Perustarpeiden Alien ei vaihtamalla parane

Olemme varmaan kaikki törmänneet sellaiseen ajatukseen, jossa "täytyy muuttaa ihmiset ympäriltään pystyäkseen elämään positiivisempaa elämää". Samaa mentaliteettia löytyy monesta self help- ohjeistuksesta; hakeudu sellaisten seuraan, jotka vievät sinua kohti unelmaasi, valikoi  seurasi huolellisesti, sillä toiset vaikuttavat sinuun jne. Itsekin ehkä tähän suuntaan menin jossain kohden elämääni. Hankalalta tuntuvat ihmiset on helpompi karsia, kuin oikeasti kääntyä katsomaan sitä mikä sen hankalan olotilan saa aikaan. Hankalat tavarat olis niin paljon helpompi karsia, kuin jäädä perusteellisesti miettimään, että mikä niissä on niin ärsyttävää :)

Kysehän ei ole niistä muista. Kenenkään tekemiset tai sanomiset eivät ole se mikä tässä kohden on korjattava. Sanottua ei saa sanomattomaksi, tehtyä tekemättömäksi. Sellaista ihanteellisesti natsaavaa ihmisjoukkoa ei ole olemassakaan, joka saisi päivittäin vain niitä hyviä viboja aikaan ilman hankalalta tuntuvia hetkiä. Tähän syynä on se yksinkertainen seikka, että kaikki ajatuksesi ja tunteesi ovat täysin omiasi, tai omiani, ja vahvasta harhastani huolimatta, kaikki toisessa ikävältä, ärsyttävältä tai hankalalta tuntuva on vain ja ainoastaan minusta lähtöisin olevaa hankaluutta, jonka tietysti mieluummin sälytän toisen harteille, kuin otan itsetutkiskelun muovailuvahaksi käsiini.

Kestäväkehitys on sietämättömän syvältä

Tästä ajatusmaailmasta pääsee toki eroon ja se kannattaa. Ei olisi millään muotoa kestävää vaihtaa joka kerta ihmisiä ympärillä, kun alkaa tuntumaan karikkoiselta. Sitten kun on vielä niitä ihmisiä, joita emme voi noin vain vaihtaa; lapset, sukulaiset, työkaverit, puoliso... Eikä sitä omaisuuttaankaan oikeasti voi koko aikaa vaihdella ilman vaikutuksia ympäristöön. Oman elämänsä karkumatka on lopetettava jossain kohden ja etsittävä kestävämpi ratkaisu riittävän tilannekartoituksen kautta.

Luovuuteni kanavoituu kirjallisen viestinnän kautta. Kanavoijana rakastan kaikkia sanoja. Pystyäkseni ilmaisemaan itseäni minun on hyväksyttävä kaikki sanat ilman luokitteluja hyviin tai huonoihin sanoihin. Jokaiselle sanalle on paikkansa ja yhteytensä. Jokainen sana merkitsee asioita ja yhteyksiä. Sanoin ilmaisen itseäni mahdollisimman rehellisellä ja aidolla tavalla, toivon mukaan siinä jatkuvasti kehittyen. Se mitä sinä lukijani luet, miten sanani otat, millaisia merkityksiä niille annat on täysin sinun sisäinen prosessisi. Minä en voi siihen vaikuttaa. En tiedä mikä sana on sinulle huono ja  mikä sinulle hyvä, en tiedä miten arvotat tietynlaista kielenkäyttöä ja itseilmaisua ja mistä syistä. Ne ovat asioita, jotka kertovat sinusta, eivät minusta. 

Aistiessasi jonkun ihmisen ärsyttävän sinua jatkuvasti tai jonkun kirjoituksen tai tekstin aiheuttaessa sinulle voimakkaita tunnereaktioita, joiden vuoksi haluaisit deletoida tämän koko ihmisen ja hänen ajatuksensa tietoisuudestasi pysähdy ja käänny sisäänpäin. Älä haaskaa elämän sinulle tarjoilemaa hetkeä oppia enemmän itsestäsi ja ympäröivästä maailmasta. Ärsytys, paine ja epämukavuus kertovat, että jokin ravistelee sisintäsi. Ehkä tulossa on kokonainen paradigman muutos, ehkä vain huomaat, että sinulla on tarve, jonka tämä toinen ihminen sivuuttaa. Silloin sinun vastuullasi on kommunikoida.

Sisälläsi on jotain, jonka täytyy tulla kuulluksi. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään ulkoisen kanssa, ei sanojen, ei tekojen, ei naamataulun, ei elämäntyylin, ei yhdenkään rätin, rievun, lumpun tai leegon. Vain itse voimme päättää miten ulos pyrkivää alienia kohtelemme. Tunge sitä takaisin niin seuraavalla kerralla se pyrkii ylös voimakkaammin. Lyö sitä, se lyö takaisin. Voit inhota, pilkata, olla sarkastinen, purra ja raivota ei se häviä siltikään. Juoksemalla karkuun huomaat, että saat juosta jatkuvasti vain lujempaa pikkuisen kasvettua kuolaavaksi roikaleeksi. 

Oletamme, että sen mikä tuntuu ja näyttää pahalta on pakko olla jotain pahaa jolta meidän täytyy suojella itseämme. Voimme vaihtoehtoisesti tutkia kaikkea sisältämme kumpuaavaa lempeästä hyväksynnästä käsin, kun vain nielemme sen, että ajatukset ja niiden aikaan saamat tunteet ovat täysin itsestämme lähtöisin olevia. Luultavasti alienimme vain haluaa pitää huolta perustarpeiden täyttymisestä.

- Aino

Aamukahvi

"Jotain on mennyt, jossain kohdin, taatusti oikein" 

mietin kohottaessani kahvikuppia huulilleni. Jokainen aamu saan kahvin vuoteeseen. Kahvikuppi ilmestyy käteeni tai yöpöydän virkaa toimittavalle arkulle lähes 100% varmuudella. Tapa tekee kahvista luopumisen äärimmäisen vaikeaksi.

Poikkeuksia rutiiniin ovat vain aamut jolloin sängyn toinen puoli on tyhjä tai vallattu vakituista kaveria huomattavasti pienemmän kaverin toimesta. Toisinaan ilmoitan, että pidän kahvitaukoa tai paastoan tai jotain muuta yhtä hienoa ja kenties kolmesti olen itse herännyt ensin ja tehnyt hommat toisinpäin. Kolmivuorossa posottaessani tämä ei ollut niin vakio, mutta nyt kotona työskennellessä tämä on sääntö, ei poikkeus. 

Oli arkiaamu tai hidas viikonloppu, niin lempimaidollani höystetty aromikas ja höyryävä tummapaahto löytää luokseni. Sen ojentaa käsi, jossa muki ei tärise. Kättä seuraa hyvän huomenen toivotus ja hymy. Joskus kuppi, sekä hieman jo kylmä kahvi, löytyy herätessäni yöpöydältä vedettyäni sikiunia kahvikaverini hiippaillessa vierelleni.

Joka ikinen aamu. Rutiini ei rikkoudu edes kiireestä vaikka sen käden liikkeessä aistii. Se ei muutu vaikka olisin sanonut mitä tai tehnyt edellisenä päivänä sitä. Kahvin saa vaikka olisi kerinyt itsensä tiukkaan mytteröön. Sillä ei osoiteta mieltä, ei rangaista, ei kerjätä huomiota.

Jokin on osunut kohdilleen.

- Aino

Tom of Finland ja peniskateus

Eletään aikaa, kun viikonloput ovat kauneimmillaan venähtäneen kevään odottelun jälkeen. Syödään ulkosalla ja perheen emokin saa testauttaa lantionpohjan lihaksistonsa trampoliinilla. Säälittävän mittaisen auringossa oleilun jälkeen punoittava naama, kevyesti pissaiset housut ja homomaailman pohtiminen pistää vetäytymään varjoisampaan paikkaan. Eivät kestä päivänvaloa.

Hirvittää kirjoittaa Holmasta enää yhtään mitään ristittyäni pyöräni, jonka malli sattui olemaan Holma, Antti Holman kaimaksi ja viriteltyäni elähtänyttä, kaksimielistä polkemis-ironiaa blogikirjoituksen muodossa. Kirjoitus on osa nolon häpeällistä matkaani kohti kirjallisen taidon masterointia. (lakoninen heh)

Hyppiessäni onnellisena lasteni kanssa trampoliinilla pyöräni, kirjoittamiseni, Antti Holma ja Tom of Finland avautuivat eteeni korkean mielentilan näköaloista ja yksittäiset tapahtumat liittyivät toisiinsa avaten merkityksiä ja itseäni tavalla, jolla hirvi säikäyttää hyppätessään tielle raviojasta.

Asetinko ihailemani julkisuuden henkilön ymmärtämättömyyttäni heikon homon rooliin, jota pikkutuhma heterotäti kohtelee leikkikalunaan heittäen seksuaalisviritteistä herjaa? Vaikka teksti oli tarkoitettu enemmän Rod Martinin huumorityyppien nelijaon mukaisesti analysoituna yhdistäväksi huumoriksi, siis yhdistäväksi kaikkien Antti Holmaa kuumana pitävien kesken, voi sen ajatella edustavan myös aggressiivista huumoria, joka ilmenee tekstissä alistavana, vihamielisenä ja hierarkisoivana pohjavireenä.

Pohjamudissa lymyili lapsena inhoamani härskien miesten kaksoismerkitykselliset ilmaisut ja eleet vartalostani sekä seksuaalisuudestani. Olin Helkama, jota höröttelevät äijät puheissaan polkivat tarjoillessaan ylivertaista osaamistaan neitsyyden taakasta vapautumiseen. Heille se oli yhdistävää huumoria, minulle ei.

Antti Holma käy Image-lehden kirjoituksessaan lävitse Tom of Finland elokuvaa ja -ilmiötä kadehdittavin sanankääntein, herkkyydellä ja raadollisuudella, valottaen mietteitään kyseisestä elokuvasta ja yleensä homofiktion annista. Holma ihmettelee, että kenelle nämä tuotokset on suunnattu ja miksi. Palasta 100 vuotiaan Suomen homohistoriasta käyvät katsomassa keski-ikäiset naiset ja jo muutoinkin suvaitsevaiset ihmiset. Luen tekstiä ihailun ja valkosukkaisuuden olotiloissa.

Täytyy myöntää, että teatterin penkeillä mietin aivan samaa; kenelle tämä on kerronnalle valikoidun tyylin ja ohjaajan perusteella suunnattu? Elokuvan loputtua salista ulos käveli edelläni isältä ja prepuberteetti ikäiseltä pojalta näyttävä kaksikko. Hieman mietin, että onkohan elokuva nyt ihan 12-14-vuotiaan juttu isän kanssa katsottuna? Kumpi on vienyt kumpaa, minkä ihmeen tähden ja miksipä ei. Eiköhän poika, sekä isä, ole nähnyt kikkeleitä aiemminkin.

Touko Laaksosen  elämänkerrallisessa tarinassa minulle homous toimi puitteina kertoessaan vapaudesta, sen puutteesta ja vapauden saavuttamisen taistosta. Kenenkään seksuaalinen suuntautuminen ei ole minua koskaan häirinnyt tai edes kummemmin kiinnostanut. Homoutta enemmän ihmettelen ahdasmielisyyttä ja sitä millaista elämä hurjien ennakkoluulojen kanssa on.

Holma tuo esille kohdan missä Laaksonen iski ravintolassa väärää miestä ja sai turpiinsa. Muistan itse katselleeni kohtausta surullisena, tuntien päähenkilön kanssa yksinäisyyttä, epävarmuutta ja häpeää. Muistan ajatelleeni, että sentään miesten oli tuohon aikaan sallittua mennä ravintolaan itsekseen, kun yksinäistä naista ei olisi päästetty edes sisälle. Kohtaus puhutteli. Yksin voi olla niin monella tapaa ja Laaksonen oli yksin, vähemmistöön kuuluva seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi ja siksi altis vihalle, väkivallalle ja häpeälle.

Tom of Finland piirroksissa on vapautta. Se on leikkisyyttä, nautinnollisuutta, kepeää seksuaalisuutta ja toisaalta kiihkon, kiiman ja kiihottumisen julkeutta. Fallistista vapautta, johon naisella ei ole välinettä eikä oikeutta. Heteronaisena oikeaoppiseen seksuaalisuuteen kuuluu, että koko homman tulee olla piilossa kuin naisen lisääntymiselintenkin ja häveliäisyyden nimissä pitää äiti-ihmisen miettiä myös miten julkea tai poikkeava seksuaalisuus voisi vaikuttaa ammatillisuuteen, lapsien mielenterveyteen tai aviomiehen julkisuuskuvaan. Yhä jatkuva häpeä ja ahtaat lokerot ovat totta edelleen.

Olkoonkin vaikka Karukosken teemapuistomainen viritys, tällä kertaa homolandiassa, voi se silti resonoida, jopa niiden kulttuuritietoisten rouvashenkilöidenkin sisimmässä, joiden piilotetut unelmat heräävät eloon teatterin katsomoissa. Imagen kirjoituksessa Holma kertoo pelkäävänsä kaikkein eniten heikkoutta. Heikkoutta pelkäävät meistä useimmat, mutta pahinta on, kun ei uskalla olla riittävän vahva repäisemään itseään vapaaksi alistavasta heikkoudesta, haistattamaan paskat ja elää oman näköistä elämää vailla pelkoa ja häpeää. Häpeä itseä tai itsensä osaa kohtaan on lamaannuttava tunne.

Sisimpämme tulee näkyviksi valintojemme kautta. 

Toiset valinnat ovat hyväksyttyjä, seuraavat yleistä normia, ovat sitä miten ihmisten odotetaan elävän, mutta ominaisuuksiemme ohjatessa meitä toisenlaisten mieltymysten, tarpeiden ja elämänkulkujen piiriin joudumme tasapainottelemaan yksityisen ja julkisen rajoilla. Miettimään miten paljon voimme vapaasti antaa itsestämme näkyä ilman, että kohtaamamme tai kuvittelemamme paheksunta, viha ja väkivalta musertaa sisinpämme. 

Olemme traumatisoitunutta kansaa, meillä asioita on pidetty sisällä ja tehty niin kuin herra käskee. Oman itsen vapaus on tila, jota me kaikki ajamme takaa. Siksi Laaksosen kuvataiteen päätyminen kauppakassiini tai Naistenpäivä- avainketju, vittuheijastin ja sateenkaarivärien ilotulitus ovat vapautta myös minulle. Vapautta tavallisen perheen ädin, puolison ja kiltin tytön rooleihin vangitun naisen elämässä. Myös minä katson Kaken alfauros vartaloa kateellisena, heikkouttani inhoten, epäseksuaalisen heteroäidin rooliini vangittuna. Upeat piirrokset kuvastavat isokullisen alfamiehen maailmaa, mutta tällä kertaa sellaisen, joka ei tähän naiseen koske.  Kenties jopa pistää perseeseen alistaen heitä, jotka ovat heikompiaan alistaneet, kun en siihen itse pysty. Kuvat ovat fantasia.

Onko se niin kaukaa haettua sittenkään, että heteronainen samaistuu homojen vapaustaisteluun. Taisteluun omasta tilasta ja vapaudesta olla juuri sitä mitä on, semmoisena kuin on. Synnyttänyt nainen, yh-äiti, eronnut nainen, lihava nainen, kalju nainen, rinnaton nainen, vanha nainen eivät ole todellisia seksikkään seksuaalisia olentoja vaan irvikuvia tuodessaan esiin seksuaalisuuttaan. Vain nuorilla, kauniilla ja rohkeilla naisilla on oikeus olla vahvan avoimesti seksuaalisia olentoja heteromiesten ja -naisten maailmassa. Ei tää homma ole raadollisen ulkonäkökeskeistä pelkästään homopiireissä.

Dome Karukoski on mielestäni väärässä, kehottaessaan peittämään kullien kuvat, jos ne häiritsevät. Seksuaalisuutta on vahdittu, ohjailtu, diagnosoitu, vainottu, alistettu ja hävetty riittämiin. Antaa sen kerrankin näkyä kaikissa muodoissaan ja ihan kenen tahansa kantamana. Jokainen valitkoon itse omaa seksuaalista vapauttaan edustavan kuvan ja haistattakoon sen turvin sormea ahtaalle oikeaoppisen heterouden illuusiolle.  Suvaitsevaisuuden nimissä saa toki myös olla haistattelematta.

 Vallan kahva

Seksi ja seksuaalisuus ajaa meitä etsimään paikkaamme nokkimisjärjestyksessä ja ajoittain tuntuu kuin kyse olisi siitä kuka ehtii ensin panemaan ketä. Ihmisiä kiinnostaa yksityisten seksielämässä ja parisuhteissa vallan kahva, se onko mies tossun alla, kumpi on se femme ja kumpi macho tai kuka kaikista niistä kolmesta parisuhteen jäsenestä käyttää valtaa suhteessa kehenkin. Arkisen tylsässä heterosuhteessamme näitä nokkimisasioita pohti jopa edesmennyt narttukoiramme pyrkiessään alistamaan valkoista cisheteromiestäni nylkyttämällä puolisoni pohjetta.

Kuka nylkyttää ketä, kunhan vain ei minua ja voi kunpa minuakin- peliä tämä tuntuu olevan kautta linjan. Syö tai tule syödyksi, lyö tai tule lyödyksi. Ei kumma, että tunnemme yksinäisyyttä ja erillisyyttä.

Vielä, kun joku kertoisi minulle, että onko tosiaan näin, että valkoinen heteromies alistaa kaikkia muita? Että penis on itseasiassa yhtä kuin "alistin" ja alfauros pelkää vain ja ainoastaan vielä itseään järeämmällä alistimella varustettua alfaa. Onko nokkimisjärjestyksessä ylimpänä alfaheteromies, joka ei saa arvostella ketään, mutta jonka näennäisnormien mukaista seksuaalisuutta kestää ruotia niin paljon kuin lystää? Miten tähän päädyttiin ja miksi se on näin? Vai onko se niin, että nokkimisjärjestyksessä ylimmäiseksi pyrkii se, joka pelkää erilaisuutta kaikista eniten?

Meidän tulisi irottautua vihapuheesta, mutta se on vaikeaa, kun puhe itsellekin on usein täynnä vihaa ja vähättelyä. Elämme enemmän tai vähemmän mielemme vankilassa. Pelkäämme olla niissä oloissa ja tiloissa yksin. Ahdistuksen ja irrallisuuden tunnetta lievittää mukavasti, kun voi alistaa muita omiin selleihinsä ahdistumaan. Pysyvätpähän hiljaa, herran nuhteessa, poissa silmistä mäyryämässä yksinäisyyttään ja samalla oma olotila pönkittyy toisen kustannuksella. 

Primitiivireaktio

Ärsyttävä suvakki kun olen, puhun tietysti vähemmistöjen asiaa tuntematta aihealuetta muuta kuin pintapuolisesti. Epäilen vahvasti, että vain vähemmistöt saavat puhua vähemmistöistä ja siksi on erittäin riskialtista lähteä vertaamaan homon ja heteronaisen kokemusmaailmaa. Luultavasti teen jonkun emäfailin omiessani Tom Of Finlandia ja johdatellessani vapaustaistoa kauemmas vähemmistöjen oikeuksista koskemaan meidän kaikkien oikeutta olla. Riskit ymmärtäen jatkan paasaamista, sillä minulla on vielä asiaa.

Kääntyisimmepä erojemme korostamisen sijaan lempeän uteliaina katsomaan kaikkea sitä mikä meillä on yhteistä. Elokuva puhutteli minua yhtäläisyyksien, ei eroavaisuuksien vuoksi. Siksi oli kenties täysin nappivalinta, että elokuvan ohjasi (tiettävästi) hetero. Toisaalta taitaa edellinen olla ahdasmielinen ajatus sekin, sillä miksi ihmeessä kenenkään seksuaalisuus määräisi sitä, millainen kyky henkilöllä on hahmottaa yhtenäisyyttä ja tuoda sitä ilmi taiteen kautta. Sellainen ajatushan olisi kirjoittajaksi pyrkivälle osaselleni oksan saahamista oman ahterini alta.

Yhteyden ja hyväksynnän tunteet lisäävät hyvää oloa ja rauhallisuutta, pelon ja erillisyyden tunteet vastustusta ja epävarmuutta. Korkeassa mielentilassa, eli voidessamme hyvin ja hengittäessämme vapaasti, teemme parempia ratkaisuja, käytämme aivojemme korkeimpia osia ja toimimme fiksummin. Matalassa mielentilassa, pelätessämme, suuttuessamme tai puolustautuessamme saavat valtansa aivojen heikkoman ajattelun osaset ja toimimme primitiivisten reaktoiden myötäisesti.

Holma käyttää sanaa metsäläiset, kenties hän tarkoittaa ihmisiä, jotka operoivat priimitiivisten, ahtaiden pelkoreaktioidensa kautta aivojen alimmilla osilla. Itse käyttäisin sanaa urpo, idiootti, tai pölöjä. Myös pössi on hyvä. Valahdamme jokainen ajoittain alatasoille ja käyttäydymme kuin idiootit. Voimme opetella tunnistamaan itsessämme sen tilan ja toppuutella reaktoitamme möyriessämme alatiloissa. Se on pimeä ja likainen paikka. Siellä on parempi pitää suunsa kiinni ja kätensä kurissa.

Toisille näyttäisi olevan helpompaa kiipiä mielentiloissa takaisin näköalapaikoille, joista asiat hahmottuvat kokonaisuuksina ja osaset liittyvät mielekkäillä tavoilla toisiinsa. Toisille se tuntuu olevan lähes mahdotonta. Ei silti huolta, taitoa voi harjoitella vaikkapa ammattilaisen avulla.

Pyöräni malli on Holma, se toi mieleeni Antti Holman ja jokin siinä veti minut mieleni alatasanteille. Epäilen vahvasti, että se on kateus. Kirjoitin sieltä alatiloista käsin lukijoita kisuttelevan, hiomattoman ja pateettisen kirjoituksen, sillä tarpeeni tulla kuulluksi ja hyväksytyksi tai jopa ihailluksi kirjoittajana, kuten itse ihailen Antti Holmaa, sai minut toimimaan idiootin tavoin. Idiootin tasanteelta en kyennyt hahmottamaan kokonaisuutta ja näkemään mistä polkemis-juttuni juonsi juurensa.
 

Siinä missä toinen pelkää olevansa heikko, pelkään minä olla huono.

Meissä kaikissa on valuvirheitä ja lisää kaikenlaisia pintavikoja syntyy elämän kolhiessa. Usein tuntuu, että elämä on jatkuvaa tenttimistä virheiden, puutteiden ja heikkouksien hyväksymisen korkeakoulussa. Kunpa tässä koulussa olisi vähemmän kiusaajia ja alistajia. Enemmän kannustajia. Enemmän hyväksyntää.

Keskeneräisyyttä on vaikea sietää, ollaan liian armottomia itselle ja toisille. Pelätään tehdä mokia ja näyttää niitä vaikka juuri niiden mokien kautta kasvamme. Jos vain näkisimme kuvittelemiemme valuvirheiden ja pintavikojen sijaan kaunista persoonallisuutta ja mielenkiintoista yksilöllisyyttä. Tom of Finland elokuva kertoo aikalaistensa tekemistä hirvittävistä virheistä ja samalla, Pekka Strangin jumalaisesti näyttelemän, Touko Laaksosen kauneudesta.

Pelkäämme kaikki jotain ja meillä on siihen henkilökohtaiset syymme. Pelko pidättelee meitä olemasta ja toteuttamasta juuri sitä mikä on meidän sisimpämme, sitä mitä todella olemme. Tunnistamalla ja nimeämällä sisällämme lymyilevän pelon pystyisimme ehkä jättämään muut rauhaan ja huomaamaan, miten me kaikki olemme lopulta samaa. Irrallisuutta vastaan taistelevista tehdään sankarielokuvia ja niin hyövääkin tehdä. Tehtäisipä enemmän.

Saatuani tämän ulos taidan lukita itseni takaisin mieleni häkkiin ja vetäytyä varjoisimpaan nurkkaan potemaan häpeää tehdyistä ja tekemättömistä.

Nääh, ei vaineskaan. Menen takaisin trampalle ja hymyilen sille, että vihdoinkin näin jotain tässä kaikessa ja ymmärrykseni laajeni. Vaikkakin se hieman hävettää. 

Ja joo, toivon että yks Antti lukis tään, vaikka sekin toive vähän hävettää, koska olen edelleen melko huono ja Antti niin vahva, ettei se ees ite tajuu sitä <3

- Aino 

 

 

Edit: 6/2023 Olen julkisesti kaapista ulkona elävä lesbo. Mitä elämän ironiaa :D Pidän tekstiäni monelta paikoin oivaltavana vaikkakin vuoden 2017 (itse)ymmärrykseni mukaisesti kirjoitettuna. t. Aino

Vuoden turhakkeiden kautta vaihtoehtojen maailmaan

Luontoliitto järjestää vuosittain vuoden turhake äänestyksen. Viime vuonna 2016 voittaja oli muovikassi! Ihan ansaitusti. Kannattaa käydä lukemassa Luontoliiton juttu aiheesta. 

Näitä helposti vaihdettavia, ympäristöä kuormittavia turhakkeita riittää. Usein vaihto ei vaadi kuin rippusen viitseliäisyyttä ja muutaman minuutin Googlettelua.

Joululahjan mukana tuli styroxista pakkaustäytettä, joka innosti itseäni mikrotason tutkimusmatkaan netin ihmeellisessä maailmassa. 

Nämä suikerot ovat masentavia. Niille ei oikein ole mitään järkevää käyttöä ja kuka viitsii säilytellä noita kotonaan odottaen lähetettävää särkyvän tavaran pakettia?

Muutaman jatkokäyttöidean toki muistan menneiltä ajoilta. Käytimme aikoinaan näitä styroxsuikeroita kosmetologikoulussa varpaiden erottelijoina lakkauksia tehdessä. Samoin muistan askarrelleeni näistä sykeröistä kerhossa kaulakoruja ja jonkinlaisia taideteoksia, mutta se oli vampyyrihymyn aikaa eli ollessani rautahampaita vajaa 6- vuotias. Silloin taisimme löytää myös näiden staattissähköiset ominaisuudet ja ripustelimme niitä polyestervillapaitoihin killumaan.

Saamani styroxsuikerot turvasivat kynttilöiden matkaa. Mietin, että kuinkahan tarpeellista tämä siinä laatikossa oli? Kynttilät olivat vielä erillisessä paketissa ja kuplamuovissa. Koska kukaan äiti ei oikeasti halua lahjaksi styrox-sykeröistä tehtyä kaulakorua niin voisimme aivan hyvin luopua näistä.

Ilahduin löytäessäni puolisoni ostamien kaiuttimien pakkauksesta vaihtoehdon. Paperisia tulleroita! Näähän on käteviä ja tietyllä tapaa kauniitakin. (Kauttimista ei sen enempää. Se on arka kohta ja perheriidan toistuva aihe nyt jo useatta kuukautta 😂)

Survoin tullerot purkkiin. Kiikutan purkkini takan päälle koristeeksi odottamaan sytykekäyttöä. Jos kaiuttimille kelpaa kierrätyspaperinen tullero niin miksei kynttilöillekin? (Huomasin myös vapauttavani mieheni kauttimia kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä kypsän aikuiseen tapaan survoessani tulleroita purkkiin ja hekumoiden polttoajatuksilla.)

Kolusin pintapuolisesti pakkauspehmusteiden maailmaa ja löysin melkoisen hienoja innovaatioita. Esim Cushion Pack tarjoaa konetta, jolla yritys voi kierrätyskäyttää vanhat pahvilaatikot valmistamalla niistä itse pakkauspehmusteita. Vaikea sanoa, että miten tuollainen kone maksaa itse itsensä takaisin, mutta eivät nuo suikerotkaan aivan ilmaisia ole.

Tykkäisin ajatella, että jossain käsityöyhteisössä tai yrityskimpassa tuommoisen koneen voisi hankkia yhdessä ja kierrättää sillätavoin tuotannossa syntyvää pahvijätettä tai vaikka myydä sytykkeenä, kuten valmistajan sivulla vinkataan. Löysinpä ihan videonkin missä tuota konetta käytetään. On se melkoinen :) 

Olen myös törmännyt popcorn- vaihtoehtoon joskus vuosia sitten tilattuani Lushilta tuotteita. Lushin verkkosivujen mukaan  nykyään käytetään perunalastujen valmistuksen sivutuotteena tulevaa perunatärkkelystä sekä sanomalehteä.

Oikein mielenkiintoisia ja innoittavia vaihtoehtoja! Monelle meistä ekologiset pakkausmateriaalit ja ympäristön huomioonottaminen yrityksen toiminnassa on tärkeää. Sellainen muokkaa mielikuvaa yrityksestä. Ehkäpä laitan tämän kirjoituksen yritykseen, josta styroxin sain. En purnatakseni vaan kertoakseni, että haluaisin ehdottomasti jatkossakin suosia heidän ekologisia tuotteitaan, mutta en halua ensi äitienpäivänä styrox-kaulanauhaa.

Tästä pääset äänestämään 2017 vuoden turhaketta sekä katsomaan edellisvuosien voittajat.

- Aino

http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/muovikassi-on-vuoden-turhake-2016/
http://www.suomenluonto.fi/kilpailut/vuoden-turhake/

Asetetaan haaste vuodelle 2017

Jäin palkkatyöstäni kotiin hoitamaan lastani. Hän tarvitsee nyt äitiään enemmän kuin mitään muuta. Kätilönä tai hoitajana minulla on hyvin vajavaisesti annettavaa, jos lapseni eivät voi hyvin. (Tarina jatkuu täällä)

Elämäntilanteeni on muuttunut. Isosti.

Koska tuloni tulevat olemaan minimaaliset määrittämättömän ajan, johti tilanne minut aateltua sutjakkaammin mielessäni venkoilleeseen päätökseen. Tänä vuonna en hanki itselleni mitään. Ensin suunnittelin haasteekseni sitä etten osta mitään, mutta silloin voisin pyytää, vaihtaa, sosialisoida tai varastaa. Mihinkään näistä en tunne halua tai tarvetta.

Tavoitteeni on tulla toimeen vuoden verran sillä mitä minulla jo on. 

Jollei meiltä kotoa löydy tarvitsemaani niin keksin vaihtoehtoisen ratkaisun tai tulen toimeen ilman. Kekseliäisyys kehiin ja soitellen sotaan. Minkäänlaisia ennakkosuunnitelmia tai varautumista en ole harrastanut, jollei karsimista lasketa semmoiseksi.

Olen huolehtinut melkoisen tarkkaan, ettei minulla ole kuin juuri nyt riittäväksi kokemani määrä kaikkea. Tästä syystä ensimmäinen huoleni on, että jokin vaatteeni hajoaa. Peukut pystyyn ettei ainoat farkkuni repeä kovin pahoin Vajaavaiset ompelutaitoni joutuvat todelliselle koetukselle, jos näin käy.

Mustien farkkujeni lisäksi minulla ei ole "kunnon housuja" sillä hieman persauksista reikäisiä collareita ei lasketa. Niillä kehtaa vielä just just käydä kaupassa, jos on pitkä takki ja muuta ajateltavaa.

Kuvittelen siltikin omistavani kaiken mitä tarvitsen tällä hetkellä. Hankintoja joutuisin rahatilanteeni vuoksi joka tapauksessa siirtämään. Tekemällä asiasta jännittävän ihmiskokeen homma käy helpommin. Nähtäväksi jää missä kohdin matkaa se "jännittävä" karsiutuu :D

Sen lisäksi etten hanki mitään niin joudun hyvin todennäköisesti myös luopumaan. Juuri tällä hetkellä se ei minua pelota tai aiheuta kovin pahoja ahdistuksia. Tulen hyvin toimeen ilman kameraa tai longboardia vaikka hieman saattaa kirpaista niihin liittyvistä unelmistani luopuminen. Silti luovutaan, ainakin toistaiseksi. Käyn lävitse omaisuuttani myyntitarkoituksissa saadakseni joitain menojani katettua.

Puolisoni ei ehkä haastettani ymmärrä tai siitä pidä. Tämä kaikki tulee koskettelemaan myös häntä. Pyydän, mitä kohteliaimmin, ettei mieheni enää hankkisi minulle mitään, joka on kenties koko homman vaikein puoli.  Tästä takuulla käydään mielenkiintoisia keskusteluita. Vai keskusteluja? Kielioppi on pain in the ass, yleensä en jaksa välittää, mutta nyt jumitin.

Ilkeääkö perheeni kulkea mamman matkassa julkisesti enää loppuvuodesta omistamani deodorantin sekä hammasharjojen loputtua? Ymmärränkö todella miten paljon vuoden aikana olen tehnyt hankintoja? Äkkiseltään mietittynä luulen etten ole hankkinut viime vuodenkaan aikana juuri mitään, mutta hetken kaikkea kelaillessani saankin helposti yli kymmenen tavaraa listattua.

Haaste on asetettu, saas nähdä mitä tässä käy. Seuraa blogiani ja haasteeni etenemistä Facebookissa tai Instagramissa!


- Aino

Lahjakas minimalisti

Lahjakausi on ollut ja mennyt. Ehkäpä siksi nyt on turvallista viritellä hieman ajatuksia lahjoista, saamisesta sekä antamisesta ja niistä tunnetiloista, joita lahjoihin liittyy.

Luultavasti joulusta ei ole vielä niin kauaa aikaa etteikö joitain muistikuvia ja kokemuksia näihin liittyen häily mielen perukoilla.

Meistä moni on kasvatettu ajatukseen, että kun olet saanut jotain lahjaksi niin et voi antaa sitä eteenpäin tai pistää kiertoon. Turhat lahjat on haudattava jonnekin kaappien kätköihin, parhaimmillaan nostettava esille, kun lahjan antaja tulee kylään.


On tämmöisiä ihmisiä, jotka haluavat nähdä lahjaksi antamansa tavaran toisen kodissa tai käytössä. Löytyypä sitä kaikenlaista muutakin ajatusrakennelmaa lahjojen ympäriltä. 

Kaverisynttäreiden alla mietitään, että mikä on sopivan hintainen lahja, mikä on liian halpa ja mikä taas menee yli. Miltä tuntuu saada liian kallis lahja joltain, jota ei niin hyvin tunne? Mitä voi antaa lahjaksi ja mitä ei? Mitäs kun saat lahjaksi keittiösi kaappeihin sointuvat patalaput, pyyhkeet ja kattilasarjan ja se on juuri se inhokkiväri mistä aiot hankkiutua eroon, kun keittiö remontoidaan. Mihin edes tarvitset uusia patalappuja ja pyyhkeitä, kun entisiäkin tursuaa kaapeista?

Entä, kun nimesi on Aino ja kaikki lahjat ovat Aino-aiheista ihan sama mikä muotoilu, materiaali, väri tai käyttökohde. Kalevalakorut näemmä kuuluvat ehdottomasti henkilölle, jonka nimi on Aino, eihän Aino muuta halua käyttää. Eikä siinä mitään, jos on Aino, joka pitää Kalevalakoruista sekä siivousvälineistä 😂

Entä, kun on Aino, joka ei halua oikeastaan yhtään mitään? tai tarvitse tällä hetkellä oikeasti yhtään mitään? Mitä antaa lahjaksi minimalistille? tai mitä antaa lahjaksi ei minimalistille kuitenkaan osallistumatta ylenpalttisiin kulutusjuhliin tai menemättä siihen itsetehtyjen väkerrysten nöyryyttävään ääripäähän ilman minkäänlaista taitoa?

Onko sitä kiittämätön ja huono ihminen jollei vain satu pitämään tavarasta, jonka lahjan antaja on valinnut? Pitääkö saajan mennä itseensä, jos joku antaa yksinkertaisesti huonon lahjan? Kummalla se itseensä menon velvollisuus on, lahjan antajalla vai saajalla?

Jos lahjan saaminen kertoo asioita, jos toisiakin, niin lahjatta jääminen se vasta kertookin! Mitä se kertoo minusta äitinä, kun en ostanut yhtäkään lahjaa joulun alla? Ei, en edes lapsille. Itseasiassa näin on tapahtunut jo useampana jouluna. Varmaan olen ihan paska mutsi. Sain sukulaisilta eurojakin, että ostaisin "jotain kivaa lapsille", mutta tuolla ne rahat vieläkin on.

Me tehtiin kyllä loppuvuotena kaikenlaista; leivottiin pipareita, käytiin Turussa, pulikoitiin Caribiassa, syötiin usesamman kerran ravintolassa, nukuttiin hotellissa, käytiin leffassa, museoissa, kirkossa, vuokrattiin leffoja, hankittiin ja koristeltiin kuusi, ruokittiin lintuja, samoiltiin metsässä, poltettiin kynttilöitä, luettiin satuja, kuunneltiin satuja, ammuttiin raketteja, avattiin muistopurnukka..

Muistaakohan lapset sen, että ne ei koskaan saaneet äidiltä joulupukin toimittamia lahjoja ihan vain sen takia, kun äiti ei saa itseään kauppaan eikä tunne hyvää mieltä ostaessaan taas uuden muovilelun hetkelliseen käyttöön?

Sisään kasvaneista käsityksistä ja asetelmista irti tempominen vaatii rohkeutta. Rohkeutta elää juuri sitä elämää mikä resonoi oman sisäisen oikeustajun ja kohtuuden kanssa. Sillä polulla mukaan tarttuneita ajatuksia on joskus vaikea pukea sanoiksi muille ilman, että joku loukkaantuu.

Kiitos rakkaani ajattelevaisesta aineettomasta lahjastani, tehdessäsi nimissäni lahjoituksen Hope yhdistyksen kautta lasten harrastuksiin, mutta anteeksi, etten tarvinnut uusia treenihousuja vaan haluaisin antaa ne eteenpäin tai vaihtaa johonkin mitä perheessämme joku oikeasti tarvitsee.

Ettei menisi ihan vain pakinoinniksi ja urputukseksi niin pistetääs muutama lahjaidea poikimaan.  Miten olisi leffalippu, museolippu, junalippu, vegemessulippu tai lahjakortti, pusukortti, halikortti, kotityökortti, vapauduvankilastakortti? Olisiko mitä heijastin, hevisäkki, kestokassi tai kestorätti? Miten kävisi soittotunti, jumppatunti, zumba tai saunavuoro? Voisiko toiselle antaa lahjaksi parkkipaikan, virustentorjuntaohjelman, maksutvpaketin, siivouksen tai kampaajakäynnin?

- Aino

Perjantai-ilta kotosalla

Parturoin kullan tukan. Lähtee taas huomenna reissuun, tälläkertaa rapakon taa, reiluksi viikoksi. Tietyllä tapaa haikeutta, ihan pikkiriikkisen kateuttakin, mutta enimmäkseen iloa siitä, että kaikenlaista jännää on luvassa omalle rakkaalle.

Sitä elää omalla tavallaan kaikessa siinä mukana. Tämmöistä tapahtuu meidän perheelle, matkustellaan ja mennään. Melko siistiä.

Kuulen kaikki parhaat jutut kuitenkin. Tarinat on kivoja. Mies kertoo hyvin ja tietää mitä haluan kuulla ja mitä en niin erityisesti. Kaikkea ei edes tarvitse kertoa. Pitää olla ihan omiakin juttuja. Sitäpaitsi ketä kiinnostaa kohta keski-ikäisten miesten hoopoilut ;)

Laseihin valkoviiniä. Itävaltalaista biodynaamista herkkua, joka ihan haiseekin sille biodynamiikalle, joka lehmän paskana tunnetaan. Tykkään Molkosanista ja tässä fiinissä juomassa on jotain samankaltaista heramaista hapokkuutta.

Mutta antaa jokun hieman enemmän viineistä tietävän kertoa tästä enemmän ja näteimmin ilmaisuin. Omani eivät ehkä anna Meinklangille sen arvoista kohtelua. Sekaisin viinistä- blogia voin suositella lämpimästi. Veimme pullollisen tuliaisina Forssaan ja kyllä se upposi sielläkin. Tänään kävin Antin kanssa Alkossa ja sieltä hyppysiin eksyi Klangipullo hymyn kera. Forssan reissu herättää lämpimiä muistoja edelleen.

Päädyin viinihyllyille rasitettuani itseäni Helsingin keskustan ostosinfernossa. Harmitti kaikki ne auki olevat kaupat ja ihmiset. Olisin mieluummin katsellut rakennuksia, arkkitehtuuria ja valojen leikkiä rakennusten kyljillä. Tyhjää kaupunkia.

Epäonninen herääminen öllöttäviltä patjoilta pakotti kaupungin sykkeeseen. Pärjäsin omasta mielestäni kaikken kaikkiaan varsin ihmismäisesti vaikka takaisin päin bussilla körötellessä nukahdin ja kuolasin syliini pääni takoessa vasten bussin ikkunaa.

Sopiva futonpatja löytyi Mulperipuusta varsin vaivattomasti. Huomasin jutelleeni myyjän kanssa useamman tunnin patjoilla makoillen ja niitä hypistellen. Kyllä minä niin tykkään kunnon palvelusta ja myyntialan ammattilaisista, jotka tietävät myymänsä tuotteen läpikotaisin. Asiointi oli helppoa.

Kehtasin ihan avoimesti tunnustaa, että olen todella mukavuusalueeni ulkopuolella. Sain ymmärrystä osakseni ja pääsimme yhdessä tilanteen yli tekemään oikeasti kauppoja.

Mulperipuusta löytyi muutakin jännää. Ihastelin Kiteen Huonekalutehtaan tekemää Mori-sänkyä. Japanilaistyylistä matalaa sänkyä, joka kasataan ilman heloja. Rungossa ei ole yhden yhtä metalliosaa vaan sänky kootaan pujottamalla laitakappaleet päätykappaleiden hahloihin. Näin syntyy kestävä liitos. Ei ruuvien löystymistä ja kulumista. Ei metalliosia, hukkuneita ruuveja tai epäsopivia paloja, jännittäviä kokoamisohjeita ja ärräpäitä, kun reikiä onkin kolmea eri kokoa ja tappeja kuutta eri pituutta. Niin simppeliä kuin olla voi. Ajatonta, minimalistista ja kaunista.

Ekomatin kookos-puuvillafuton sekä lampaanvillainen petari kotiutunevat ensikuun alkupuolella. Siihen saakka menemme hätäratkaisulla, jonka kyhäsimme kullan kanssa. Vieraspatjat kuormalavojen päällä, ettei käy toista kertaa tolloille tollosti.

perjantaifiilisten mukaisesti soittolistalla Tom Waits - Closing Time  erityisesti Martha- biisi soi repeatilla, aina yhtä ihana, pysäyttävä, kananlihalla joka kerta, Tom Waits <3 yksi parhaista

Closing time todellakin. Aamulla täytyy nousta ajoissa suharoimaan poikia lentokentälle.


- Aino

Polkaisu parempaan mieleen

Kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, tavaran karsintaa ja ekoilua. Useampikin päivä kuukaudessa on yleensä melko hankalaa, suorastaan paskaa.

En aina ymmärrä, että miksi sitä pitää kanssaihmisten tokaista ikäväkohtauksen iskiessä, että "kyllä siihen tottuu". Ei siihen tunnu tottuvan. Välillä tekisi mieli kivahtaa takaisin, että "kokeilepa kuule ihan ite, että miten tottuu", mutta en minä tämmöistä toivo kenellekään, en edes vihaisena.

Suru, ikävä, pettymys.  

Usein minut valtaa semmoinen suru ja ikävä, että koko kroppa tärisee ja tuntuu, että sydän pirskahtaa tuhansina säpäleinä ulos rinnasta. Se on niin voimakasta kaipausta ja lohduttomuutta, että joskus ajatuksiin livahtaa tyhmiä ajatuksia, jopa siitä, että olisi helpompaa, jos vain kuolisi. 

Minulla on ikävä lapsiani ja se on niin kamalaa henkistä kipua, että pakotietä etsii järjettömistäkin ajatuksista.

Mutta ne on vain ajatuksia. 

Kipu johtuu ainoastaan niistä omista ajatuksistani sillä heti, kun ahdistava ajatus korvautuu jollain toisella, hellittää myös kipu. Välillä tummat ajatukset ovat sinnikkäämpiä ja niiden ehkä täytyykin antaa tulla koko voimallaan päälle. Välillä ne vaihtuvat toisiin ajatuksiin yllättävänkin helposti. 

Toisinaan ajatukset löytävät raikkaampia sivupolkujaan jonkun kuunnellessa ja lohduttaessa, toisinaan repäisy pyörän selkään ja huristelu kohti töitä tekee tehtävänsä. Kenenpä suupielet ei nousisi auringon paistaessa, ihmisten hymyillessä sinulle ja vanhan papparaisen ihastellessa liikennevaloissa hienoa uutta pyörääsi, esitellen omaa samanmerkkistään kehuen, että "on kestänyt jo 15- vuottta". 

Kirjoittaessani ikävästä ajatukseni ovat niissä tunteissa, sydänalaa riipaisee ja puristaa, näen vain sanat, joita kirjoitan. 

Kirjoittaessani kohtaamisista pyöräillessäni hengitys kulkee helpommin ja ympärilläni näyttää valoisammalta ja avarammalta, maailma tekstin takanakin on läsnä.

Liikunta on minun henkireikä. 

Kaikki se kurja olo, ikävä ja lohduttomuus häviää urheillessa. Jos ei häviä ensimmäisellä yrityksellä, niin sitten toisella. Jos ei häviä niin ainakin helpottaa. Liikunta toimii ikään kuin aivojen nollauksena. Fyysinen paine pistää pään tyhjenemään. On pakko keskittyä suoritukseen. Yleensä saan liikunnasta voimakkaita onnistumisen tunteita eikä niiden tunteiden kanssa samaaan pääkoppaan enää mahdu niin paljoa kurjuuden tunteita. 

Yhtäkkiä ajattelu kääntyykin noidankehästään jonnekin paljon innovatiivisempaan suuntaan ja monesti siinä tilassa avautuu eteen jokin konkreettinen keino minkä avulla vastaisuudessa voi toimia paremmin. Ajatus selkiytyy. Stressi laskee. Näkökenttä ja havainnointikyky laajenee taas.

On tutkittu, että masentuneen havainnointi kapeutuu. Aivot eivät enää ota vastaan signaaleja ympäröivästä maailmasta. Ihminen kääntyy sisäänpäin. Jos sisäinen maailma on kovin musta ja siihen takertuu tiukemmin ja tiukemmin niin ei ihmekään, että olo on kurja.

Tiedän itsestäni, että minun on toimittava heti, kun huomaan merkkejä siitä, että ajatukseni alkavat urautua ja kaikki ympärillä tuntuu olevan jotenkin kurjasti. Sukellus aallon pohjaan on hyvä katkaista jo ajoissa. Usein riittää pelkästään se, että sanon vaikkapa miehelleni, että nyt minulla alkaa olla melko kurja olo. Joku hyvä biisikin voi pistää hymyilyttämään.

Ei se ole vakavaa, että on välillä surullinen ja on semmoinen kurja olo. Sitä ei kannata pelästyä vaan ottaa vastaan lempeällä kädellä ja ohjata tekemistä johonkin fiksumpaan jolloin ajatuskin muuttuu.

Toisinaan tarvitaan hieman järeämpää ohjausta ja silloin reipas 170kg jalkaprässissä tai 20km polkaisu tekee tehtävänsä.

Ehkäpä kaikkiin kurjiin tunteisiin ei tarvitse tottua tai niitä kaikkia tarvitse täysin poistaa elämästä. Ilman tunteitakaan ei voi elää menestyksekkäästi. Ilman tunteita olisin surkea äiti, puoliso ja kätilö. 

Tarvitsen tunteitani, kaikkia niistä, vaikka kaikki eivät mukavia olekaan. Niillä kaikilla on minulle jotain kerrottavaa. Tunnistaessani omat tunteeni ja tunnetilani osaan tunnistaa niitä myös muissa ja sen kautta sanoittaa, lohduttaa, auttaa, kannatella, tsempata, tukea, ymmärtää, kuunnella, rohkaista, iloita jne toisen kanssa. 

Tässä lepää mielestäni vanhemmuuden tehtävän ja ehkä koko inhimillisyyden ydin, yhdessä rakkauden kanssa. Rakkaus itseä ja lähimmäistä kohtaan avaa portit kaikille tunteille. Ihminen, joka hyväksyy itsensä ja rakastaa itseään, hyväksyy ja sallii myös kaikki tunteensa. 

Tunteensa hyväksyvä, rakastava ihminen kykenee ottamaan vastaan terveellä tavalla myös muiden tunteet ja rakastamaan ihmistä ihmisenä juuri tämän inhimillisyyden vuoksi. Tämän, kun lapsilleni kykenen opettamaan niin olen mielestäni onnistunut äitinä melko hyvin.

Se, että niitä yhteisiä tunteja elämänviisauksien opettamiseen on vähemmän kuin ydinperheessä on vain haaste ei luovuttamisen paikka.

- Aino

Muutto Biolanin kompostoriin

Muuttohommat sen kuin kiihtyvät. Eilen perusteellisen pesun sai oma aarteeni, Biolanin kompostori, joka pakattiin peräkärryyn ja kohti uutta kotia. Poikia lähti matkaan, mutta ei niistä kantoavuksi ollut. Sen sijaan kaksikko kävi etsimässä lähiympäristön Pokéstopit. Minullekin kerättiin muutama pointsi. 

Biolanin pikakompostorin sain valmistujaislahjana mieheltäni. Se oli harras toiveeni. Kompostorin avulla kierrätyshommamme spurttasivat huimasti eteenpäin. Mietin kyllä muutamaan kertaan, että lähdenkö tyhjentämään, pesemään ja kuljettamaan pönttöä monen sadan kilometrin päähän. Tähän esineeseen minulla on kuitenkin melko vahva tunneside.

 Minimalistin niukka omaisuus

Omistan siis muutaman laukullisen verran tavaraa ja kompostorin :D Kaikki vaatteeni ja muu henkilökohtainen härpäke mahtuisi jotakuinkin tuonne kompostiin. Voisin itsekin mennä sinne piiloon, jos elämä tuntuisi potkivan turhan paljon. On oikein tyynnyttävää omistaa komposti.

Kompostia tyhjentäessä tuli huomattua, että meillä syödään melko paljon kananmunia (minä en syö, koska olen vegaani) ja avokadoa. Kaikki muu oli hiuksia lukuunottamatta maatunut tunnistamattomaksi, mutta noissa kestää jonkin aikaa. Kaiken ihanan kompostiyhteiselon muisteloinnin keskellä Totuudentorvi tuli viereeni tarkentamaan, että itseasiassa onhan minulla myös auto ja omakotitalon puolikas, jotka eivät mahdu kompostiin. Ilonpilaaja.

Idealistina on paljon kivempaa olla kuin tuommoisena realistina, joka muistaa kaikki semmoiset, ei niin proosalliset yksityiskohdat. 

Voisin ryömiä pääkipuineni juurikin nyt turvallisen aarteeni sisään, ellei tuo harmaa purkki olisi jo siellä uuden kodin pihalla, kaukana luotani.

Järkyttävä päänsärky ja selkäkipu, jonka ansiosta en pääse taipumaan 15 asteen kulmaa enempää lantiosta taas johtuu juurikin sen helkutin autoni talvirenkaiden roudaamisesta eiliseen muuttokuormaan. Piti mennä kokeilemaan, että saako tämä muikki kannettua kaksi maasturin talvirengasta yhtäaikaa ja heitettyä lavalle. Saahan se joku räppärikin niitä renkaita viskeltyä ja se näyttää melko hienolta. 

No tänään sit rapakuntoinen äiti-ihminen makaa sängyssä ja valittaa, mutta eilen olin hetken supernainen.

- Aino

Odottaa valmiina ottamaan syleilyynsä

fiiliksiä sunnuntaihin Astronauts - Hollow Ponds levyltä Slow Days

MitäTuliVäsättyä sarjassa tänään kärpäsansa.

Meillä pörräilee Drosophila melanogaster eli banaanikärpänen, joka on vaihtolämpöinen ja siksi sen elinkierron pituus vaihtelee lämpötilan mukaan. Kärpästen kehitys hidastuu, jos niitä on paljon samassa paikassa. No hyvä, mutta liika on liikaa enkä jää odottamaan mitään kulminaatiopistettä näiden riesalaisten suhteen. 

Wikipedian ihmeellisestä maailmasta lueskelin, että banaanikärpästen kehitys munasta aikuiseksi vie 7 päivää, mutta yli 28 asteen lämmössä kehitys hidastuu korkean lämpötilan aiheuttaman fysiologisen stressin vuoksi. Ihanteellisissa olosuhteissa eli noin 25 asteessa kehitys vie 8,5 päivää. Meillä ollaan melko lähellä ihanteellisia oloja juurikin nyt.

Jos kärpäsnaaras laskee jotakuinkin 400 munaa, jotka kuoriutuvat 12-15 tunnin kuluttua toukiksi ja siitä sitten menee se 8 päivää aikuiseksi ja parittelukypsäksi vielä 8-12 tuntia niin melkoista haipakkaa pitää. Aikuinen banaanikärpänen elää noin 30 päivää. Elikkäs siitä laskettuna, jos kaikki 400 munaa oletettavasti kehittyisivät parittelukypsiksi aikuisiksi ja näiden jälkeläiset taas edelleen lisääntyisivät samaa tahtia, tulisi yhden kärpänäissukupolven aikana eli siis siinä 30 päivässä semmoiset 64 160 000 kärpästä.

Siitä kuuden päivän päästä 2 566 400 000 000 kärpästä. No tämähän ei tietenkään voi pitää paikkaansa sillä kaikki eivät voi olla naaraita, mutta vaikka puolet olisivatkin koiraita niin liikaa olisi silti. Tämän on loputtava. Ympäristömme kantokyky ylittyy jo noin 20 yksilön kohdalla.

Siksipä ansan virittelyyn. Tämä vaihe ei kauaa kestä. Tarvitaan

• lasipurkki tai lasi
• vettä
• loraus omenaviinietikkaa tai balsamicoa tai jotain mikä muistuttaa käytettyä hedelmää
• jokunen tippa saippuaa, tiskiainetta tai jotain pesuainetta mikä rikkoo veden pintajännityksen

Sinne vaan purkkiin kaikkea ja sopiville paikoille vaanimaan täysin asiasta tietämätöntä, uintihaluista kärpäsyksilöä. Roskakaappi ja tiskipöytä on hitsin hyvä paikka.

Julmaa eikö totta? No, elämä on.

Julmaa oli myös se taisto mikä käytiin aikoinaan muovisen kärpäsansan kanssa. Siis tähän hommaan on sellainen ihan ostettavakin kannellinen versio minne sitten pitää laittaa noita samoja aineksia. Sillä muovisella härpäkkeellä ei ole mitään muuta käyttöä. Esteettisyyskin kaukana. Mies halusi ehdottomasti pitää siitä kiinni perusteluinaan, että ne kärpäset menee sinne nesteeseen semmoista suppiloa pitkin eikä siksi pääse pois. Todistusaineiston myötä olen saanut vakuutettua mieheni, että tämä itse väsätty plastic free- versio toimii aivan yhtä hyvin (ellei jopa paremmin). Muovinen jouti vihdoin keräykseen!

Miten älytön juttu. Edelleen hieman hymyilyttää.. :D

- Aino

Meille tuli kummityttö!

Voihan ihanuus mikä piristys päivään!

Likat hämppiskeinussa :)

Tänään on oltu alakuloisissa tunnelmissa. Oikeastaan kaikki alkoi jo eilen. Yksinkertaisesti ilmaistuna en olisi halunnut lähteä. En sitten millään. Oli hankalaa. Itketti. Ikävä iski jo halatessa. Junamatka meni nukkuessa. Hyvä, että nukuin, muutoin olisin vollottanut.

Aamulla pillitin töissä, vessassa. Itketti vaan. Oli niin ikävä. Kaikki tuntui jotenkin ihan paskalta. Kaikki paitsi työ. Työkaverit ei ollu yhtään paskoja myöskään. Eikä mun asiakkaat. Oikeasti mikään ei ollut paskaa, muuta kuin se tunne, kun tietää, että on taas muutaman päivän yksin ja niin paljon jäi kaikkea sanomatta, keskustelematta. Vajetta halauksissa ja syliin kiipijöissä. 

Vajetta vähän päässä jos toisessakin.

Sitten kaiken vollotuksen päälle vielä eksyin. Olen vaihtanut majapaikkaa. Aamulla jännitti, että osaanko metrolla ja bussilla. Iltapäivällä jännitti, että osaanko pyörällä takaisin. Osasin, mutta tein lähes kaksinkertaisen lenkin. Hitto, että otti päähän. Olin herännyt jo viideltä aamulla, että kerkeän seiskaan aamuvuoroon. Olisin voinut arvostaa nopeampaa syömään ja punkkaan pääsyä. Pitää se liikunta jotenkin hoitaa kuiteskiin.

No mutta kaikki kurjuus (siis mikä kurjuus..  :D ) unohtui, kun sähköpostiin oli tupsahtanut viesti, että nyt meille on löytynyt kummityttö! Siis näin pian!! Ihan mieletöntä. Viime viikolla ryhdyimme Plan- kummeiksi. Omasta kummilapsen iästä, sukupuolesta ja maasta sai antaa toiveensa. Minä ajattelin, että tyttö ja saisi olla semmoinen 8-vuotias kuten meidän vanhin tytär. Maalla ei ollut väliä, se sai mennä eniten apua tarvitsevan mukaan.

Tyttömme on hondurasilainen Allison, ikää ensi kuussa 4-vuotta :) Olipa mukavaa, että synttärit on ihan nurkan takana ja hitsi miten mielenkiintoinen maa Honduras on.  Huomasin selvitteleväni Hondurasin synnytystilastoja ja imeväiskuolleisuuslukuja. Sielläpä voisi olla kätilölle töitä.

Lähdenpä fillaroimaan kauppaan ettei vain tule liian vähän pyöräilyä tälle päivälle, heh :)



- Aino

soittolistalla alun fiiliksissä Louise Alenius - Slow Mover sai jatkoa Two Door Cinema Clubin - What You Know biisistä

Myytävänä

Siis mitä täällä on tapahtunut!!

Tulin taas eilen kotio työviikon jälkeen ja meillä oli käynyt jokin kummallinen pyörremyrsky. 

Mies ei ollut kertonut mitään. Omassa hiljaisuudessaan oli täällä vain pistänyt lähes kaiken myyntiin! 

Meidän parisängyn, kirjahyllyn, vitriinit, lasit ja lipastot. 

Tässä minä odottelen, että ostajat käyvät hakemassa varaamansa tavarat.

Ihan kuin kaikkiin toiveisiini olisi vastattu. Nyt se tapahtui viimeinkin! 

Lähtökohtahan on ollut se, että meillä minä olen ollut se minimalisti ja mies ei. Ei hän nyt varsinaisesti taida tässäkään myynti-innossaan minimalistiksi ryhtyä, mutta suunta on oikea. 

Minimalismi-intoilussa on ehdottoman tärkeää ettei pakota toista tai painosta koko ajan luopumiseen. 

Olen siihenkin kyllä sortunut ja jaksanut piikitellä aina välillä, kun viimeinkin jokin turhake löytää tiensä eteenpäin seisottuaan 10 vuotta keräämässä pölyä. Homman täytyy perustua vapaaehtoisuuteen, muutoin tulee ryppyjä rakkauteen.

Näemmä sitten voi käydä näin, että se ahaa- oivallus tulee ihan puskista ja asiat vain lähtevät rullaamaan kevyesti kohti tavoitteita ilman mieliharmia tai vastahankaisuutta.

Ja kuinka helpolla kaikki roina onkaan löytänyt uuden omistajan. Käsittämätöntä. Tosin hinnat nyt eivät ole olleet kummoisia. 

Vaan niinhän se on, että oikea hinta on se millä kauppa syntyy, isääni lainatakseni.

Vielä on matkaa siihen, että meillä kumpaisellakin olisi vain se matkalaukullinen tavaraa. Itselläni on matkalaukku, urheilukassi, reppu ja pari laatikkoa. Siis täysin henkilökohtaista tavaraa, vaatteeita, kosmetiikkaa, kenkiä, muistoja, opiskelujuttuja, henk.koht elektroniikka ja sensellaista.

Kodin tavaraa on sitten melkolailla enemmän ja lapset omistavat meitäkin enemmän.

Odotan pöljän innolla sitä, että saamme purkaa sänkymme ja siirtää patjat romanttisesti lattialle :) Ei ehkä ihan jokatytön unelma, mutta minun sisäinen maailma kevenee sitä mukaa kuin tavara vähenee. 

Mikäs tämän helpompaa muuttamista.. muut kantavat tavarat puolestamme :D Kaikki ovat tervetulleita ottamaan osaa talkoisiimme ;)

- Aino

Kaikki koossa

Taustalla lastenohjelmien hillittyä höpötystä, liikehdintää ympäri taloa, satunnaisia hyvän huomenen toivotuksia, kahvin tuoksua, hiostavaa kuumuutta ja laiskaa linnun laulua. Viikonloppuaamu. Kaikki koossa.

Oli ihanaa tulla kotiin rakkaiden luokse viikon työrupeaman jälkeen. Uuden työn aloitus on aina jännittävää, mutta nyt kaikesta tekee entistä jännittävämpää se, että ei ole tuttuja ihmisiä, ei maisemia, katuja ja liikennettä, eikä juuri mikään laite tai it-ohjelma ole ennestään tuttu. Täytyy aloittaa ihan alusta.

Sanovat, että maiseman vaihdos, uuteen kulttuuriin sopeutuminen tai vaikka uuden kielen opiskelu suojaa alzheimerin taudilta ja muistiongelmilta. Jos näin on niin hyvä, nyt on minun aivot saaneet aimoannoksen vastalääkettä rappeutumiseen. Muutoinkin säännöllinen liikunta, terveellinen ruokavalio, aktiivinen sosiaalinen elämä, laadukas uni, älylliset haasteet sekä stressin hallinta auttavat pitämään huolta aivoterveydestä. Aiheesta löytyy paljon siitä kiinnostuneelle.

Kaikesta ikävöinnistä ja jälleennäkemisen onnesta huolimatta seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Yleensä pitkän eron ja ikävöinnin jälkeen lapset oireilevat kiukuttelemalla, mutta nyt vuorossa olin minä. Täytyy myöntää, että hämmästyin itsekin! Mitä tämmöinen nyt oli olevinaan?

Toki tiedän, että myös positiiviset asiat ja muutokset aiheuttavat stressiä ja olen huomannut sen olemassaolon siitä, kun ei meinaa uni enää maistua. On niin paljon kaikkea uutta ja jännää ettei nukkua malttaisi. Toki lapsiltakin tuli se tyypilinen kiukkunsa ja rakkauden varmistelunsa siihen oman kasaantuneen ikäväni päälle. Lapsiin en pura, mutta mies sai melkoisesti naputusta siitä, kun kaikki oli hujan hajan eikä asiat tuntuneet edistyneen kotona muuton suhteen ihan siihen tahtiin kuin siinä kohdin olisin minä halunnut. 

Inhimillistä, mutta turhaa. Aivan kuin naputtamalla saisin miehen naputtamaan vasarallaan jotenkin nopeammin :) Onneksi kiukunkin keskellä sitä ymmärtää, että nyt tuulee jostain muualta ja että se stressi-Aino puhuu nyt sen verran tyhmiä, että ehkä olisi syytä olla hiljaa sen aikaa kunnes löytyy taas jotain rakentavaa sanottavaa.

Niimpä virittelimme tyttösen kanssa pihalle viltin ja posliiniastiat ja taas sai kahvikutsuleikit alkaa! 

Leikkiin hain mukaan vanhat tuoksupotpurrit joiden päätin tulleen tiensä päähän. Ne eivät seuraisi enää uuteen kotiin vaan päätyvät leikin kautta jonnekin puskan juurelle kuivikkeeksi tai kompostiin.

Siitä kehkeytyi varsin hieno leikki. Sain maistaa nuudelia, kaurapuuroa ja monenlaatuista punateetä. Ruokalajeja syntyi kekseliään kahvittelijan hyppysissä vaikka millä mitalla. Kutsujen emäntä toivoi vain, että saisi kukan hiuksiinsa. Pioneja onneksi vielä riittää vaikka kaunein kukinta onkin jo ohitse.

Vaikka sisällä ja osin pihallakin hallitsee juuri nyt kaaos ja tuntuu, että omaa sisäistä kaaosta on myös turhan paljon, on uskomatonta kuinka sitä siltikin voi keskittyä vain pieneen hetkeen kerrallaan ja kääntää katseensa kaikelta muulta hetkeksi.

En ole varma, että osasinko joskus aiemmin.

- Aino

soittolistalta ei löydy mitään sillä unohdin Boomin Helsinkiin :( plaah.

Taistelu rautavaltaistuimesta, Game Of Thrones.

Olen pienoinen Game Of Thrones -fani. Ihan pienen pieni vain. Sen verran pieni, että ensinnäkin harmittaa jo valmiiksi, kun kohta kutos kausikin on loppu ja sen verran pieni, että kun mies kysyi reipas vuosi sitten, että minne lähdetään matkalle niin vastasin kuin tykinsuusta, että Kroatiaan! Siellä me sitten käytiin "King´s Landingissa". 

Sarjaa seuraamattomille tai yhtään koko kirjasarjasta innostuneille tai jotenkin vain pullossa eläneille tämä on varmasti käsittämätöntä hebruskia.  Toivottavasti kaikkia kuitenkin hymyilyttää, yhtä paljon kuin itseänikin se miten fanaattinen sitä voi olla tuommoisen sarjan suhteen :) 

No siellä "King´s Landingissa" käytiin katselemassa kuvauspaikkoja. Oikeastihan tässä maallisessa maailmassa paikan nimi on Dubrovnik ja se on yksi upeimman näköisiä kaupunkeja mitä olen nähnyt, mutta minä en olekaan vielä nähnyt paljoa.

Dubrovnikistä ja Kroatiasta ylipäänsä tuli meille sitten muustakin syystä erityinen paikka. Minua kosittiin siellä kattojen päällä.  

Tuskin kirjoittaisin asiasta ellen olisi suostunut, luonnollisesti ;) Pannaas vielä päivän kevennys :D

- Aino

Stressistä ja stressihormoni kortisolista

Kärsin vuosia uniongelmista ja sitä kautta jaksamisen ongelmista, keskittymiskyvyn puutteesta, stressistä ja painon nousustakin ajoittain. Mikä hiipi elämään ensiksi ja missä vaiheessa on hieman sekavaa, mutta nukkumisongelmat pakottivat tekemään asioille jotain.

Selkeä hälytysmerkki, että kaikki ei ole hyvin.

Tieto siitä, että jotain tulisi tehdä ennen kuin kroppa antaa totaaliseseti periksi aiheutti vain lisää päänvaivaa ja huolta. Stressiä oli aivan liikaa. Sitä kasaantui raskauksien, opiskelun, työn ja perheen yhteensovittamisesta. Arjen kiireistä ja vaatimuksista, kurjalla tolalla olevista ihmissuhteista.

Stressi ajoi lopulta kropan loppuun. Vajaan vuoden sisällä sairastin keuhkokuumeen ja sepsiksen. Niistä toipuminen vei kauan!

Syypään huonolle puolustuskyvylleni ja jaksamisen ongelmilleni tiesin kyllä tarkkaan; en osannut pitää itse itsestäni huolta.

Miten oppia yhtäkkiä pitämään kunnolla huolta itsestään, kun on aina pitänyt enemmän huolta kaikista muista ja kaikesta muusta?

Olisi kaiken kiireen keskellä pitänyt osata pysähtyä tekemään asioita joista nauttii ja jotka antavat lisää voimia, mutta suurinta osa asioista, joita tein myös rakastin intohimoisesti ja sain niistä voimaa. Meni kauan ymmärtää, että mikä jaksamistani söi niin pahoin.

Minulle oli, ja on edelleen tärkeää, olla hyvä äiti, haluan satsata parisuhteeseeni ja perheeseeni, kotiini, ekologisuuteen ja lähimmäisiini sekä olla työssäni hyvä ja vaikka mitä muuta.

Tutustuminen stressihormoni kortisoliin, sen vaikutuksiin ja tärkeyteen elimistömme tasapainon säilyttämisessä toi hitusen järkeä touhuuni. Pääsin oivallusten äärelle. Ymmärsin, että voin antaa myös toisen pitää itsestäni huolta, kun en itse sitä älyä ja kun ajoin itseni tilanteeseen, jossa jaksaminen asioiden tilaan kertakaikkiaan loppui.

Ihmissuhteiden tervehtyminen antoi voimaa ja uutta suuntaa aloittaa tutustuminen oman jaksamisen rajoihin ja niistä kiinni pitämiseen.

Tällä oppimisen tiellä ollaan edelleen ja näistä syistä kirjoitan terveydestä kokonaisvaltaisella eli holistisella otteella.

Kortisoli on tarpeellinen hormoni elimistömme tasapainotilan ylläpitäjänä, mutta liikatuotanto, kertyminen elimistöön sekä pitkään jatkuneet korkeat kortisolitasot aiheuttavat ongelmia. Korkeat kortisolitasot kiipivät huippuunsa stressaantuessamme ja aiheuttavat eri mekanismien kautta, sekä suoraan, että välillisesti

• oppimisen ja muistin ongelmia
• ongelmia keskittymiskyvyssä
• uniongelmia
• itsekurin herpaantumista tai totaalisen kyvyttömyyden hetkittäiseen itsekuriin
• alttiutta impulsseille sekä mielen ja mielialan heilahteluita
• puolustuskyvyn heikkenemisen
• kuukautiskierrossa ja ovulaatiossa ongelmia
• negatiivisia vaikutuksia raskauteen ja synnytykseen sekä sikiön kehittyvälle hermostolle
• luuston tiheyden laskua
• nesteen kerääntymistä elimistöön ja painon nousua
• verenpaineen nousua
• kolesteroliarvojen huonontumista
• sydänterveyden heikkenemistä

Keinoja joilla kortisolitasoja ja stressiä saa laskettua:

• Kunnon yöunet. Unen määrään ja laatuun on hyvä kiinnittää huomiota ja jättää unesta tinkiminen. Tästä ei voi liikaa muistutella.
• Terveellinen ruoka ravitsee. Epäterveellinen aiheuttaa keholle vain enemmän työtä ja stressiä. Uudistumiseen tarvittavat rakennusaineet saadaan puhtaasta ja ravintorikkaasta ruuasta.
• Musiikki. Itselleni ihan supertärkeä ja tehokas keino rentoutua sekä purkaa tunnelatauksia.
• Hyvät ihmissuhteet ja ihmisten parissa oleilu, yhdessä tekeminen, asioiden jakaminen.
• Nauru vähentää kortisolin tuotantoa ja vapauttaa endorfiinejä eli hyvänmielen hormoneja.
• Liikunta auttaa suoraan, mutta myös välillisesti antaessaan paremmat yöunet ja kiihdyttäessään aineenvaihduntaa jolloin keho puhdistuu nopeammin haitallisista aineista.
• Hiljentyminen, mietiskely, syvähengitys tai vain hengitykseen keskittyminen, meditaatio, mindfulness, mikä vain saakin rauhoittumaan. Joillekin se on jooga ja toisille vaellus metsässä tai istahtaminen veden äärelle. Itse koen elävän tulen toimivan todella hienosti. Oli se sitten kynttilän liekki tai kiukaan pesässä humisten palava tuli.

Jungle - Jungle levyltä Lucky I Got What I Want biisissä tulen soundeja taustalla

- Aino

Pehmeitä arvoja

Itseään pitää hemmotella. Minäkin olin jo tehnyt lupauksen, että en enää osta yksittäispakattua teetä kunnes sitten...

Kaupan hyllyltä omaan hyllyyni siirtyi ihanan söpö, imelä ja ihan hippi Hari Tea. Ayrvedinen chakratee jonka lakritsi, minttu ja laventeli kombinaation pitäisi iskeä viidenteen eli kurkkuchakraan. Tämä siis auttaa kommunikaatiossa. 

Täältä Indigon sivuilta löysin, että "Kurkkuchakran toimiessa vajaasti sen heikot energiat heijastuvat muun muassa arvostelun pelkona, mielipiteiden mustavalkoisuutena, ujoutena ja naamion taakse piiloutumisena." Just tämmöistähän minä en halua! 

Toimiskohan tämä kotibileissä paremmin kuin kori Kossua?

Meillä ei kyllä ole ollut koskaan kotibileitä eikä Kossua, mutta noin niin kuin ajatuksena.. 

Miehen huomautus "on Kossua". Miksi se piilottelee Kossua? Missä meillä on Kossua? "Miksi meillä on Kossua?" Vedonlyönnistä kuulemma voitettu joulupukkia odottelemaan..

Kiva, että me on juotu tätä teetä.

Lähinnä tämä kaikki tapahtui lakritsin himoissa. Näiden teelipuissa on myös ihania mietelauseita. Parempia kuin Princess- teessä jonka lappusia tuli jopa kerättyä joskus lapsuudessa :D 

"Miracles are not contrary to nature, but to our preconceptions"

Ihmeiden aika ei ole ohi!


- Aino

Kivikkopuutarha

Kävinpä mieheni kivikkopuutarhan kimppuun. 

Se näytti melko heikkohappiselta näin talven jäljiltä. Oikeasti minä vain parkkeerasin peräni saavin kanssa siihen viereen ja aattelin sutasta vähäsen joutessani.

 

Mikäs siinä istuskellessa ja tyttöjen juttuja kuunnellessa. Lapsilta pääsee ulkoilun kirviottamana hassuja juttuja.

Vanhempi kertoi tehneensä keittoa ja se meni ehkä pilalle, kun hän leipoi sinne pommin. 

Joko hyvä mielikuvitus tai sitten onnistuminen kasvatustyössä.

Niin sen vihreämmän kasvuston kimppuun..

Mietin siinä kitkiessä sitä miehen "satasten arvoista" "kivikkopuutarhaa", että aikuiset on ajoittain ihan yhtä kuupoja kuin lapsetkin tai ainakin minä olen. 

Ei tee tiukkaa tunnustaa, että välistä yllättää sellainen olotila, jossa kaikki kotona näyttää, tuntuu ja haisee sietämättömän kamalalta. 

 

On pölyä, sotkuja, joku itsesuojelun puutteesta kärsivä aasi on näpelöinyt ikkunaakin ja ketsuppi on roiskunut pitkin seiniä. Sehän se sitten pistää haastamaan riitaa ja motkottamaan.

Ihan sama se on ipanoillakin. Ne alkaa ajoittain haastamaan riitaa vähän kaikesta, millon puhutaan liian kovaa, joku haisee tai toisen naama muuten vaan ärsyttää. 

 

Syy on kuitenkin sekä lapsilla, että aikuisilla, tai siis minulla, ihan just se sama, nimittäin järjellisen tekemisen puute.

Kaikenlaisesta jonninjoutavasta kotihommasta päreen poltto alkaa vain, kun ei ole mitään muutakaan tekemistä tai se justiinsa siihen kohtaan oikea tekeminen ei löydä luokse. 

Haastamalla riitaa tämän perheen äiti-lajin edustaja ilmeisesti yrittää saada irti vastakkaisen sukupuolen lajikumppanistaan rakentavaa ajattelua ja ongelmanratkaisutaitoja. Jälkeläiset sitten imitoivat tätä käyttäytymismallia ainakin vertaisryhmässään.

Valitettavasti oma lajikumppanini ei aina lähde mukaan tähän hänelle asetettuun älylliseen haasteeseen vaan fiksuna ihmisenä vetäytyy tilanteesta.

Mietin myös muutamaa muutakin juttua siinä kitkiessä...

En nimittäin osannut arvata, että täällä etelässä kivikkopuutarhamme asukkaat, juolavehnä ja voikukka, voivat maksaa "satasia" enkä myöskään sitä, että "kivikkopuutarhamme" näemmä levittäytyy koko tontin alalle.

Saatuani ihan mielettömän hyvän gripin juolavehnämaton juureen, ja huomattuani siinä hetkeä myöhemmin, että vetäisinpä sitten katekankankaan mukana koko tämän edellä mainitun "puutarhan" ruvelle, tajusin jotain. 

On oikeasti kohtuutonta tai suorastaan törkeää naiselta pakottaa oma henkilökohtainen lajikumppani, eli se mies, lukemaan näitä blogikirjoituksia. 

Jos minun mielipidettä kysytään niin se "kivikkopuutarha" olikin ihan turha ja on tällä hetkellä kirjaimellisesesti lähempänä sitä "kivikkoa".

Eikä minulla muuten enää napisuta yhtään.



- Aino