maanantai 8. toukokuuta 2017

Peniskateus

Eletään aikaa, kun viikonloput ovat kauneimmillaan venähtäneen kevään odottelun jälkeen. Syödään ulkosalla ja perheen emokin saa testauttaa lantionpohjan lihaksistonsa trampoliinilla. Säälittävän mittaisen auringossa oleilun jälkeen punoittava naama, kevyesti pissaiset housut ja homomaailman pohtiminen pistää vetäytymään varjoisampaan paikkaan. Eivät kestä päivänvaloa.

Hirvittää kirjoittaa Holmasta enää yhtään mitään ristittyäni pyöräni, jonka malli sattui olemaan Holma, Antti Holman kaimaksi ja viriteltyäni elähtänyttä, kaksimielistä polkemis-ironiaa blogikirjoituksen muodossa. Kirjoitus on osa nolon häpeällistä matkaani kohti kirjallisen taidon masterointia. (lakoninen heh)

Hyppiessäni onnellisena lasteni kanssa trampoliinilla pyöräni, kirjoittamiseni, Antti Holma ja Tom of Finland avautuivat eteeni korkean mielentilan näköaloista ja yksittäiset tapahtumat liittyivät toisiinsa avaten merkityksiä ja itseäni tavalla, jolla hirvi säikäyttää hyppätessään tielle raviojasta.

Asetinko ihailemani julkisuuden henkilön ymmärtämättömyyttäni heikon homon rooliin, jota pikkutuhma heterotäti kohtelee leikkikalunaan heittäen seksuaalisviritteistä herjaa? Vaikka teksti oli tarkoitettu enemmän Rod Martinin huumorityyppien nelijaon mukaisesti analysoituna yhdistäväksi huumoriksi, siis yhdistäväksi kaikkien Antti Holmaa kuumana pitävien kesken, voi sen ajatella edustavan myös aggressiivista huumoria, joka ilmenee tekstissä alistavana, vihamielisenä ja hierarkisoivana pohjavireenä.

Pohjamudissa lymyili lapsena inhoamani härskien miesten kaksoismerkitykselliset ilmaisut ja eleet vartalostani sekä seksuaalisuudestani. Olin Helkama, jota höröttelevät äijät puheissaan polkivat tarjoillessaan ylivertaista osaamistaan neitsyyden taakasta vapautumiseen. Heille se oli yhdistävää huumoria, minulle ei.

Antti Holma käy Image-lehden kirjoituksessaan lävitse Tom of Finland elokuvaa ja -ilmiötä kadehdittavin sanankääntein, herkkyydellä ja raadollisuudella, valottaen mietteitään kyseisestä elokuvasta ja yleensä homofiktion annista. Holma ihmettelee, että kenelle nämä tuotokset on suunnattu ja miksi. Palasta 100 vuotiaan Suomen homohistoriasta käyvät katsomassa keski-ikäiset naiset ja jo muutoinkin suvaitsevaiset ihmiset. Luen tekstiä ihailun ja valkosukkaisuuden olotiloissa.

Täytyy myöntää, että teatterin penkeillä mietin aivan samaa; kenelle tämä on kerronnalle valikoidun tyylin ja ohjaajan perusteella suunnattu? Elokuvan loputtua salista ulos käveli edelläni isältä ja prepuberteetti ikäiseltä pojalta näyttävä kaksikko. Hieman mietin, että onkohan elokuva nyt ihan 12-14-vuotiaan juttu isän kanssa katsottuna? Kumpi on vienyt kumpaa, minkä ihmeen tähden ja miksipä ei. Eiköhän poika, sekä isä, ole nähnyt kikkeleitä aiemminkin.

Touko Laaksosen  elämänkerrallisessa tarinassa minulle homous toimi puitteina kertoessaan vapaudesta, sen puutteesta ja vapauden saavuttamisen taistosta. Kenenkään seksuaalinen suuntautuminen ei ole minua koskaan häirinnyt tai edes kummemmin kiinnostanut. Homoutta enemmän ihmettelen ahdasmielisyyttä ja sitä millaista elämä hurjien ennakkoluulojen kanssa on.

Holma tuo esille kohdan missä Laaksonen iski ravintolassa väärää miestä ja sai turpiinsa. Muistan itse katselleeni kohtausta surullisena, tuntien päähenkilön kanssa yksinäisyyttä, epävarmuutta ja häpeää. Muistan ajatelleeni, että sentään miesten oli tuohon aikaan sallittua mennä ravintolaan itsekseen, kun yksinäistä naista ei olisi päästetty edes sisälle. Kohtaus puhutteli. Yksin voi olla niin monella tapaa ja Laaksonen oli yksin vähemmistöön kuuluvan seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi ja siksi altis vihalle, väkivallalle ja häpeälle.

Tom of Finland piirroksissa on vapautta. Se on leikkisyyttä, nautinnollisuutta, kepeää seksuaalisuutta ja toisaalta kiihkon, kiiman ja kiihottumisen julkeutta. Fallistista vapautta, johon naisella ei ole välinettä eikä oikeutta. Heteronaisena oikeaoppiseen seksuaalisuuteen kuuluu, että koko homman tulee olla piilossa kuin naisen lisääntymiselintenkin ja häveliäisyyden nimissä pitää äiti-ihmisen miettiä myös miten julkea tai poikkeava seksuaalisuus voisi vaikuttaa ammatillisuuteen, lapsien mielenterveyteen tai aviomiehen julkisuuskuvaan. Totta on yhä jatkuva häpeä.

Olkoonkin vaikka Karukosken teemapuistomainen viritys, tällä kertaa homolandiassa, voi se silti resonoida, jopa niiden kulttuuritietoisten rouvashenkilöidenkin sisimmässä, joiden piilotetut unelmat heräävät eloon teatterin katsomoissa. Imagen kirjoituksessa Holma kertoo pelkäävänsä kaikkein eniten heikkoutta. Heikkoutta pelkäävät meistä useimmat, mutta pahinta on, kun ei uskalla olla riittävän vahva repäisemään itseään vapaaksi alistavasta heikkoudesta, haistattamaan paskat ja elää oman näköistä elämää vailla pelkoa ja häpeää. Häpeä itseä tai itsensä osaa kohtaan on lamaannuttava tunne.

Sisimpämme tulee näkyviksi valintojemme kautta. 

Toiset valinnat ovat hyväksyttyjä, seuraavat yleistä normia, ovat sitä miten ihmisten odotetaan elävän, mutta ominaisuuksiemme ohjatessa meitä toisenlaisten mieltymysten, tarpeiden ja elämänkulkujen piiriin joudumme tasapainottelemaan yksityisen ja julkisen rajoilla. Miettimään miten paljon voimme vapaasti antaa itsestämme näkyä ilman, että kohtaamamme tai kuvittelemamme paheksunta, viha ja väkivalta musertaa sisinpämme. 

Olemme traumatisoitunutta kansaa, meillä asioita on pidetty sisällä ja tehty niin kuin herra käskee. Oman itsen vapaus on tila, jota me kaikki ajamme takaa. Siksi Laaksosen kuvataiteen päätyminen kauppakassiini tai Naistenpäivä- avainketju, vittuheijastin ja sateenkaarivärien ilotulitus ovat vapautta myös minulle. Vapautta tavallisen perheen ädin, puolison ja kiltin tytön rooleihin vangitun naisen elämästä. Myös minä katson Kaken alfauros vartaloa kateellisena, heikkouttani inhoten, epäseksuaalisen äidin rooliini vangittuna. Upeat piirrokset kuvastavat isokullisen alfamiehen maailmaa, mutta tällä kertaa sellaisen, joka ei tähän naiseen koske.  Kenties jopa pistää perseeseen alistaen heitä, jotka ovat heikompiaan alistaneet, kun en siihen itse pysty. Kuvat ovat fantasia.

Onko se niin kaukaa haettua sittenkään, että heteronainen samaistuu homojen vapaustaisteluun. Taisteluun omasta tilasta ja vapaudesta olla juuri sitä mitä on, semmoisena kuin on. Synnyttänyt nainen, yh-äiti, eronnut nainen, lihava nainen, kalju nainen, rinnaton nainen, vanha nainen eivät ole todellisia seksikkään seksuaalisia olentoja vaan irvikuvia tuodessaan esiin seksuaalisuuttaan. Vain nuorilla, kauniilla ja rohkeilla naisilla on oikeus olla vahvan avoimesti seksuaalisia olentoja heteromiesten ja -naisten maailmassa. Ei tää homma ole raadollisen ulkonäkökeskeistä pelkästään homopiireissä.

Dome Karukoski on mielestäni väärässä, kehottaessaan peittämään kullien kuvat, jos ne häiritsevät. Seksuaalisuutta on vahdittu, ohjailtu, diagnosoitu, vainottu, alistettu ja hävetty riittämiin. Antaa sen kerrankin näkyä kaikissa muodoissaan ja ihan kenen tahansa kantamana. Jokainen valitkoon itse omaa seksuaalista vapauttaan edustavan kuvan ja haistattakoon sen turvin sormea ahtaalle oikeaoppisen heterouden illuusiolle.  Suvaitsevaisuuden nimissä saa toki myös olla haistattelematta.

 Vallan kahva

Seksi ja seksuaalisuus ajaa meitä etsimään paikkaamme nokkimisjärjestyksessä ja ajoittain tuntuu kuin kyse olisi siitä kuka ehtii ensin panemaan ketä. Ihmisiä kiinnostaa yksityisten seksielämässä ja parisuhteissa vallan kahva, se onko mies tossun alla, kumpi on se femme ja kumpi macho tai kuka kaikista niistä kolmesta parisuhteen jäsenestä käyttää valtaa suhteessa kehenkin. Arkisen tylsässä heterosuhteessamme näitä nokkimisasioita pohti jopa edesmennyt narttukoiramme pyrkiessään alistamaan valkoista cisheteromiestäni nylkyttämällä puolisoni pohjetta.

Kuka nylkyttää ketä, kunhan vain ei minua ja voi kunpa minuakin- peliä tämä tuntuu olevan kautta linjan. Syö tai tule syödyksi, lyö tai tule lyödyksi. Ei kumma, että tunnemme yksinäisyyttä ja erillisyyttä.

Vielä, kun joku kertoisi minulle, että onko tosiaan näin, että valkoinen heteromies alistaa kaikkia muita? Että penis on itseasiassa yhtä kuin "alistin" ja alfauros pelkää vain ja ainoastaan vielä itseään järeämmällä alistimella varustettua alfaa. Onko nokkimisjärjestyksessä ylimpänä alfaheteromies, joka ei saa arvostella ketään, mutta jonka näennäisnormien mukaista seksuaalisuutta kestää ruotia niin paljon kuin lystää? Miten tähän päädyttiin ja miksi se on näin? Vai onko se niin, että nokkimisjärjestyksessä ylimmäiseksi pyrkii se, joka pelkää erilaisuutta kaikista eniten?

Meidän tulisi irottautua vihapuheesta, mutta se on vaikeaa, kun puhe itsellekin on usein täynnä vihaa ja vähättelyä. Elämme enemmän tai vähemmän mielemme vankilassa. Pelkäämme olla niissä oloissa ja tiloissa yksin. Ahdistuksen ja irrallisuuden tunnetta lievittää mukavasti, kun voi alistaa muita omiin selleihinsä ahdistumaan. Pysyvätpähän hiljaa, herran nuhteessa, poissa silmistä mäyryämässä yksinäisyyttään ja samalla oma olotila pönkittyy toisen kustannuksella. 

Primitiivireaktio

Ärsyttävä suvakki kun olen, puhun tietysti vähemmistöjen asiaa tuntematta aihealuetta muuta kuin pintapuolisesti. Epäilen vahvasti, että vain vähemmistöt saavat puhua vähemmistöistä ja siksi on erittäin riskialtista lähteä vertaamaan homon ja heteronaisen kokemusmaailmaa. Luultavasti teen jonkun emäfailin omiessani Tom Of Finlandia ja johdatellessani vapaustaistoa kauemmas vähemmistöjen oikeuksista koskemaan meidän kaikkien oikeutta olla. Riskit ymmärtäen jatkan paasaamista sillä minulla on vielä asiaa.

Kääntyisimmepä erojemme korostamisen sijaan lempeän uteliaina katsomaan kaikkea sitä mikä meillä on yhteistä. Elokuva puhutteli minua yhtäläisyyksien, ei eroavaisuuksien vuoksi. Siksi oli kenties täysin nappivalinta, että elokuvan ohjasi hetero. Toisaalta taitaa edellinen olla ahdasmielinen ajatus sekin, sillä miksi ihmeessä kenenkään seksuaalisuus määräisi sitä, millainen kyky henkilöllä on hahmottaa yhtenäisyyttä ja tuoda sitä ilmi taiteen kautta. Sellainen ajatushan olisi kirjoittajaksi pyrkivälle osaselleni oksan saahamista oman ahterini alta.

Yhteyden ja hyväksynnän tunteet lisäävät hyvää oloa ja rauhallisuutta, pelon ja erillisyyden tunteet vastustusta ja epävarmuutta. Korkeassa mielentilassa, eli voidessamme hyvin ja hengittäessämme vapaasti, teemme parempia ratkaisuja, käytämme aivojemme korkeimpia osia ja toimimme fiksummin. Matalassa mielentilassa, pelätessämme, suuttuessamme tai puolustautuessamme saavat valtansa aivojen heikkoman ajattelun osaset ja toimimme primitiivisten reaktoiden myötäisesti.

Holma käyttää sanaa metsäläiset, kenties hän tarkoittaa ihmisiä, jotka operoivat priimitiivisten, ahtaiden pelkoreaktioidensa kautta aivojen alimmilla osilla. Itse käyttäisin sanaa urpo, idiootti, tai pölöjä. Myös pössi on hyvä. Valahdamme jokainen ajoittain alatasoille ja käyttäydymme kuin idiootit. Voimme opetella tunnistamaan itsessämme sen tilan ja toppuutella reaktoitamme möyriessämme alatiloissa. Se on pimeä ja likainen paikka. Siellä on parempi pitää suunsa kiinni ja kätensä kurissa.

Toisille näyttäisi olevan helpompaa kiipiä mielentiloissa takaisin näköalapaikoille, joista asiat hahmottuvat kokonaisuuksina ja osaset liittyvät mielekkäillä tavoilla toisiinsa. Toisille se tuntuu olevan lähes mahdotonta. Ei silti huolta, taitoa voi harjoitella vaikkapa ammattilaisen avulla.

Pyöräni malli on Holma, se toi mieleeni Antti Holman ja jokin siinä veti minut mieleni alatasanteille. Epäilen vahvasti, että se on kateus. Kirjoitin sieltä alatiloista käsin lukijoita kisuttelevan, hiomattoman ja pateettisen kirjoituksen, sillä tarpeeni tulla kuulluksi ja hyväksytyksi tai jopa ihailluksi kirjoittajana, kuten itse ihailen Antti Holmaa, sai minut toimimaan idiootin tavoin. Idiootin tasanteelta en kyennyt hahmottamaan kokonaisuutta ja näkemään mistä polkemis-juttuni juonsi juurensa.
 
Siinä missä toinen pelkää olevansa heikko, pelkään minä olla huono.

Meissä kaikissa on valuvirheitä ja lisää kaikenlaisia pintavikoja syntyy elämän kolhiessa. Usein tuntuu, että elämä on jatkuvaa tenttimistä virheiden, puutteiden ja heikkouksien hyväksymisen korkeakoulussa. Kunpa tässä koulussa olisi vähemmän kiusaajia ja alistajia. Enemmän kannustajia. Enemmän hyväksyntää.

Keskeneräisyyttä on vaikea sietää, ollaan liian armottomia itselle ja toisille. Pelätään tehdä mokia ja näyttää niitä vaikka juuri niiden mokien kautta kasvamme. Jos vain näkisimme kuvittelemiemme valuvirheiden ja pintavikojen sijaan kaunista persoonallisuutta ja mielenkiintoista yksilöllisyyttä. Tom of Finland elokuva kertoo aikalaistensa tekemistä hirvittävistä virheistä ja samalla, Pekka Strangin jumalaisesti näyttelemän, Touko Laaksosen kauneudesta.

Pelkäämme kaikki jotain ja meillä on siihen henkilökohtaiset syymme. Pelko pidättelee meitä olemasta ja toteuttamasta juuri sitä mikä on meidän sisimpämme, sitä mitä todella olemme. Tunnistamalla ja nimeämällä sisällämme lymyilevän pelon pystyisimme ehkä jättämään muut rauhaan ja huomaamaan, miten me kaikki olemme lopulta samaa. Irrallisuutta vastaan taistelevista tehdään sankarielokuvia ja niin hyövääkin tehdä. Tehtäisipä enemmän.

Saatuani tämän ulos taidan lukita itseni takaisin mieleni häkkiin ja vetäytyä varjoisimpaan nurkkaan potemaan häpeää tehdyistä ja tekemättömistä.

Nääh, ei vaineskaan. Menen takaisin trampalle ja hymyilen sille, että vihdoinkin näin jotain tässä kaikessa ja ymmärrykseni laajeni. Vaikkakin se hieman hävettää. Ja joo, toivon että yks Antti lukis tään, vaikka sekin toive vähän hävettää, koska olen edelleen melko huono ja Antti niin vahva, ettei se ees ite tajuu sitä <3

- Aino

1 kommentti:

  1. Sain jo silmiä avartavaa perspektiiviä!

    http://yle.fi/uutiset/3-9576430

    Kuten totesin, en todellakaan tiedä yhtään mistään mitään. Vielä.

    - Aino

    VastaaPoista

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3