perjantai 19. toukokuuta 2017

Takapihalla ajatukset kirkastuvat


On se jännä miten ulkoilulla ja liikunnalla on mieltä kirkastava vaikutus. Monellakin tapaa. Eikä tarvitse aina olla mitään järjetöntä revittelyä tai fyysisen kestokyvyn rajoilla pusertamista tai tunteja kestävää suoritusta. Ihan kymmenen minuutin kävelylenkki raikkaassa ilmassa riittää.

Ehkäpä siksi työmatkaansa jalkaisin taittavat ovat onnellisempia. Samoin ne joiden työmatka on lyhyempi, mutta kenties siinä pätee jonkinlainen syy-seuraussuhde. Ken tietää.

Yhtälailla kuin tykkään ajatella liikkeessä pidän myös "ajatusten äärelle istahtamisesta". Parhaiten se minulta käy ulkona. Joko jossain ihan vaan istumaan kutsuvassa paikassa kesken matkan tai sitten oman pihan eri kulmilla pylleröiden. Kahvikuppi, teemuki tai jäätelö on hyvä kaveri siinä.

Tänään istahdin makuuhuoneesta ulosvieville rapuille leivän ja kahvikupin kera, kun päivittäinen seuralaiseni tuli kysymään, että "Äiti tiiäksä mikä on paras tapa karkottaa vihollinen?" Vastaus kuului "Tehdä siitä ystävä".


Katselin maasta puskevia japanintatarin alkuja ja hieman nyreänä totesin mielessäni, että "just joo".

Siinä se tapahtui. Istahdin ajatusteni äärelle ja mietin, että en kai minä oikeasti aio kuluttaa päivääni sotimalla tuota vieraslajia vastaan? Olin hetkeä aiemmin miettinyt leipääni haukkoessa, että pitää etsiä hanskat jostain, että pääsen hommiin takapihan kaivaukselleni.

Muistan miten syksyllä ryskäsin lähes kolme metriä pitkien ruokojen kanssa ja etsin tietoa tästä kasvilajista melkein lannistuen siitä miten sinnikkään seuralaisen olin puutarhani mukana hankkinut.

Saatuani pitkät varret tasoiteltua maantasalle ikkunoihin lensi useampikin lintu kopsahtaen kuolleena maahan ja siinä kohdin mietin, että vaikka saisinkin epätoivotun kasvin pois niin menisi aikaa ennen kuin samanlainen näkösuoja ja peittävyys saavutettaisiin millään vaihtoehdolla.



Muutama viikko sitten aloitettuani kaivuutyöt juurakon kimpussa totesin tehtävän olevan aivan hirveä. Luin, että tatarin juuret leviävät metristä kahteen vuoden aikana ja päättelin, että vastahyökkäys on ulotettava riittävän laajalle ja tehtävä nopeasti tai muutoin olen vuoden parin päästä todellisissa ongelmissa. Mielessäni laskin, että jos en sorru käyttämään myrkkyjä niin taisto voi helposti kestää kymmenenkin vuotta.

Tänään istahdettuani kaikkien näiden ajatusten kanssa alas, tunnustelin tuntemuksiani ja totesin, että en ole sotaisaa tyyppiä. En edelleenkään.

Mitä lopultakaan saavuttaisin sillä, että pyhitän puutarhan hoidosta ison osan yhden kasvin kanssa tappeluun?

Vetäisinkö hernettä nenään ja paineistaisinko itseni jollen joku päivä ehtisi kuopimaan sinnikkäästi esiin puskevia varren alkuja? Entä jos vahingossa levittäisin kasvia pihamme muihinkin osiin ja miten hävitän juurakot siten, että leviämisen vaaraa ei enää ole?





Kestäisinkö toista kertaa kuulla pikkukaverini suusta, että "äiti sä vaan pengot sitä multaa etkä oo yhtään mun kanssa!"

En minä taida jaksaa loputtomiin sotia jotain tyhjänpäiväistä kasvia vastaan. Jos vaan vähän ruohonleikkurilla tasoittelisi ja yrittäisi kaivella isoimpia pois, jos viitsin. Leviämisen estäminen on tärkeää ja kuuluu "velvollisuuksiin Suomen luontoa kohtaan", mutta muutoin taitaapi olla nyt niin, että annan olla.









Keskitän aikani ja energiani mieluummin antoisampaan puoleen, kokoan viljelylaatikot, kastelen vasta istutetut marjapuskat ja möhennän kompostit. Saamani pionit ja perennatkin kaipaavat vettä.

Kaikkein tärkeimpänä, levitän viltin nurmikolle ja kutittelen tuota tinttarinttaa. Sanon, että "oot ihana".



- Aino

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3