puheenvuorot toivat monelaista näkemystä näihin aiheisiin.

Olemme kuunnelleet viime aikoina lastenmusiikkisatua Haapaneitty, mettäntyttö, Nemo 2011. Teoksessa yhdistyy kolmen taiteilijan työ. Arja Puikkosen myyttien ja metsäntarujen maailmassa liikkuva mukaansatempaava tarina, Kirmo Lintisen säveltämä elävä musiikki ja Kustaa Saksen upea kuvitus. Nämä luovat teoksen, joka vie huimalle seikkailulle keskelle salaperäistä metsää, jossa hiidet kaappaavat karkureissulle lähteneen Eino-pojan petollisiin häihinsä. 

Teos on itsessään hyvin monikäyttöinen ja lisäksi sanataidekoulu on tehnyt siihen rinnalle sanataidetehtäviä, joiden avulla sadun maailmassa voi käydä leikkimässä lapsen kanssa. Kirja on niin ihastuttava ja mukaansatempaava, että nuorimmainen liikuttui kyyneliin, kun taas pitkästä aikaa asetuimme kuuntelemaan tarinaa yhdessä. Satujen mielikuvitusmaailmassa viipyily lapsena on tervettä, normaalia ja kasvua tukevaa, mutta missä vaiheessa siitä maailmasta tulisi luopua tai taito kääntyykin haitaksi, epänormaaliksi ja eristäväksi. Ilman mielikuvitusta, luovuutta ja lapsen maailmaan astumisen taitoa tätäkään teosta tuskin olisi syntynyt tai olisi syntynyt jotain mikä ei liikuttaisi lasta kyyneliin tai lumoaisi kuuntelemaan hipihiljaa keskittyen, vaikka keskittyminen noin yleisesti ottaen tuottaa hankaluutta.

Meillä on erityisiä lapsia, herkkiä lapsia ja luultavasti jollain tavalla diagnosoitavia lapsia. Näistä en oikein vielä tiedäkkään kaikesta, mutta jollain mittareilla ovat kummallisia eivätkä sopeudu aina näihin yhteiskunnan vaateisiin. Normaalin ja poikkeavan rajaa tunnustellaan ja tutkitaan jatkuvasti. Siksi Tabufestareiden sanoma iski minuun melkoisella voimalla antaen vahvistusta sille intuitiiviselle oivallukselle, joka sisälläni on kytenyt kaitsiessani hieman "taiteellisia" lapsiani.

Sisälläni heräilevä kysymys liittyy siihen miten sosiaalinen ympäristö sietää erilaisuutta ja kokee tarvetta puskea yksilöitä muotin lävitse. Entäpä, jos teemme väärin sälyttäessämme vastuuta hieman normista poikkeavalle, jolla on jo muutoinkin tässä tuottavuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa sopeutumista tai vastuu asetetaan täysin tämän normista poikkeavan vanhempien kannettavaksi? Erilaisuuden tunteen synnyttämä ahdistus ja lamaantuminen johtaa usein sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja väliinputoamiseen, joka voi laajentua koskemaan koko erityislapsen perhettä. 

Voisimme huomattavasti helpottaa ahdistusta ja kyvyttömyyttä, aivan yksinkertaisilla tavoilla. Ehkä meidän tulisi laajentaa omaa näkemystämme normaalista ja antaa sille hieman enemmän väljyyttä. Kehittää moraalista mielikuvitusta, kuten Tuomas Vesterinen luennossaan esitti. Kehittää erilaisuuden sietämistä ja hyväksyntää, siten ettei niin moni tuntisi itseään ulkopuoliseksi ja jotenkin kummaksi.

Vesterinen oli sitä mieltä, että evoluution näkökulmasta erilaisuudesta on ollut hyötyä ja samalle linjalle asetun itsekin. Mielestäni erilaisuuden kohtaaminen ja sen aiheuttamien sisäisten tunteiden tarkastelu pistää meidät kasvamaan ihmisinä. Samalla tavoin kuin pidämme huolta luonnon monimuotoisuudesta tulisi meidän pitää huolta myös taiteiden, kulttuurin ja ihmismielen monimuotoisuudesta. Äitinä en edes pystyisi valitsemaan toisin, minun on vaalittava sitä monimuotoisuutta minkä olen saanut ja rakastaa ehdoitta. Omaishoitajaäidin duuni ei ehken olekaan niin raskasta tai kummaa, kun sitä tuolta kannalta ajattelee. 

Minulle on annettu mahdollisuus tutustua ihmisyyteen ja ihmiseloon laajemmasta ja syvemmästä perspektiivistä ihan päivittäisessä arjessa ja se on muokannut minua. Se on muokannut niin paljon, että sen huomaa. Uusia yhteyksiä syntyy, uutta oppia, tietoa ja tietoisuutta jaetaan yllättävissä kohtaamisissa. Maailmani on laajentunut hurjasti ja se on oikeasti todella kiehtovaa vaikka siihen päästäkseen onkin joutunut sietämään melkoisia asioita. 

Monet ennen tärkeinä pitämäni asiat ovat menettäneet merkityksensä ja jäljelle on jäänyt jonkinlainen kiteytynyt oivallus siitä mikä täällä pallolla tallatessa oikeasti on merkityksellistä. En luultavasti ajattelisi ympäristöasioista ja oman pienen tekoni vaikutusmahdollisuuksista samoin, jollei minulla olisi lapsiani ja elämänhistoriaani. Se vain ei mene niin, että voisimme jotenkin loputtomasti muokata jälkeläisiämme, joissa ei lopultakaan ole mitään syytä, väärää tai vikaa. Koen, että mahdollisuutemme vanhempina ovat paremmat, jos yritämme vaikuttaa ympäröivään kulttuuriin, ympäristöön ja yhteisöön.

Vesterinen heitti ajatuksen, että entäpä jos ADHD ja Asperger ovat kuin vasenkätisyys 1800- luvulla? Ehkäpä meidän tulisi luoda "ramppeja" ilman leimaa, hän jatkoi. Ymmärsin sen tarkoittavan sitä, että jospa meidän tulisi muokata vaikkapa koululuokkiamme tai tilojamme ja auttaa erilaisella neurologisilla komboilla varustettuja yksilöitä tässä yhteiskunnassa. Aivan kuten nykyään valmistetaan niitä vasenkätisten saksia ja otetaan vasenkätisyys huomioon ergonomiassa. Jos vaikka lopulta pääsisimme siihen tilanteeseen, että on vain erilaisia yksilöitä, ei huonompia tai parempia yksilöitä.

Tuomas Vesterisen luento noudatteli melkolailla hänen kirjoittamaansa Antroblogin kirjoitusta - Onko normaalia olla mielisairas, tammikuu 2017.

- Aino

Digipaastoilun yllättävä loppu

Vilpittömän aikomukseni mukainen, vähintään viikon mittainen, digipaastoiluni sai yllättävän lopun. Alkujaankin koko viikko meni jokseenkin toisin kuin olimme ajatelleet. Kesälomareissailu sukuloimisineen päättyi yllättäen lapsukaisen alkaessa keskiyön hujakoilla oksennusputkensa. Vietin leppoisasti reissun viimeisen yön kylpyhuoneen lattialla, patjan jalkopäässä nukkuen, pyyhe peittonani, kun kaikki muu oli jo lentävässä kaaressa kukitettu. 

Onneksi oli lattialämmitys! Se jaksoi pitää hermot ja kielen kurissa vaikka hieman ehkä ärsyttikin, kun mahanesteet eivät millään meinanneet osua löylykiuluun. Ainoa käden ulottuville sattunut hiukka isompi astia yökkimistä varten.

Seuraavana aamuna lähdettiin pakosta ajelemaan kotiin ja toivottiin sormet ristissä, että kukaan ei oksenna autossa. Kotona saimme huomata kodinkoneiden hive mindin tavoittaneen pyykinpesukoneen ja viime viikolla rikki mennen kiukaan jälkeen myös astianpesukoneen, joka teki tenät. Onneksi teki, sillä koneen alle oli jo muodostumassa lätäkkö. 

Hei, mut kaiken keskellä mulle viestitteli Helsingin Sanomien toimittaja ja teki haastattelun! Kuvaaja kävi ottamassa kuvia ja jossain kohdin Kokonainen tullaan mainitsemaan Suomen suurimmassa sanomalehdessä. Minua jututettiin muovista ja muovittomuudesta, ylläri. Muoviroskasta ilmestyikin juttu Hesarissa jo tässä loppuviikosta ja lisää on siis tulossa jossain vaiheessa. Melekosta. 

Kuva Plastic Free July

Kannatti eksyä väsyneenä, nuhjuisena ja vanhasta tottumuksesta sähköpostin pariin vaikkei niin olis saanu tehdä, noin paastoilumielessä.

- Aino

Astetta haastavampi perhearki

Suuruusperheen palloja pyöritellessä elämän lottoarvonta antoi meille viisi toisistaan täysin erilaista lasta. Yhteensovittaminen on ajoittain hankalaa ja sisarussuhteiden kanssa on tehty paljon töitä. Joitakin asioita on saatu toimivammaksi ihan konkreettisilla muutoksilla; on riittävän isoa pöytää, sääntöjä, vuoroja, huonejärjestelyitä ja sen sellaista. 

Isoin osa tehdystä työstä on kuitenkin näkymättömissä ja käsittää sellaisia asioita kuin miten toisista puhutaan, millä sanoilla, ilmaisuilla, äänensävyillä ja eleillä. Yhteentörmäyksiä ja protestoimisia vanhempien epäreiluilta tuntuvista interventioista silti syntyy. Nämä räjähdykset ilmenevät usein varsin kekseliäinä tempauksina, joiden jälkiä monesti paikkailen.

Eräs erityisen idearikas ja temperamenttinen uniikkikappaleemme on saksien kanssa varsin liukas. Näinpä löysin itseni taas kerran kursimassa tavaroita kokoon. Onneksi pysyy neula ja lanka hyppysissä eikä esimerkiksi noista Hello Kitty tossuista juurikaan huomaa, että näppärästi on saksittu varsiosa täysin irti ja vielä lisätty kätilölle haastetta hapsuttamalla irtisaatu kappale tuhannen p*** päreiksi. Vaan on sitä vaativampaakin kursittu onnistuneesti.

Hermot olivat aivan toisella tapaa koetuksella, kun rauhoittumispaikaksi juuri hankkimamme säkkituoli sai saksista osumaa. Talvi tuli keskelle lastenhuonetta ja kyllä multa silloin pääsi itku. Vedin huoneen oven kiinni, kävin noukkimassa tekostaan häpeämään karanneen riiviön pihalta ja julistin porttikiellon styroxpalleroilla kuorutettuun makkariin. Ovi avattiin vasta, kun mies tuli kotiin, otti kopin vahtimistyöstä ja minä painuin kahvikupin ynnä imurin kanssa siivoushommiin.

Jokusen aikaa katselin silvottua säkkituolia tuossa makuuhuoneemme nurkassa kunnes uskalsin ryhtyä testailemaan ompelukoneen käyttötaitoani sen kanssa. Onneksi oli se onnistunut kokemus niiden talouslappusten kanssa plakkarissa niin uskalsi ottaa hitusen isomman haasteen vastaan. Kyllähän se alkuun hirvitti. Säkin tekstiili on todella paksua ja sisältä muovitettua. Pelkäsin, että katkon kaikki ompelukoneen neulat ja olisinko enää siinä kohdin osannut tehdä asialle mitään?

Säkkituolista tuli kaiken kaikkiaan varsin siisti ja ihan käyttökelpoinen. Ompelin siihen taitoksen, jota vahvistin jokaisessa välissä ja vielä moneen kertaan, ettei vaan kävisi ohraisesti sen kanssa. Katuvainen Saksikäsi Edward oli niin tyytyväinen, että sain osakseni loputtomia halauksia, rakkaudenjulistuksia sekä vuoden äiti palkinnon. Ei kuulemma enää tee toisten hölmöyksiä. 

Ei niin, sillä mie julistin itselleni viikon kesäloman ja takavarikoin sakset.

- Aino

Helpotuksen kyyneliä

Kirjoittelen lähinnä kaikenlaista ekohommaa ja roska-asiaa muun hömpötyksen ohella, mutta en ole varsinaisesti avannut juuri mitään elämäntilanteestamme. Eilisenkin minun oli tarkoitus kirjoitella kepeän humoristista haastepäivitystä toilailuistani hajoilevien riepujeni keskellä, sen sijaan löysin itseni vollottamasta vähän väliä. Itku tuli helpotuksesta. Siitä, kun olen niin hemmetin kiitollinen ja huojentunut, että Espoon kaupunki myönsi minulle omaishoidontuen.

Valtava paino putosi harteilta. Päätöstä lukiessani pääkoppaan iskostui se fakta, ettei syksyllä tarvitse sittenkään kamppailla koulun aloituksen ja töitteni yhdistämisen kanssa, vaan saisimme rauhassa katsoa nyt ensimmäisen luokan aloitukset ja pärjäämiset ynnä muut mahdolliset kipuilut. Vaikuttaa vahvasti siltä, että pelkkä arjen keventyminen on tehnyt ihmeitä ja suunta on kevään mittaan ollut koko ajan parempaan. 

Viime syksy, vuoden vaihde erityisesti sekä alkuvuoden ensimmäiset kuukaudet olivat melkoista hyrskyn myrskyä. Oli vaikeaa jättää työt ja hyvästellä työkaverit tammikuussa. Kirjoittelutkin roikkuivat enemmän ja vähemmän tauolla. En oikein tiennyt mistä kirjoittaa ja miten. Jokin osa minusta olisi halunnut, ja haluaisi edelleenkin, sepostaa koko kivikkoisen matkamme ihan jo siksi, jos joku blogiini eksynyt saisi tästä vertaistukea. Isoin osanen kehoittaa kuitenkin vaikenemaan enimmistä, sillä asiat ovat niin monisyisiä, niihin liittyy paljon häpeää, leimautumisen riskiä ja arkoja haavoja, joita nuoleskelen mieluummin itsekseni tai jaan hyvin suppealle joukolle.

Omaishoitajan statuksesta olen todella ylpeä ja siksi tirskahdan itkuun asiaa miettiessä. Meidän harjoittaman kotoilun katsottiin olevan tarpeellinen ja riittävä tuki lapselleni ja hänen uskotaan tulevan parempaan kuntoon ihan vain sillä, että saa olla äitinsä hoidossa. Saatava korvaus ei rahallisesti ole suuri, mutta on se sentään jotain. Status merkitsee minulle sitä etten päivittäin mieti sitä miten selviän, mistä hankin töitä tai mitä töitä ja millä ehdoilla. Minkä duunin pystyisin meidän tilanteessa edes ottamaan vastaan?

Tämä prosessi on vaatinut lukuisia hakemuksia, arviointeja, palavereja, uusintahakemuksia, lääkärinlausuntoja, valitusten laatimista, pitkää pinnaa ja ylettömän paljon uskoa tulevaan. Ajoittain on tuntunut, että tässä puserretaan ihmistä hieman liian tiukalle jo muutoinkin haastavassa tilanteessa. Päätöstä joutui odottelemaan useita kuukausia, mutta nyt se vihdoin tuli. Olipa vielä nuijittu pidemmäksi aikaa kuin edes uskalsin toivoa. Vastauksen myötä saan jättää useiksi kuukausiksi tuon hieman ylimääräiseltä tuntuvan rumban: keskittyä lapsiin, kotiin sekä kaiken vastapainona toimivaan kirjoittamiseen. Jo sitä sietääkin vähän kyynelehtiä helpotuksesta. Kokonainen, ehjä Elämä, Edessä vielä jokin päivä.

- Aino

Muovittomat ja roskaamattomat eväät reissuun

Eilen oltiin reissun päällä Nastolassa. Hieman myös muualla ajeltiin, mutta ensisijainen kohde oli futisjantterin ottelu. Perille päästyämme järjestin ensitöikseni piknikin kentän laidalle, koska tärkeysjärjestys, mutta toimin myös ekaa kertaa huoltajana.

Heräilin aamulla hieman laiskanloisesti ja vetelin vasta aamupalaani, kun muut jo söivät lounasta, joten kiireessä kasailin lounaani mukaan. Muovittomien ja roskattomien eväiden pakkaaminen käy oikeasti todella helposti. Itselläni on nämä vakikamoiksi asettautuneet teräksiset astiat nykyään, mutta aiemmin käytin lasitölkkejä. Tälläkin kertaa kokosin salaatin lasitölkkiin. 

Tölkkibisneksissä homman juju on, että pohjalle täytyy laitella kaikki vetinen ja raskas, päällimmäiseksi kevyt ja helposti kurjaksi menevä. Elikkä käytännössä salaatti tai crutongit ja sen sellaiset ylimmäiseksi. Salaatinkastikkeet, mausteet, öljyt ja sitruunamehut pohjakerroksiin. Ennen nauttimista muutama hölskytys niin kastike on sopivasti kaikkialla. Vaihtoehtoisesti, kastike levittäytyy asiallisesti salaatille, salaatti pohjalle ja lisukkeet päälle, kun tölkin sisällön kumoaa lautaselle. Lasitölkki pitää ruokaa kylmähkönä jonkin aikaa, jos sen ympärille kääräisee jotain tai laittaa vaikka villasukkaan. Sukka estää myös kilinät ja kolinat kassissa. 

Sellaisia hienoja lokeroituja kassejakin on toki olemassa ja jossain näin yksinkertaisen DIY-ohjeenkin. Kassin sisälle tuleva ristikko oli askarreltu paskarreltu pahvista ja päällystetty kankaalla. Todella yksinkertainen; sakset, pahvia, kangasta ja liimaa.

Eilinen esilämmitetty lounaani syntyi riisistä, quinoapihvistä, Jokaiselle currymajoneesista, soijakastikkeesta ja säilötystä inkivääristä. Kankaiseen lautasliinaan kiedotussa Tatonkan "padassa" sapuska pysyi oikein lämpimänä muutaman tunnin eikä kilistellyt lasitölkin tai juomapullon kanssa pitkin päivää.

Vastuullinen tehtäväni tarkoitti päivystämistä ensiapupakin vieressä, jos jollekulle arvokkaista pelaajakiinnityksistä sattuisi haaveri. 

Mitään juomisen muistuttelua, sukkien oikomista ja voinnin kyselyä kummempaa ei ilmaantunut. Kaikki osasivat jo solmia nappisten nauhansakin itse eikä tarvinnut nenää niistää! Kehitystä on tapahtunut aivan selvästi.

Pelin aikana ehdin järjestelemään ensiapupakin joka ei toistanut mitenkään Zero Waste- teemaani. Tää on tätä Maailma ei ole vielä valmis- osastoa. 

- Aino

Luumupuita tilauksessa

Enkä maailman ihaninta on astahtaa makuuhuoneesta puutarhaan ja lähteä avojaloin tutkailemaan mitä istutuksille yrteille ja omenapuille kuuluu. Tänä aamuna oli erityisen ihanaa, sillä oma puuhapeteni oli korjannut ulko-oven lukon. Enää ei tarvitse pönkätä kivellä kiinni ulkoa päin. Yhtenä aamuna heräsimme todellisuuteen, jossa makkarista ulos johtava ovi oli ollut sepposen selällään koko yön. Oli raikas tunnelma.

Viikon verran olen nuuskinut ja tihrustanut uusiokäytettyihin ananaspurkkeihin istuttamiani luumun kiviä, että josko ne sieltä alkaisivat itämään. Tämä on sellainen lasten kanssa aloitettu kokeilu, josta taas kerran eniten into pinkeällä olen minä. Toisinaan yhteisten kiinnostuksen kohteiden löytäminen lasten kanssa on haastavaa. 

Halusin ison perheen, että olisi sitä yhteistä tekemistä, mutta lapsemme ovat kasvaneet omanlaisikseen eikä meillä ole yhteistä kosketuspintaa puutarhanhoidon saralla niin paljoa kuin toivoin. Ennemminkin olen joutunut opettelemaan innostumista asioista, joista lapset luonteidensa mukaisesti pitävät. Se on toiminut varsin jännällä tavalla. 

Hieman vaikea pukea sitä sanoiksi. Mieleeni ei tule muuta kuin "antautumisharjoitus". Sitä, että istahtaa tarkastelemaan mikä toisen sisin, se aito olemus on. Täytyy löytää itsestään nöyryyttä ja todeta, että "nuo tuossa ovat minusta tai minulle suotu, mutta eivät missään muotoa kuin minä". 

Ei auta muuta kuin tutkia, tarkkailla ja nuuskia, että josko niistä luumupuita.

- Aino

Takapihalla ajatukset kirkastuvat

On se jännä miten ulkoilulla ja liikunnalla on mieltä kirkastava vaikutus. Monellakin tapaa. Eikä tarvitse aina olla mitään järjetöntä revittelyä tai fyysisen kestokyvyn rajoilla pusertamista tai tunteja kestävää suoritusta. Ihan kymmenen minuutin kävelylenkki raikkaassa ilmassa riittää.

Ehkäpä siksi työmatkaansa jalkaisin taittavat ovat onnellisempia. Samoin ne joiden työmatka on lyhyempi, mutta kenties siinä pätee jonkinlainen syy-seuraussuhde. Ken tietää.

Yhtälailla kuin tykkään ajatella liikkeessä pidän myös "ajatusten äärelle istahtamisesta". Parhaiten se minulta käy ulkona. Joko jossain ihan vaan istumaan kutsuvassa paikassa kesken matkan tai sitten oman pihan eri kulmilla pylleröiden. Kahvikuppi, teemuki tai jäätelö on hyvä kaveri siinä.

Tänään istahdin makuuhuoneesta ulosvieville rapuille leivän ja kahvikupin kera, kun päivittäinen seuralaiseni tuli kysymään, että "Äiti tiiäksä mikä on paras tapa karkottaa vihollinen?" Vastaus kuului "Tehdä siitä ystävä".


Katselin maasta puskevia japanintatarin alkuja ja hieman nyreänä totesin mielessäni, että "just joo".

Siinä se tapahtui. Istahdin ajatusteni äärelle ja mietin, että en kai minä oikeasti aio kuluttaa päivääni sotimalla tuota vieraslajia vastaan? Olin hetkeä aiemmin miettinyt leipääni haukkoessa, että pitää etsiä hanskat jostain, että pääsen hommiin takapihan kaivaukselleni.

Muistan miten syksyllä ryskäsin lähes kolme metriä pitkien ruokojen kanssa ja etsin tietoa tästä kasvilajista melkein lannistuen siitä miten sinnikkään seuralaisen olin puutarhani mukana hankkinut.

Saatuani pitkät varret tasoiteltua maantasalle ikkunoihin lensi useampikin lintu kopsahtaen kuolleena maahan ja siinä kohdin mietin, että vaikka saisinkin epätoivotun kasvin pois niin menisi aikaa ennen kuin samanlainen näkösuoja ja peittävyys saavutettaisiin millään vaihtoehdolla.



Muutama viikko sitten aloitettuani kaivuutyöt juurakon kimpussa totesin tehtävän olevan aivan hirveä. Luin, että tatarin juuret leviävät metristä kahteen vuoden aikana ja päättelin, että vastahyökkäys on ulotettava riittävän laajalle ja tehtävä nopeasti tai muutoin olen vuoden parin päästä todellisissa ongelmissa. Mielessäni laskin, että jos en sorru käyttämään myrkkyjä niin taisto voi helposti kestää kymmenenkin vuotta.

Tänään istahdettuani kaikkien näiden ajatusten kanssa alas, tunnustelin tuntemuksiani ja totesin, että en ole sotaisaa tyyppiä. En edelleenkään.

Mitä lopultakaan saavuttaisin sillä, että pyhitän puutarhan hoidosta ison osan yhden kasvin kanssa tappeluun?

Vetäisinkö hernettä nenään ja paineistaisinko itseni jollen joku päivä ehtisi kuopimaan sinnikkäästi esiin puskevia varren alkuja? Entä jos vahingossa levittäisin kasvia pihamme muihinkin osiin ja miten hävitän juurakot siten, että leviämisen vaaraa ei enää ole?





Kestäisinkö toista kertaa kuulla pikkukaverini suusta, että "äiti sä vaan pengot sitä multaa etkä oo yhtään mun kanssa!"

En minä taida jaksaa loputtomiin sotia jotain tyhjänpäiväistä kasvia vastaan. Jos vaan vähän ruohonleikkurilla tasoittelisi ja yrittäisi kaivella isoimpia pois, jos viitsin. Leviämisen estäminen on tärkeää ja kuuluu "velvollisuuksiin Suomen luontoa kohtaan", mutta muutoin taitaapi olla nyt niin, että annan olla.

Keskitän aikani ja energiani mieluummin antoisampaan puoleen, kokoan viljelylaatikot, kastelen vasta istutetut marjapuskat ja möhennän kompostit. Saamani pionit ja perennatkin kaipaavat vettä.

Kaikkein tärkeimpänä, levitän viltin nurmikolle ja kutittelen tuota tinttarinttaa. Sanon, että "oot ihana".



- Aino

Tom of Finland ja peniskateus

Eletään aikaa, kun viikonloput ovat kauneimmillaan venähtäneen kevään odottelun jälkeen. Syödään ulkosalla ja perheen emokin saa testauttaa lantionpohjan lihaksistonsa trampoliinilla. Säälittävän mittaisen auringossa oleilun jälkeen punoittava naama, kevyesti pissaiset housut ja homomaailman pohtiminen pistää vetäytymään varjoisampaan paikkaan. Eivät kestä päivänvaloa.

Hirvittää kirjoittaa Holmasta enää yhtään mitään ristittyäni pyöräni, jonka malli sattui olemaan Holma, Antti Holman kaimaksi ja viriteltyäni elähtänyttä, kaksimielistä polkemis-ironiaa blogikirjoituksen muodossa. Kirjoitus on osa nolon häpeällistä matkaani kohti kirjallisen taidon masterointia. (lakoninen heh)

Hyppiessäni onnellisena lasteni kanssa trampoliinilla pyöräni, kirjoittamiseni, Antti Holma ja Tom of Finland avautuivat eteeni korkean mielentilan näköaloista ja yksittäiset tapahtumat liittyivät toisiinsa avaten merkityksiä ja itseäni tavalla, jolla hirvi säikäyttää hyppätessään tielle raviojasta.

Asetinko ihailemani julkisuuden henkilön ymmärtämättömyyttäni heikon homon rooliin, jota pikkutuhma heterotäti kohtelee leikkikalunaan heittäen seksuaalisviritteistä herjaa? Vaikka teksti oli tarkoitettu enemmän Rod Martinin huumorityyppien nelijaon mukaisesti analysoituna yhdistäväksi huumoriksi, siis yhdistäväksi kaikkien Antti Holmaa kuumana pitävien kesken, voi sen ajatella edustavan myös aggressiivista huumoria, joka ilmenee tekstissä alistavana, vihamielisenä ja hierarkisoivana pohjavireenä.

Pohjamudissa lymyili lapsena inhoamani härskien miesten kaksoismerkitykselliset ilmaisut ja eleet vartalostani sekä seksuaalisuudestani. Olin Helkama, jota höröttelevät äijät puheissaan polkivat tarjoillessaan ylivertaista osaamistaan neitsyyden taakasta vapautumiseen. Heille se oli yhdistävää huumoria, minulle ei.

Antti Holma käy Image-lehden kirjoituksessaan lävitse Tom of Finland elokuvaa ja -ilmiötä kadehdittavin sanankääntein, herkkyydellä ja raadollisuudella, valottaen mietteitään kyseisestä elokuvasta ja yleensä homofiktion annista. Holma ihmettelee, että kenelle nämä tuotokset on suunnattu ja miksi. Palasta 100 vuotiaan Suomen homohistoriasta käyvät katsomassa keski-ikäiset naiset ja jo muutoinkin suvaitsevaiset ihmiset. Luen tekstiä ihailun ja valkosukkaisuuden olotiloissa.

Täytyy myöntää, että teatterin penkeillä mietin aivan samaa; kenelle tämä on kerronnalle valikoidun tyylin ja ohjaajan perusteella suunnattu? Elokuvan loputtua salista ulos käveli edelläni isältä ja prepuberteetti ikäiseltä pojalta näyttävä kaksikko. Hieman mietin, että onkohan elokuva nyt ihan 12-14-vuotiaan juttu isän kanssa katsottuna? Kumpi on vienyt kumpaa, minkä ihmeen tähden ja miksipä ei. Eiköhän poika, sekä isä, ole nähnyt kikkeleitä aiemminkin.

Touko Laaksosen  elämänkerrallisessa tarinassa minulle homous toimi puitteina kertoessaan vapaudesta, sen puutteesta ja vapauden saavuttamisen taistosta. Kenenkään seksuaalinen suuntautuminen ei ole minua koskaan häirinnyt tai edes kummemmin kiinnostanut. Homoutta enemmän ihmettelen ahdasmielisyyttä ja sitä millaista elämä hurjien ennakkoluulojen kanssa on.

Holma tuo esille kohdan missä Laaksonen iski ravintolassa väärää miestä ja sai turpiinsa. Muistan itse katselleeni kohtausta surullisena, tuntien päähenkilön kanssa yksinäisyyttä, epävarmuutta ja häpeää. Muistan ajatelleeni, että sentään miesten oli tuohon aikaan sallittua mennä ravintolaan itsekseen, kun yksinäistä naista ei olisi päästetty edes sisälle. Kohtaus puhutteli. Yksin voi olla niin monella tapaa ja Laaksonen oli yksin, vähemmistöön kuuluva seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi ja siksi altis vihalle, väkivallalle ja häpeälle.

Tom of Finland piirroksissa on vapautta. Se on leikkisyyttä, nautinnollisuutta, kepeää seksuaalisuutta ja toisaalta kiihkon, kiiman ja kiihottumisen julkeutta. Fallistista vapautta, johon naisella ei ole välinettä eikä oikeutta. Heteronaisena oikeaoppiseen seksuaalisuuteen kuuluu, että koko homman tulee olla piilossa kuin naisen lisääntymiselintenkin ja häveliäisyyden nimissä pitää äiti-ihmisen miettiä myös miten julkea tai poikkeava seksuaalisuus voisi vaikuttaa ammatillisuuteen, lapsien mielenterveyteen tai aviomiehen julkisuuskuvaan. Yhä jatkuva häpeä ja ahtaat lokerot ovat totta edelleen.

Olkoonkin vaikka Karukosken teemapuistomainen viritys, tällä kertaa homolandiassa, voi se silti resonoida, jopa niiden kulttuuritietoisten rouvashenkilöidenkin sisimmässä, joiden piilotetut unelmat heräävät eloon teatterin katsomoissa. Imagen kirjoituksessa Holma kertoo pelkäävänsä kaikkein eniten heikkoutta. Heikkoutta pelkäävät meistä useimmat, mutta pahinta on, kun ei uskalla olla riittävän vahva repäisemään itseään vapaaksi alistavasta heikkoudesta, haistattamaan paskat ja elää oman näköistä elämää vailla pelkoa ja häpeää. Häpeä itseä tai itsensä osaa kohtaan on lamaannuttava tunne.

Sisimpämme tulee näkyviksi valintojemme kautta. 

Toiset valinnat ovat hyväksyttyjä, seuraavat yleistä normia, ovat sitä miten ihmisten odotetaan elävän, mutta ominaisuuksiemme ohjatessa meitä toisenlaisten mieltymysten, tarpeiden ja elämänkulkujen piiriin joudumme tasapainottelemaan yksityisen ja julkisen rajoilla. Miettimään miten paljon voimme vapaasti antaa itsestämme näkyä ilman, että kohtaamamme tai kuvittelemamme paheksunta, viha ja väkivalta musertaa sisinpämme. 

Olemme traumatisoitunutta kansaa, meillä asioita on pidetty sisällä ja tehty niin kuin herra käskee. Oman itsen vapaus on tila, jota me kaikki ajamme takaa. Siksi Laaksosen kuvataiteen päätyminen kauppakassiini tai Naistenpäivä- avainketju, vittuheijastin ja sateenkaarivärien ilotulitus ovat vapautta myös minulle. Vapautta tavallisen perheen ädin, puolison ja kiltin tytön rooleihin vangitun naisen elämässä. Myös minä katson Kaken alfauros vartaloa kateellisena, heikkouttani inhoten, epäseksuaalisen heteroäidin rooliini vangittuna. Upeat piirrokset kuvastavat isokullisen alfamiehen maailmaa, mutta tällä kertaa sellaisen, joka ei tähän naiseen koske.  Kenties jopa pistää perseeseen alistaen heitä, jotka ovat heikompiaan alistaneet, kun en siihen itse pysty. Kuvat ovat fantasia.

Onko se niin kaukaa haettua sittenkään, että heteronainen samaistuu homojen vapaustaisteluun. Taisteluun omasta tilasta ja vapaudesta olla juuri sitä mitä on, semmoisena kuin on. Synnyttänyt nainen, yh-äiti, eronnut nainen, lihava nainen, kalju nainen, rinnaton nainen, vanha nainen eivät ole todellisia seksikkään seksuaalisia olentoja vaan irvikuvia tuodessaan esiin seksuaalisuuttaan. Vain nuorilla, kauniilla ja rohkeilla naisilla on oikeus olla vahvan avoimesti seksuaalisia olentoja heteromiesten ja -naisten maailmassa. Ei tää homma ole raadollisen ulkonäkökeskeistä pelkästään homopiireissä.

Dome Karukoski on mielestäni väärässä, kehottaessaan peittämään kullien kuvat, jos ne häiritsevät. Seksuaalisuutta on vahdittu, ohjailtu, diagnosoitu, vainottu, alistettu ja hävetty riittämiin. Antaa sen kerrankin näkyä kaikissa muodoissaan ja ihan kenen tahansa kantamana. Jokainen valitkoon itse omaa seksuaalista vapauttaan edustavan kuvan ja haistattakoon sen turvin sormea ahtaalle oikeaoppisen heterouden illuusiolle.  Suvaitsevaisuuden nimissä saa toki myös olla haistattelematta.

 Vallan kahva

Seksi ja seksuaalisuus ajaa meitä etsimään paikkaamme nokkimisjärjestyksessä ja ajoittain tuntuu kuin kyse olisi siitä kuka ehtii ensin panemaan ketä. Ihmisiä kiinnostaa yksityisten seksielämässä ja parisuhteissa vallan kahva, se onko mies tossun alla, kumpi on se femme ja kumpi macho tai kuka kaikista niistä kolmesta parisuhteen jäsenestä käyttää valtaa suhteessa kehenkin. Arkisen tylsässä heterosuhteessamme näitä nokkimisasioita pohti jopa edesmennyt narttukoiramme pyrkiessään alistamaan valkoista cisheteromiestäni nylkyttämällä puolisoni pohjetta.

Kuka nylkyttää ketä, kunhan vain ei minua ja voi kunpa minuakin- peliä tämä tuntuu olevan kautta linjan. Syö tai tule syödyksi, lyö tai tule lyödyksi. Ei kumma, että tunnemme yksinäisyyttä ja erillisyyttä.

Vielä, kun joku kertoisi minulle, että onko tosiaan näin, että valkoinen heteromies alistaa kaikkia muita? Että penis on itseasiassa yhtä kuin "alistin" ja alfauros pelkää vain ja ainoastaan vielä itseään järeämmällä alistimella varustettua alfaa. Onko nokkimisjärjestyksessä ylimpänä alfaheteromies, joka ei saa arvostella ketään, mutta jonka näennäisnormien mukaista seksuaalisuutta kestää ruotia niin paljon kuin lystää? Miten tähän päädyttiin ja miksi se on näin? Vai onko se niin, että nokkimisjärjestyksessä ylimmäiseksi pyrkii se, joka pelkää erilaisuutta kaikista eniten?

Meidän tulisi irottautua vihapuheesta, mutta se on vaikeaa, kun puhe itsellekin on usein täynnä vihaa ja vähättelyä. Elämme enemmän tai vähemmän mielemme vankilassa. Pelkäämme olla niissä oloissa ja tiloissa yksin. Ahdistuksen ja irrallisuuden tunnetta lievittää mukavasti, kun voi alistaa muita omiin selleihinsä ahdistumaan. Pysyvätpähän hiljaa, herran nuhteessa, poissa silmistä mäyryämässä yksinäisyyttään ja samalla oma olotila pönkittyy toisen kustannuksella. 

Primitiivireaktio

Ärsyttävä suvakki kun olen, puhun tietysti vähemmistöjen asiaa tuntematta aihealuetta muuta kuin pintapuolisesti. Epäilen vahvasti, että vain vähemmistöt saavat puhua vähemmistöistä ja siksi on erittäin riskialtista lähteä vertaamaan homon ja heteronaisen kokemusmaailmaa. Luultavasti teen jonkun emäfailin omiessani Tom Of Finlandia ja johdatellessani vapaustaistoa kauemmas vähemmistöjen oikeuksista koskemaan meidän kaikkien oikeutta olla. Riskit ymmärtäen jatkan paasaamista, sillä minulla on vielä asiaa.

Kääntyisimmepä erojemme korostamisen sijaan lempeän uteliaina katsomaan kaikkea sitä mikä meillä on yhteistä. Elokuva puhutteli minua yhtäläisyyksien, ei eroavaisuuksien vuoksi. Siksi oli kenties täysin nappivalinta, että elokuvan ohjasi (tiettävästi) hetero. Toisaalta taitaa edellinen olla ahdasmielinen ajatus sekin, sillä miksi ihmeessä kenenkään seksuaalisuus määräisi sitä, millainen kyky henkilöllä on hahmottaa yhtenäisyyttä ja tuoda sitä ilmi taiteen kautta. Sellainen ajatushan olisi kirjoittajaksi pyrkivälle osaselleni oksan saahamista oman ahterini alta.

Yhteyden ja hyväksynnän tunteet lisäävät hyvää oloa ja rauhallisuutta, pelon ja erillisyyden tunteet vastustusta ja epävarmuutta. Korkeassa mielentilassa, eli voidessamme hyvin ja hengittäessämme vapaasti, teemme parempia ratkaisuja, käytämme aivojemme korkeimpia osia ja toimimme fiksummin. Matalassa mielentilassa, pelätessämme, suuttuessamme tai puolustautuessamme saavat valtansa aivojen heikkoman ajattelun osaset ja toimimme primitiivisten reaktoiden myötäisesti.

Holma käyttää sanaa metsäläiset, kenties hän tarkoittaa ihmisiä, jotka operoivat priimitiivisten, ahtaiden pelkoreaktioidensa kautta aivojen alimmilla osilla. Itse käyttäisin sanaa urpo, idiootti, tai pölöjä. Myös pössi on hyvä. Valahdamme jokainen ajoittain alatasoille ja käyttäydymme kuin idiootit. Voimme opetella tunnistamaan itsessämme sen tilan ja toppuutella reaktoitamme möyriessämme alatiloissa. Se on pimeä ja likainen paikka. Siellä on parempi pitää suunsa kiinni ja kätensä kurissa.

Toisille näyttäisi olevan helpompaa kiipiä mielentiloissa takaisin näköalapaikoille, joista asiat hahmottuvat kokonaisuuksina ja osaset liittyvät mielekkäillä tavoilla toisiinsa. Toisille se tuntuu olevan lähes mahdotonta. Ei silti huolta, taitoa voi harjoitella vaikkapa ammattilaisen avulla.

Pyöräni malli on Holma, se toi mieleeni Antti Holman ja jokin siinä veti minut mieleni alatasanteille. Epäilen vahvasti, että se on kateus. Kirjoitin sieltä alatiloista käsin lukijoita kisuttelevan, hiomattoman ja pateettisen kirjoituksen, sillä tarpeeni tulla kuulluksi ja hyväksytyksi tai jopa ihailluksi kirjoittajana, kuten itse ihailen Antti Holmaa, sai minut toimimaan idiootin tavoin. Idiootin tasanteelta en kyennyt hahmottamaan kokonaisuutta ja näkemään mistä polkemis-juttuni juonsi juurensa.
 

Siinä missä toinen pelkää olevansa heikko, pelkään minä olla huono.

Meissä kaikissa on valuvirheitä ja lisää kaikenlaisia pintavikoja syntyy elämän kolhiessa. Usein tuntuu, että elämä on jatkuvaa tenttimistä virheiden, puutteiden ja heikkouksien hyväksymisen korkeakoulussa. Kunpa tässä koulussa olisi vähemmän kiusaajia ja alistajia. Enemmän kannustajia. Enemmän hyväksyntää.

Keskeneräisyyttä on vaikea sietää, ollaan liian armottomia itselle ja toisille. Pelätään tehdä mokia ja näyttää niitä vaikka juuri niiden mokien kautta kasvamme. Jos vain näkisimme kuvittelemiemme valuvirheiden ja pintavikojen sijaan kaunista persoonallisuutta ja mielenkiintoista yksilöllisyyttä. Tom of Finland elokuva kertoo aikalaistensa tekemistä hirvittävistä virheistä ja samalla, Pekka Strangin jumalaisesti näyttelemän, Touko Laaksosen kauneudesta.

Pelkäämme kaikki jotain ja meillä on siihen henkilökohtaiset syymme. Pelko pidättelee meitä olemasta ja toteuttamasta juuri sitä mikä on meidän sisimpämme, sitä mitä todella olemme. Tunnistamalla ja nimeämällä sisällämme lymyilevän pelon pystyisimme ehkä jättämään muut rauhaan ja huomaamaan, miten me kaikki olemme lopulta samaa. Irrallisuutta vastaan taistelevista tehdään sankarielokuvia ja niin hyövääkin tehdä. Tehtäisipä enemmän.

Saatuani tämän ulos taidan lukita itseni takaisin mieleni häkkiin ja vetäytyä varjoisimpaan nurkkaan potemaan häpeää tehdyistä ja tekemättömistä.

Nääh, ei vaineskaan. Menen takaisin trampalle ja hymyilen sille, että vihdoinkin näin jotain tässä kaikessa ja ymmärrykseni laajeni. Vaikkakin se hieman hävettää. 

Ja joo, toivon että yks Antti lukis tään, vaikka sekin toive vähän hävettää, koska olen edelleen melko huono ja Antti niin vahva, ettei se ees ite tajuu sitä <3

- Aino 

 

 

Edit: 6/2023 Olen julkisesti kaapista ulkona elävä lesbo. Mitä elämän ironiaa :D Pidän tekstiäni monelta paikoin oivaltavana vaikkakin vuoden 2017 (itse)ymmärrykseni mukaisesti kirjoitettuna. t. Aino