Astetta haastavampi perhearki

Suuruusperheen palloja pyöritellessä elämän lottoarvonta antoi meille viisi toisistaan täysin erilaista lasta. Yhteensovittaminen on ajoittain hankalaa ja sisarussuhteiden kanssa on tehty paljon töitä. Joitakin asioita on saatu toimivammaksi ihan konkreettisilla muutoksilla; on riittävän isoa pöytää, sääntöjä, vuoroja, huonejärjestelyitä ja sen sellaista. 

Isoin osa tehdystä työstä on kuitenkin näkymättömissä ja käsittää sellaisia asioita kuin miten toisista puhutaan, millä sanoilla, ilmaisuilla, äänensävyillä ja eleillä. Yhteentörmäyksiä ja protestoimisia vanhempien epäreiluilta tuntuvista interventioista silti syntyy. Nämä räjähdykset ilmenevät usein varsin kekseliäinä tempauksina, joiden jälkiä monesti paikkailen.

Eräs erityisen idearikas ja temperamenttinen uniikkikappaleemme on saksien kanssa varsin liukas. Näinpä löysin itseni taas kerran kursimassa tavaroita kokoon. Onneksi pysyy neula ja lanka hyppysissä eikä esimerkiksi noista Hello Kitty tossuista juurikaan huomaa, että näppärästi on saksittu varsiosa täysin irti ja vielä lisätty kätilölle haastetta hapsuttamalla irtisaatu kappale tuhannen p*** päreiksi. Vaan on sitä vaativampaakin kursittu onnistuneesti.

Hermot olivat aivan toisella tapaa koetuksella, kun rauhoittumispaikaksi juuri hankkimamme säkkituoli sai saksista osumaa. Talvi tuli keskelle lastenhuonetta ja kyllä multa silloin pääsi itku. Vedin huoneen oven kiinni, kävin noukkimassa tekostaan häpeämään karanneen riiviön pihalta ja julistin porttikiellon styroxpalleroilla kuorutettuun makkariin. Ovi avattiin vasta, kun mies tuli kotiin, otti kopin vahtimistyöstä ja minä painuin kahvikupin ynnä imurin kanssa siivoushommiin.

Jokusen aikaa katselin silvottua säkkituolia tuossa makuuhuoneemme nurkassa kunnes uskalsin ryhtyä testailemaan ompelukoneen käyttötaitoani sen kanssa. Onneksi oli se onnistunut kokemus niiden talouslappusten kanssa plakkarissa niin uskalsi ottaa hitusen isomman haasteen vastaan. Kyllähän se alkuun hirvitti. Säkin tekstiili on todella paksua ja sisältä muovitettua. Pelkäsin, että katkon kaikki ompelukoneen neulat ja olisinko enää siinä kohdin osannut tehdä asialle mitään?

Säkkituolista tuli kaiken kaikkiaan varsin siisti ja ihan käyttökelpoinen. Ompelin siihen taitoksen, jota vahvistin jokaisessa välissä ja vielä moneen kertaan, ettei vaan kävisi ohraisesti sen kanssa. Katuvainen Saksikäsi Edward oli niin tyytyväinen, että sain osakseni loputtomia halauksia, rakkaudenjulistuksia sekä vuoden äiti palkinnon. Ei kuulemma enää tee toisten hölmöyksiä. 

Ei niin, sillä mie julistin itselleni viikon kesäloman ja takavarikoin sakset.

- Aino

Haaste 2017: Ekologisempi auto, velaton tulevaisuus.

Yhden todella ison poikkeuksen tein vuoden 2017 haasteeseeni. Poikkeusta ei voi sääntöni puitteissa jättää huomiotta, mutta toisaalta poikkeukseni ei ole täysin henkilökohtainen vaan koskettaa koko perhettä ja on isolti elämäntilanteestamme johtuva ratkaisu. Löydät haasteeseen liittyvät aiemmat kirjoitteluni tämän linkin takaa.

Myin autoni ja hankin tilalle ekologisemman ja halvemman.

Auton omistaminen on ollut minulle melkoista kipuilua ja arvomaailmani uudelleen kalibrointia. Olen pärjännyt vallan mainiosti ilman autoa vuosia hyödyntäen jalkapatikkaa, pyörää ja joukkoliikennettä, mutta fuusioituessani mieheni kanssa olimme yhtäkkiä iso organisaatio, jonka jäsenet matkasivat päivittäin kahden tai kolmen kaupungin väliä. Tarvitsimme myös poikkeuksellisen ison auton kahdeksalle hengelle ( 2 aikuista, 5 lasta ja lammaskoira).

Ympäristölle aiheutuvan haitan lisäksi autosta aiheutuu haittaa myös pankkitilille. Liikenneverojen ja vakuutusmaksujen ohella huollattaminen on hintavaa puuhaa. Ärsyttävääkin se on. Alkuun en uskaltanut ajaa uudella autollani. Maksut ja menot hirvittivät. Jouduin kerran kinkkiseen tilanteeseen parkkeerattuani auton renkaasta tiukasti kiinni pylvääseen. Minut käytiin ritarillisesti pelastamassa ihmetellen, kuinka olin tempun tehnyt. Naarmuakaan ei autoon tullut.

Lopulta mieheni sinnikkyyden avulla autosta tuli kuitenkin luottokaveri ja se helpotti perheemme menojen organisointia huomattavasti. Itseasiassa vapaus ja arjen helppous kasvoivat huimasti. Löysin itsestäni myös turhamaisia puolia, jotka nauttivat isosta nelivedosta, jolla ei helposti alle jää ja pystyi parkkeeraamaan vapaasti vaikkei olisi aurattu. Onhan se todella mukava ja hyvä olla olemassa, se auto. Futisjoukkueen minivaunulla on tehty ikimuistoisia reissuja lasten kanssa, se on varma ja turvallinen menopeli ja se pelastaa, kun ei puolikuntoisena hennoa hypätä pyörän selkään tai vettä tulee taivaalta kuin Esterin ahterista. Niin ja siinä kohdin, kun Suomen kevät näyttää todellisen karvansa on auto ihana.

Totesin lopulta, että Viruksesta (tietysti olen antanut myös autolleni nimen.. ) on enemmän hyötyä kuin haittaa vaikka alkumme oli nihkeä. Kuvittelin joskus salaa sen muuntautumassa autobotiksi pelastaen minut kiperästä paikasta. Se oli aiemmin ollut Decepticoni, mutta loikannut hyviksien puolelle, siitä nimi. Semmoiset ummikot, jotka ei tajua Transformerseista hölkäsen pöläystä, älköön vaivaantuko.
 
Auton omistaminen ja erityisesti huollattaminen on ollut hyvin harmaata aluetta tämmöiselle tavaravastuuta pakoilevalle ihmiselle. Mielelläni ottaisin semmoisen auton, joka maagisesti huollattaisi itse itsensä eikä sitä tarvitsisi tankata tai muutenkaan rassata, puhdistaa, pesettää tai imuroida, mutta autoni ei ole sellainen. Auton kunnossapito oli ja on ehkä edelleenkin minulle hieman vastenmielistä.

Muistan kuinka kyräillen ajelin vuosihuoltoon ja nyrpistelin nenääni pottuuntuneena, kun mies oli jättänyt homman minulle. Asenteeni koki melko päräyttävän muutoksen jo ensimmäisellä käynnillä Suomenojan Autohuollossa. Minua ohjattiin lempeällä kädellä kohti fiksumpaa autonomistajan arkea ja täytyy sanoa, että nyt asiakaspalvelu sulatti ennakkoluuloni täysin. Henkilölle, jolla ei ole edes sitä hovikampaajaa, tämä oli täysin käsitämätöntä. Nyt minulla on "luottomekaanikko" tai talli!

Juttelin liikkeen toimitusjohtajan, Jan Reijon, kanssa ennakkoluuloistani ja hän kertoi, että asennoituminen on yleistä. Ihmiset ajattelevat, että huoltoliike "kusettaa aina". Totesimme kuitenkin yhteisesti, että sellainen toiminta on lyhyt näköistä. Laadukkaan työn tarjoaminen kohtuuhinnoin auttaa muodostamaan hyvän ja pitkän asiakassuhteen, joka on molemminpuolisesti kannattavaa. Asiakassuhde säilyy, kun luottamus pelaa. Jäin pohtimaan myös sitä miten vaikeita nämä asiat monelle naiselle ovat ja onko niiden vaikeus kenties perittyä? Sain potkittua itseäni ahterille autoasioissa miettiessäni millaista naisen mallia annan omille tyttärilleni.

Sain apua Suomenojan Autohuollosta myös silloin, kun suunnittelin kaaran myyntiä. Mekaanikot laittoivat Viruksen kuntoon ja katsastivat sillä silmällä, että auto oli helppoa ja turvallista pistää vaihtoon. Kaikki toimet ja niiden tarpeellisuus on aina selvitetty juurta jaksaen. Jan sanoi, että tarvittaessa asiakkaan kanssa otetaan vaikka kynä ynnä paperi esille ja piirretään kuva siitä mitä tehdään. Totesin, että kirurgit käyttävät samaa keinoa ja asiakastyytyväisyys on hyvä. Lisää juttua oikeanlaisesta yrittäjyydestä täältä.

No, pihassa seisoo uudenlainen auto. Koslan nimeksi tuli Friikku. Se on sellainen turvallinen köröteltävä, mutta ei muistuta olemukseltaan niin tippaakaan Transformersia. Vähän sääli. Jokaisen tavaran kohdalla on ajoittain käytävä tervehenkinen keskustelu tavaran tarpeellisuudesta ja optimaalisuudesta tarkoitukseensa. Kävimme keskustelun Viruksen kanssa hyvässä hengessä ja erosimme ystävinä.

Tämä vuosi on tarkoitettu velkojen pois maksuun ja koska alkuvuodesta kävi niin, että jäin kotiin hoitamaan lastani ei tulopuoli ole aivan toivotun mukainen. Silti velkani ovat lyhentyneet odotettua enemmän ja olen aikataulustani edellä huomattavasti. Autonvaihto oli iso tekijä tässä ja olen päätökseeni erittäin tyytyväinen. Haasteen sääntöihin tämä ei ehkä tiukalla tavalla tulkittuna mene, mutta toisaalta se on osa karsintaa. Karsinnan kohteeksi joutuivat auton ylläpito- ja polttoainekustannukset.


- Aino

Kun minusta tulee iso..

"Sitten, kun minä olen aikuinen niin haluan olla kuten mun äitipuoli, enkä syödä eläimiä"

Seisauttavaa kuunneltavaa ruokapöydässä. Ei, että ei söisi lihaa vaan ei syödä eläimiä. Ei ollut pöydässä kana, sika, lohi tai lehmä. Ruokana taisi muulle perheelle itseäni lukuun ottamatta olla lihapullia tai nakkeja. Sitä perinteistä mitä meillä on syöty ja paljon.

Miten selittäisin lapselleni, että miksi meillä syödään eläimiä? Mikä olisi sellainen selitys millä perustelisin, että miksi se on välttämätöntä? Enää ei löydy yhtäkään sellaista selitystä. Kaiken lukemiseni ja opiskeluni jälkeen yhtään syytä, joka olisi ns pitänyt vettä ei ole.

Linssejä, riisiä, parsakaalia,valkosipulia,tomaattia,basilikaa,chiliä,currymaustetta.

Lapsen suusta kuultu lausahdus tuntui pahalta. Miksi pitäisi odottaa kasvamista aikuiseksi, että saisi päättää siitä mitä haluaa ja mitä ei halua syödä? Päättää siitä, että millainen ihminen haluaa olla? Erityisesti, jos syöminen tuntuu pahalta siksi, että siihen liittyy väistämättäkin eläimen kuolema? 

Hävettää kaikki ne kerrat, kun olen tuputtanut vaikkapa lihaa, jogurttia tai maitoa. Paasannut miten tarvitaan eläinproteiinia ymmärtämättä asiasta hölkäsen pöläystä. Aivopessut lapsiani syömään lautasensa tyhjäksi ja olemaan välittämättä siitä mistä ruoka oikeasti on peräisin. Samalla tietäen millaisia ilmastovaikutuksia lihantuotannolla ja karjamaataloudella ympäristöömme on. Samalla, kun olen kaikessa muussa toiminnassani yrittänyt päästä mahdollisimman kestäviin ratkaisuihin.

Eettinen herääminen on karua. Erityisesti, kun kaikki heräämiseen tarvittava tieto oli jo päässäni. Mikään mikä nyt herätteli, ei ollut uutta tai ennenkuulumatonta. Kaikki oli tiedossa jo, mutta ei näkynyt toiminnan tasolla. On raastavaa herätä siihen miten tekopyhyyden huippu on itse ollut omassa agendassaan vaikka tarkoitus onkin ollut hyvä.

Ei ole aina helppoa elää entisen minänsä kanssa, mutta ei ole myöskään helppoa tehdä valintoja eteenpäinmenon suhteen. Koko ruokakuntaa ei voi yhtäkkiä vaatia kääntymään vegaaneiksi. He eivät ole siellä vielä. Enkä ole yksin vastuussa tai voi yksin tehdä päätöksiä. 

Näiden asioiden kanssa painii varmasti hyvin moni kasvipohjaiseen ruokavalioon vaihtanut äiti ja isä. Onneksi on mahtava äitipuoli. Hänen esimerkkinsä tasoittaa tietä, ainakin yhden lapsen kohdalla. Silloin, kun valinta tulee lapsesta itsestään lähtöisin, on sitä helppoa kannatella ja auttaa matkalla. Vastarannan kiisket ovatkin jo hankalampi juttu. 

Arjessa vaihtoehtojen kartoitus ja ruokavalion siivoaminen etenee hissukseen eteenpäin. Yksi askel kerrallaan. Toivon, että oma esimerkkini ja yhden lapsen avaama keskustelu johtaa seuraavaan keskusteluun ja siitä taas seuraavaan valintaan ja taas yhteen parempaan vaihtoon kohti koko perheen kasviperäistä ruokavaliota.

Nähtäväksi jää, että meneekö tässä vuosi, vuosia, kymmeniä vuosia. Lopulta linnut lentävät pesästään ja toivonmukaan siinä vaiheessa talouteni viimeistään on vegaaninen.

Onneksi emme näe elämässä kovin kauas eteenpäin ja voimme itse päättää, kuinka paljon katselemme taaksepäin. Oleminen matkalla, juuri tässä kohden, on juuri nyt parhain mihin pystyn.

- Aino

Sovussa kuolleiden kanssa

Lapsena kuulin useita tarinoita kotiseutuni tapahtumista, paikoista ja menneistä ihmisistä.

Tarinoista moni kertoi ohuesta rajasta tuonpuoleisen ja elävien välillä. Pohjois- Suomen maisemaan ja luontoon liittyvät vahvasti jutut ja kertomukset hengistä, jotka ovat jääneet häilymään meidän todellisuuteemme ja näyttäytyvät eri syistä meille eläville. Usein muistuttaen jostain.

Lapsena pelotti. 

Tarinoita ei suoranaisesti kerrottu lapsille vaan aikuiset keskenään puhuivat menneistä ajoista, omasta lapsuudestaan. Kertomuksissa oli selkeä yhdistävä tekijä. Eläville näyttäytyivät henget, jotka olivat kokeneet vääryyttä. Henget joilla oli kerrottavaa. 

Tarinat eivät toimittaneet perinteisesti kummitusjuttujen virkaa vaan ne olivat muistutus siitä miten meidän tulisi elää elämäämme ettemme jättäisi jälkeemme rauhattomia henkiä häilymään olevaisuuden rajalle.

Pelotti, että onko sitä kenties tehnyt jotain sellaista mistä joku olisi voinut suuttua.

Sama kunnioitus niin eläviä kuin kuolleitakin kohtaan elää minussa edelleen. Se on syöpynyt jonnekin alitajuntaan lapsuuden tarinoiden kautta.

Ei järkeiltävissä. Se on jokin mystinen hehku kaikessa olevassa, joka juurtui siellä pitkien taipaleiden maassa, lapsuuden juhannuksien yöttömissä öissä, syksyn ruskan ja usvan keskellä, joulun tienoon valottomuudessa.

Minun ei tarvitse pelätä, sillä tein sopimukseni henkien kanssa jo lapsena; minä en puutu heidän olemiseensa niin heidän ei tarvitse puuttua minun.  Miksi ne tekisivät minulle pahaa, kun en minäkään halua pahaa, kenellekään. 

Hyllyssämme asui mieheni vanha hääkuva entisen puolisonsa kanssa. Yhtä paljon pitämässä luonamme asuvaa henkeä tyytyväisenä kuin pienenä kunnianosoituksena siitä, mitä hän oli eläessään. Merkkinä lapsille, että mennyttä ei tarvitse unohtaa, haudata tai teeskennellä, etteikö sitä ole ollut.

Sujussa rinnakkain, kunnioittaen, muistaen.

Uudessa kodissamme kuvaa ei ole. Ei ole hyllyäkään mihin kuvan laittaisi. Ei ole henkeäkään. Vasta nyt huomaan miten vahvasti entinen on ollut läsnä omanlaisenaan kunnioituksena. Ihan kaikkeen ei kehdannut koskea vaikka paljoa muutinkin. Silti talossa oli tietyllä tapaa kaksi emäntää. 

Enää ei ole. En tiedä, ehkä kaipaan sitä jopa toisinaan.

Mennyttä vaaliva huoku on pidätellyt minua ottamasta vastuuta arkeeni tulleiden lapsieni elämästä. Olen hieman ujostellut sen toisen emännän edessä ja odottanut hissukseen, että saan hyväksynnän häneltä, lapsilta ja suvulta.

Tähän saakka minua saateltiin, rinnallani kuljettiin. Kannateltiin sen ajan yli, että rakkaus sai syttyä ja kypsyä.

 Tänään olen rohkeammin äiti kuin koskaan ennen.

- Aino

 

soittolistalla Irma Agiashvili - In Vain

Välillä lepo

Syksy tuo mukanaan flunssakierteitä ja sairaspoissaoloja ja se näkyy töissä, kodeissa sekä kouluissa. Painetaan 7-22 päivää ja koitetaan välttää sairastumista. Usein työt ja paineet kasautuvat loppuvuoteen alalla kuin alalla. Tämä on hieman kestämätön yhdistelmä vaanivien flunssapöpöjen kanssa. 

Töitä on, mutta tekijöitä paljon sairaana. Silloin ne, jotka eivät ole vielä kipeinä painavat entistä enemmän hommia oman jaksamisen rajoilla. Jollei se paine ajoitu syyspuolelle niin sitten se tahtoo tulla kevätpuolella.

Sillälailla sitä elämää eletään, aalloilla keikkuen. Paljon siitä tohinasta on semmoista kollektiivistä höpötystä ja vuoden ajan mukanaan tuomaa painetta kaikenlaisten juhlapyhien muodossa. Toisilla alkaa lähestyvä joulu painamaan päälle jo lokakuun lopussa. 

Meillä lokakuu on ollut synttärisumien aikaa. Tuntuu, että koko kuu juhlitaan. Näin syyskuussa jo hiljalleen suunnitellaan ja sovitaan kahta kotia reissaavien lasten juhlapäiviä.

Tänä vuonna meillä kesää ei voi juurikaan kutsua leppoisaksi loma-ajaksi vaan me tehtiin selkä kaarella hommia, muutettiin ja asuttiin kuka missäkin. Nyt yhden katon alle rauhoittumisen jälkeen muuttospurtti on vaatinut veronsa. Uutta kyllä suunnitellaan maalämpöasioissa ja keittiöremonttikin on paperilla melko hyvässä kuosissa, mutta fyysisesti ei ole oikein jaksanut mitään väsätä. 

Suunnittelemamme sänkyprojekti odottaa ulkona kasassa ja hieman huolestuneena heräsin tuossa eräänä aamuna siihen todellisuuteen, että se puu ei luultavasti pysy kauaa siellä kuivana ja käyttökelpoisena. 

Tänään tuli sitten todettua karu totuus lattialla nukkumisesta. Patjat ovat homehtuneet alta päin. 

Aivan idioottimaista. Jossain takaraivon perukoilla, siellä maalaisjärjen aivolohkon suunnassa on kyllä itänyt se tieto, että näin siinä tulee käymään jollei patjoja aina välillä, eli joka yön jälkeen, nosta pystyyn kuivumaan. 

Mutta kun ei ole vain jaksanut välittää. Ei ole ollut sitä intoa, tarmoa tai kipinää, että olisi vienyt projektin loppuun. Ei yksinkertaisesti enää jaksaminen riittänyt. Ärsyttää jo kaikki remontointi ja väsääminen sillä se työ ei ihan hetkeen omakotitalossa lopu.

Muutto- ja remonttiväsyn päälle alussa kuvaamani työn haasteet. Kiitos, olen nyt vähän loppu :D

Väsynyt voi olla monella tavalla. Tämän hetkinen väsymiseni on tietyllä tapaa fyysistä, tyytyväistä väsymystä. Semmoinen samansuuntainen tunne, kun kuntosalilta tullessa tai hikilenkin jälkeen on väsynyt. Tietää tehneensä ja nyt kaipaa vain lepoa. 

Sen kaltainen väsymys menee levolla ohi. Se menee ohi sillä, kun vaihtaa vaikka vähäksi aikaa maisemaa tai on ajattelematta tekemättömiä kotihommia tai antaa itselleen luvan hakea valmisruokaa pari päivää peräkkäin eikä pese vessoja tai kirjoittele blogia. 

Se menee ohi sillä, että käy lainaamassa hyvän kirjan ja käpertyy sohvalle. Petiin ei nyt käperrytä, koska sitä ei ole.

Välillä lepoa, mutta tänään täytyy mennä sänkyprojektissa eteenpäin ja käydä tilaamassa himoitsemamme futonpatja. Sillä välin pääsemme minimalistisuudessamme taas askeleen eteenpäin sillä nyt meillä ei ole enää edes patjoja lattialla.

- Aino

Polkaisu parempaan mieleen

Kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, tavaran karsintaa ja ekoilua. Useampikin päivä kuukaudessa on yleensä melko hankalaa, suorastaan paskaa.

En aina ymmärrä, että miksi sitä pitää kanssaihmisten tokaista ikäväkohtauksen iskiessä, että "kyllä siihen tottuu". Ei siihen tunnu tottuvan. Välillä tekisi mieli kivahtaa takaisin, että "kokeilepa kuule ihan ite, että miten tottuu", mutta en minä tämmöistä toivo kenellekään, en edes vihaisena.

Suru, ikävä, pettymys.  

Usein minut valtaa semmoinen suru ja ikävä, että koko kroppa tärisee ja tuntuu, että sydän pirskahtaa tuhansina säpäleinä ulos rinnasta. Se on niin voimakasta kaipausta ja lohduttomuutta, että joskus ajatuksiin livahtaa tyhmiä ajatuksia, jopa siitä, että olisi helpompaa, jos vain kuolisi. 

Minulla on ikävä lapsiani ja se on niin kamalaa henkistä kipua, että pakotietä etsii järjettömistäkin ajatuksista.

Mutta ne on vain ajatuksia. 

Kipu johtuu ainoastaan niistä omista ajatuksistani sillä heti, kun ahdistava ajatus korvautuu jollain toisella, hellittää myös kipu. Välillä tummat ajatukset ovat sinnikkäämpiä ja niiden ehkä täytyykin antaa tulla koko voimallaan päälle. Välillä ne vaihtuvat toisiin ajatuksiin yllättävänkin helposti. 

Toisinaan ajatukset löytävät raikkaampia sivupolkujaan jonkun kuunnellessa ja lohduttaessa, toisinaan repäisy pyörän selkään ja huristelu kohti töitä tekee tehtävänsä. Kenenpä suupielet ei nousisi auringon paistaessa, ihmisten hymyillessä sinulle ja vanhan papparaisen ihastellessa liikennevaloissa hienoa uutta pyörääsi, esitellen omaa samanmerkkistään kehuen, että "on kestänyt jo 15- vuottta". 

Kirjoittaessani ikävästä ajatukseni ovat niissä tunteissa, sydänalaa riipaisee ja puristaa, näen vain sanat, joita kirjoitan. 

Kirjoittaessani kohtaamisista pyöräillessäni hengitys kulkee helpommin ja ympärilläni näyttää valoisammalta ja avarammalta, maailma tekstin takanakin on läsnä.

Liikunta on minun henkireikä. 

Kaikki se kurja olo, ikävä ja lohduttomuus häviää urheillessa. Jos ei häviä ensimmäisellä yrityksellä, niin sitten toisella. Jos ei häviä niin ainakin helpottaa. Liikunta toimii ikään kuin aivojen nollauksena. Fyysinen paine pistää pään tyhjenemään. On pakko keskittyä suoritukseen. Yleensä saan liikunnasta voimakkaita onnistumisen tunteita eikä niiden tunteiden kanssa samaaan pääkoppaan enää mahdu niin paljoa kurjuuden tunteita. 

Yhtäkkiä ajattelu kääntyykin noidankehästään jonnekin paljon innovatiivisempaan suuntaan ja monesti siinä tilassa avautuu eteen jokin konkreettinen keino minkä avulla vastaisuudessa voi toimia paremmin. Ajatus selkiytyy. Stressi laskee. Näkökenttä ja havainnointikyky laajenee taas.

On tutkittu, että masentuneen havainnointi kapeutuu. Aivot eivät enää ota vastaan signaaleja ympäröivästä maailmasta. Ihminen kääntyy sisäänpäin. Jos sisäinen maailma on kovin musta ja siihen takertuu tiukemmin ja tiukemmin niin ei ihmekään, että olo on kurja.

Tiedän itsestäni, että minun on toimittava heti, kun huomaan merkkejä siitä, että ajatukseni alkavat urautua ja kaikki ympärillä tuntuu olevan jotenkin kurjasti. Sukellus aallon pohjaan on hyvä katkaista jo ajoissa. Usein riittää pelkästään se, että sanon vaikkapa miehelleni, että nyt minulla alkaa olla melko kurja olo. Joku hyvä biisikin voi pistää hymyilyttämään.

Ei se ole vakavaa, että on välillä surullinen ja on semmoinen kurja olo. Sitä ei kannata pelästyä vaan ottaa vastaan lempeällä kädellä ja ohjata tekemistä johonkin fiksumpaan jolloin ajatuskin muuttuu.

Toisinaan tarvitaan hieman järeämpää ohjausta ja silloin reipas 170kg jalkaprässissä tai 20km polkaisu tekee tehtävänsä.

Ehkäpä kaikkiin kurjiin tunteisiin ei tarvitse tottua tai niitä kaikkia tarvitse täysin poistaa elämästä. Ilman tunteitakaan ei voi elää menestyksekkäästi. Ilman tunteita olisin surkea äiti, puoliso ja kätilö. 

Tarvitsen tunteitani, kaikkia niistä, vaikka kaikki eivät mukavia olekaan. Niillä kaikilla on minulle jotain kerrottavaa. Tunnistaessani omat tunteeni ja tunnetilani osaan tunnistaa niitä myös muissa ja sen kautta sanoittaa, lohduttaa, auttaa, kannatella, tsempata, tukea, ymmärtää, kuunnella, rohkaista, iloita jne toisen kanssa. 

Tässä lepää mielestäni vanhemmuuden tehtävän ja ehkä koko inhimillisyyden ydin, yhdessä rakkauden kanssa. Rakkaus itseä ja lähimmäistä kohtaan avaa portit kaikille tunteille. Ihminen, joka hyväksyy itsensä ja rakastaa itseään, hyväksyy ja sallii myös kaikki tunteensa. 

Tunteensa hyväksyvä, rakastava ihminen kykenee ottamaan vastaan terveellä tavalla myös muiden tunteet ja rakastamaan ihmistä ihmisenä juuri tämän inhimillisyyden vuoksi. Tämän, kun lapsilleni kykenen opettamaan niin olen mielestäni onnistunut äitinä melko hyvin.

Se, että niitä yhteisiä tunteja elämänviisauksien opettamiseen on vähemmän kuin ydinperheessä on vain haaste ei luovuttamisen paikka.

- Aino

30 päivän tavarapeli

Vaikkapa muutto on hyvä syy käynnistää tavarapeli. Keksimme 30 päivän tavarapelin vanhimmalle pojallemme muutettuamme uusperheenä saman katon alle. Rakensimme taloomme perheemme kasvaneen tilantarpeen vuoksi muutaman lastenhuoneen lisää ja ennen remontin valmistumista ja uuteen huoneeseensa asettumista poikamme sai haasteen.

Astetta haastavampi peli :)

Esikoisen huone oli levähtänyt totaalisesti käsiin. Uusien perheenjäsenten ja muiden elämäntapahtumien vuoksi kiinnostus oman huoneen kunnossapitoon oli jokseenkin lopahtanut ja kun tilanne oli päässyt tarpeeksi pitkälle ei lapsen omat taidot ja voimat enää riittäneet huoneen järjestelyyn ja siivoamiseen. Hän ei juurikaan viettänyt aikaa huoneessaan vaan ahdistui siellä.

Samalla huomasimme, että poika oli kasvanut ulos parvisängystään ja sen alle sijoitetusta työpöydästä. Huone ei enää kalusteiltaan palvellut venähtänyttä poikaa, jonka tarpeetkin olivat muuttuneet. Toiveissa oli enemmän tilaa kavereille, lukemiselle ja pelaamiselle.

Kaaos

 

Pelin säännöt laadittiin varsin yksinkertaisiksi, mutta kaikki alkoi siitä, että huone tyhjennettiin ja kuurattiin lattiasta kattoon. Raivasin kaiken pois. Järjestelin mahdottomalta romukasalta näyttävän tavara-arsenaalin lopulta muutamaan laatikkoon ja jäkiskassiin. 

Huone oli todellakin melkoisessa kunnossa. Metsäretkiltä haalitut käävät ja muut aarteet olivat kasvaneet oman pienen eliökuntansa, samoin roskikseen oli kerääntynyt melko iljettävä populaatio. Iso osa lattialla olevasta roinasta oli roskaa. Huoneesta heijastui pienen miehenalun sisäinen maailma muutosten keskellä.

Mitään en heittänyt pois selkeitä roskia ja pilalle menneitä tai elukoita kasvavia juttuja lukuunottamatta. Muun järjestelin kiltisti laatikoihin. Pistin mieleen, että mitä minnekin pakkasin. 

Sitten hankimme uuden esiteinille paremmin sopivan sängyn ja päädyimme luopumaan kirjoituspöydästä. Poikamme myöhemmin fiksusti kertoikin, että yli 80% lapsista ei enää käytä kirjoituspöytää vaan tekee läksynsä jossain muualla. No, meillä se luku on 100%, ihan turha edes yrittää..

Pelin säännöt 

 

• Joka päivä 30 päivän ajan poika saisi pyytää yhden tavaran päivässä. 
• Kotitöitä, palveluksia, opiskelua, lukemista ym tekemällä toiveita voisi tienata lisää. 
• Luopumalla lopullisesti yhdestä tavarasta tienaa yhden toiveen lisää. 
• 30 päivän kuluttua hän saisi kaikki tavaransa takaisin.

Urakan palkintona on PlayStation 4 sekä hänen itse valitsema peli siihen. Osan pleikkarahoista poika oli säästänyt jo aiemmin itse, joten kyse oli nyt siitä luvasta hankkia uusi pelikone sekä puuttuvasta rahoituksesta.

Ennen pelin aloitusta jätkällä oli kaksi päivää aikaa päättää, että lähteekö hän mukaan peliin. Jos hän lähtisi niin sitä ei enää voisi perua, aikaa menisi 30 päivää ja hän saisi tavaransa sitten takaisin sekä luvatun pleikan ja pelin kaikesta huolimatta. Tarjous oli sen verran hyvä, että tietysti poika lähti mukaan.

Elämä puuttuu peliin

Tässä kohden helposti ajattelee, että hetkonen, mutta eihän tässä mitään tarvitse pelata tai, että miten tilanne oikeasti muuttuu, mutta luottoa ystäväiseni, kyllä se muuttuu. Ihmisen mieli on jännä, luotimme siihen, että tietyt lainalaisuudet lähtevät toimimaan ja niinhän ne toimivat.

Joitakin päiviä pelin alusta koko homma tuntui pojasta ahdistavalta ja hänellä oli kauhea kiire tienata lisätoiveita. Iski pelko, ettei hän ehtisi tienaamaan kaikkea tavaraansa takaisin. Ensimmäisen viikon aikana hänellä oli tosipuheessa jo lähes puolet omistamistaan tavaroista takaisin. 

Mittasuhteet olivat jokseenkin hataralla pohjalla, pojalla ei ollut mitään käsitystä omistamansa tavaran todellisesta määrästä. Hänelle se oli ollut kaiken muun henkisen taakan kanssa Mount Everest, jota hän ei pystyisi kuuna päivänä voittamaan. Ei ihme, että lasta ahdisti.

Kohtuuden nimissä laskimme esimerkiksi Aku Ankan taskukirjat yhdeksi tavaraksi ja ne hän toivoi melko pian takaisin ja rauhoittui sen jälkeen huomattavasti. Lopulta kävi niin, että meni päiviä ettei toiveita tullut. Poju ei halunnut enää tavaroitaan.

Urhea pelaajamme oli tyytyväinen huoneeseensa. Ihan heti hän ei kehdannut sitä minulle myöntää vaan puhui isälleen :)

Huone oli todellakin viihtyisä. Kaikki matot ja tekstiilit oli pesty ja ne sai puhtaana takaisin. Yhtäkkiä huoneessa vietettiin aikaa ja sinne oli mukava kutsua vieraita. Meillä rauhoittui kotona, kun oma tila veti puoleensa eivätkä kaikki hakeutuneet koko aikaa olohuoneeseen toistensa ärsytettäviksi. Peli toimi. Kaaos talttui.

Järjestys ja tyhjä tila antaa mielen levätä.

Loppusaldo kaikesta noin materian puolesta oli Pleikkari, uusi peli, viihtyisä ja siisti huone. Keräilijäluonteen on vaikea pitää huonettaan todella siistinä, mutta ei se enää ole sen koommin niin järkyttävään kuntoon päässyt.

Pelin aikana tavaraa väheni noin neljäsosa ja toinen neljäsosa myytiin lopulta kirpputorilla, koska poika ei enää tahtonut sitä tavaraa takaisin. Puolet turhasta roinasta tuli karsittua! Yksi parvisänky, työtuoli ja kirjoituspöytä lähtivät kiertoon. 

Kaiken lopussa tärkeintä oli pojan rauhoittunut mieli ja parempi olo. Saimme arvokkaan opetuksen ja kokemuksen perheenä. Tästä olemme voineet ammentaa elämänoppia myöhemminkin.

Minä tienasin uusperheen tuoreena äitinä kannukseni. Olin aikuisena huomannut lapsen kurjan olon ja puuttunut siihen. Toteutustapani oli ehkä hieman shokki, mutta en usko, että olisin keksinyt siinä tilanteessa parempaakaan. Kun ohjurina tekemisessä on toisen hyvinvointi ja rakkaus niin ei se pieleen mene.

Piti tehdä jotain tarpeeksi näyttävää, että voittaisin varsin älykkään miehenalun luottamuksen.

Ihminen voi paremmin, kun mieli rauhoittuu. 

- Aino

Lasten ärsyttävät tavat TOP5

Minun oma ärsyttävä tapa on jäädä lukemaan kaikenlaisia TOP5 tai TOP10 listoja joilla ei ole mitään uutisarvoa tai käyttöä. Tykkään listoista. Teen itsekin paljon listoja ja pidän näemmä sitten muiden tekemien listojen lukemisesta ja "arvostelusta" :D

Työviikon jälkeen on ollut kauhea ikävä lapsia. Nyt ikävää on kerääntynyt joiltakin viikoilta eikä sitä ole muutamien vapaapäivien yhdessäolo purkanut vielä pohjiaan myöden. Ikävää on jäljellä ja se saa kummallisia asioita aikaan.

Olen hymyillen ja huokaillen seurannut lasten ärsyttävimpiä tapoja. Näemmä tulee ikävä ihan niitäkin. Tässä kohtaa voisi tokaista, että jo on maailmankirjat sekaisin. Älytöntä hommaa, mutta niinhän se ihmismieli on. Ei kannata ottaa turhan vakavasti :)

LASTEN ÄRSYTTÄVÄT TAVAT TOP5

1) Se, että otetaan maito- tai mehutölkistä tai mehupullosta tai mistä vain ruokakiposta /purnukasta jotain syötävää siten, että siitä jää jotkut onnettomat lirut pohjalle. Tässä ne on ihan mestareita. Tätä puuhaa tehdään siksi, että ei tarvitsisi huolehtia kierrättämisestä tai astian jatkosta. Jotkut aikuiset tekee kans tätä. Ihan hiton ärsyttävää. 

2) Riisutaan vaatteet yhtenä kappaleena ja tungetaan tää mytty semmoisenaan pyykkikoppaan. Siinä on taidokkaana palomiesmäisenä yhdistelmänä t-paita, pitkähihainen, collarit, alkkarit ja sukat käsittämättömässä mytyssä. Yleensä ne sukat on vielä märät ja hiekassa tai ruohossa. 

3) Unohdetaan käyttäytyä siististi vessassa. Käsienpesu, roiskeiden siivoaminen, vessan vetäminen, wc-paperirullan vaihtaminen, hylsyn kierrätykseen kuljettaminen, tippuneen hammastahnan siivoaminen, pyyheliinan ripustaminen takaisin naulaansa jne ei näemmä ole ihan selviö, joka kerralla. Hankalaa tästä tekee sen, että useimmiten asiat luonnistuvat, mutta sitten toisinaan eivät. Syyllinen ei aina jää kiinni heti.

4) Vetkuttelu, kun kutsutaan syömään. Meillä halutaan, tai ainakin aikuiset haluaa, syödä yhtäaikaa ja yhdessä. Semmoinen kikkailu ja vänkääminen syömään tulon kanssa, kun muut odottavat jo on ihan hitokseen ärsyttävää. (Samoin se, kun meillä on yks hidasteleva bloggari, jolla on kirjoitus kesken, kun olis pöytä katettu)

5) Kaikenlainen älämölö. Semmoinen turhanpäiväinen ääniefektien tuottaminen joka himputin käänteessä tehostamaan tarinaa. Nämä on kyllä kieltämättä melko mielikuvituksellisia ja taidokkaita, mutta kun lapsia kerääntyy samojen seinien sisään semmoiset 10 kappaletta niin se äänitehosteiden määrä saa Marvel-tuotannonkin kalpenemaan rinnallaan.

Etäisyys näihin ärsyttävyyksiin on tehnyt hyvää, nyt niihin osasi ikävän myötä suhtautua neutraalimmin. Ne eivät ärsyttäneet samalla tavoin ja kerroin lapsille, että kirjoitan näistä jutuista. Huumorin höystämänä kävimme nuo asiat lävitse neutraalisti ja kerroin, että miksi ne ärsyttävät.

Oli melkoisen hienoa huomata miten lapset ymmärsivät myös oikein hyvin, että miksi nämä asiat ärsyttävät ja tietävät kyllä, että miten noiden juttujen pitäisi mennä.

On niistä niin monta kertaa naama punaisena länkytetty...

soittolistalla leppeä lauantaibiisi Seynabo Sey - Younger, upea video :)

- Aino

Angry Birds pesueen kanssa.

Meidän koko pesue käväisi katsomassa Angry Birds leffan. Tätä reissua oli keretty jo hieman odotella... Pelit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen, kaikkiin :)

Ennakkoon olimme nähneet joitakin pätkiä elokuvasta sekä mainoksia muiden leffojen alussa. Sen verran hienolta näytti, että odotukset olivat kyllä kovat. Leffa on kerännyt keskivertopalautetta maailmanlaajuisesti.

Seuraava ei sisällä juonipaljastuksia.

Ja olihan se jälki visuaalisesti superhienoa! Animaatiotyyleillä ja sarjakuvamaisella tekniikalla oli fiilistelty hienosti. Tulipa jostain takaraivosta mieleen jotain Ren and Stimpymäistäkin. Itseäni lämmitti viittaukset Angry Birds peleihin ja pelimusiikin katkelmat.

Peleistä tuttua musiikkia olisi saanut olla enemmänkin. Suomalaiset ääninäyttelijät tekivät hyvän suorituksen ja repliikit letkautuksineen olivat muutamassa kohdin ilahduttavan suomalaiseen suuhun sopivia. Kielellinen leikittely jotenkin aina myhäilyttää onnistuessaan. 

"Possut oli parhaita ja tyhmiä". 

Arvosanoja tuon kriittisemmän yleisön suusta tuli nelosen ja neljä puolen välillä. Se on melko hyvä se, kun vitonen on paras. Me tylsimykset jäimme ehkä kaipaamaan hieman tiiviimmäksi sidottua tarinaa yksittäisten, joskin paikoin osuvien vitsien taustalle sekä syvempiä henkilöhahmoja.

Mitään huippuälykästä sanailua leffa ei kyllä tarjoa. Vitseiltään semmoista perus hörötyskauraa ja alapääviritteistä huumoria keskivertoa enemmän. Musiikki laahasi visuaalisen ilmeen perässä melko pahasti. Uudelleen lämmitetyt hitit vuosikymmenten takaa eivät oikein iskeneet.

Animaatioiden taso on huimaa tänä päivänä.  Big Hero6 tai Zootropolis ovat hämmästyttäneet käsikirjoitusten taidokkuudella ja oivaltavuudella. Käsikirjoitukset ovat linjassaan parantuneet ja saaneet syvyyttä, henkilöhahmot ovat paremmin mietittyjä ja tunteiden monimuotoisuus näkyy animaatioelokuvissa vaikka toki ennenkin osattiin kertoa isoja tarinoita kuten aina yhtä ihana Pocahontas.

Suomalaisena menestystarinana vihaiset linnut ovat jo vieneet sydämen ja elokuva oli nautittava tästä sympatiasta johtuen.

Isolla poppoolla liikkuminen vaikkapa näin elokuvissa on välistä hieman stressaavaa, mutta me ollaan harjaannuttu melko hyviksi. Ennakkosuunnittelu kannattaa. Meillä on sellainen oma "ohjeisto" näihin julkisissa paikoissa liikkumistilanteisiin. Ihan ettei kukaan jää matkasta, mutta myös mieliharmin vähentämiseksi.

Me aikuiset selitämme mahdollisimman hyvin ennakkoon, että minne mennään, milloin mennään ja millä porukalla. Lasten tehtävä on päättää ensin, että miten istuvat autossa, ketkä takatakapenkillä ja ketkä takapenkillä. Autossa lapset sitten päättävät sovussa, että miten istutaan elokuvateatterissa. Turhaa kinaa ei synny, kun on pakko selvitellä istumajärjestykset sovussa. Näitä on nyt hiottu jonkin verran ja oikein hyvin sujui tälläkin kertaa.

Lasten kanssa leffassa parasta on ne spontaanit huudahdukset ja eläminen tarinassa. Salillinen lapsia ei petä koskaan! Ei niin leffalla väliä, mutta on se vaan hienoa, kun tulee musiikkikohtaus, joka saa kersat jammailemaan tai pomppimaan penkissään ja kommentoimaan vitsejä. Ihanaa on sekin, kun jännässä paikassa koululainenkin vielä hakeutuu omalta paikaltaan äitin syliin <3 

Leffaherkkujen kanssa teimme taktiset ja käväisimme ensiksi ihan Citymarketin karkkikujalla täyttämässä paperipusseja ajatuksena välttää sinne tänne sinkoilevat karkinhimoiset ipanaiset ahtaissa tiloissa. Juomiset pakkasin kotona lasipulloihin. 

Kaikki mitä meni leffateatterin ovesta sisään tuli myös takaisin ja uudelleen käyttöön. Leffaliputkin hoituvat netissä ja mobiilina joten niistäkään ei syntynyt minkäänlaista jätettä.



- Aino

Äidin haudalle kukkia.

Meidän äitienpäivät ovat iloisia ja toisaalta taas eivät. Ei niin mustavalkoisen auvoista tämäkään. Syynä ei suinkaan ole MM- jääkiekko. Siitä on oppinut tässä vuosien varrella nauttimaan, ainakin pikkuisen. Semmoisia kiekkotietäjiä asuu tässä taloudessa, että oksat pois :) Minun äitiyttä juhlitaan ja onnitellaan, lahjotaan ja hemmotellaan muullakin kuin kiekolla, mutta osalle lapsiamme päivä on muistutus siitä ettei äitiä enää ole. 

Käymme haudalla, viemme kukkia.  Äitienpäivälahjat tehdään koulussa mummoille. Jos ja kun perheessämme menee kaikki hyvin ja pysymme perheenä ja terveinä niin minulla on enemmän vuosia lasten kanssa kuin heidän äidillään.

Pistää hieman vakavaksi. Ei ole reilua, mutta toisaalta, jos näin ei olisi niin näin ei olisi. Meitä ei olisi perheenä. Loppu avaa mahdollisuuden uudelle. Olen äärettömän kiitollinen uudesta mahdollisuudestani, meidän mahdollisuudestamme.

Jokin aika sitten jouduimme tekemään vaikean päätöksen ikälopun leidimme suhteen. Perheellämme ei ole enää koiraa. Hautasimme osan tuhkista puutarhaamme ja osa haudataan emännän kanssa samaan hautaan. Emma oli äidin koira. "Emma juoksee nyt tähdissä" tuumaili pienin.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että meidän perheen kaikilla lapsilla on muisto ajasta jolloin meilläkin oli koira. Itse en olisi koiraa ikinä hankkinut. Tinttarintta järkeili, että "Emmakin oli äiti, tänään on Emmankin äitienpäivä". Pikkuisen mielessä pehmolelujen imettäminen vaatekomerossa lasketaan äitiydeksi. Mikä ettei. Äitiys on  huolenpitoa ja hoivaa, äiti voi olla vaikkei olisi synnyttänyt koskaan.

 

Kaverit otettiin tietysti mukaan hautajaisiin. Lapset toivat haudalle kiven ja kukkia. Kaunista ja vaatimatonta. Tavalliset hautajaiset.

Maailmassa on liikaa lapsia, jotka jäävät vaille äitiyttä ja äitejä, jotka vaille lapsia.



Jarkko Martikainen - Tulitikku.



- Aino

Uusperheen sisarussuhteet ovat monisyisiä

Uusperhe voi käsittää minun, sinun ja meidän lapsia, vain minun tai vain sinun lapsia. Meidän pieniä lapsia ja aikuisia lapsia. Hyvin paljon erilaisia ihmisiä yhdessä, joita sitoo yhteen kahden aikuisen päätös solmia parisuhde. 

Puhutaan perheen vanhemmista. Meidän perheen vanhempia ollaan minä ja mieheni ja meillä vanhemmat määrää :)

Sisarussuhteet jäävät monesti vähemmälle huomiolle mietittäessä uusperhettä. Iso osa kirjallisuudesta ja tutkimuksesta pyörii uusperheen vanhempien keskinäisissä väleissä, parisuhteessa ja vanhemmuuden ongelmissa. 

Lapset solmivat omanlaisiaan suhteita. Sisarussuhteet, biologiset tai eivät, katsotaan elämän pisimmäksi ihmissuhteeksi. Eliniänodotuksen puitteissa näinhän se on.  

Lasten keskinäisiin suhteisiin panostetaan usein aivan liian vähän. Jos asiat sujuvat niin hyvä ja jollei suju niin pidetään erillään? Kohtahan sitä lapset kasvavat ja kaverit ovat merkityksellisempiä kuin kotoa löytyvät, ärsytystä aiheuttavat sisarukset?

Siskot ja veljet, kanssa asuvat ipanaiset, ovat lopulta he joiden kanssa muodostuu pitkällä aikajanalla käsitys oman perheen vanhemmista, muistijälkiä perinteistä ja tapahtumista, muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. 

Toinen on siinä omalla raadollisuudellaan muistuttamassa aikuisenakin, että "se nyt menny yhtään tuollatavalla". Sinä tyyppi, jolla on jonkinlaisia kasvukumppaneita perheen osalta voit varmasti samaistua sisaruuden auvoisaan ja vähemmän auvoisaan todellisuuteen. 

Minulla on viisi rakasta sisarusta, puolia tai täysiä, vähän vajaita, mitä lie, kaikki yhtä tärkeitä. Lisäksi vielä yksi rakas sisko, joka ei ehkä kenenkään muun mielestä ole sisko minulle tai minä hänelle.

Tuntuu turvalliselta, kun on meitä, jotka ollaan tunnettu oikeastaan aina. Tyyppejä, jotka tietävät mitä olen hengittänyt ja elänyt lapsuuteni, että on heitä joiden kanssa ollaan jaettu samaa ilmaa helteisessä teltassa tai piereskellen peiton alla.  

Kaikesta huolimatta <3

- Aino 

Uusperheen elämää

Sunnuntai. Aamu.

Täällä herätään ensin yöllä. Pienimmällä on tullut vahinko sänkyyn. Lakanat pesukoneeseen, suihkuun, uusi peti sohvalle. Jatketaan unta.

Jonkin verran myöhemmin pienin herää. Aamun piirrettyjä. Pientä kinaa muiden herääjien kesken siitä mitä katsotaan. Pienin päättää tänään. Lapset ottavat aamupalaa, mies nousee keittämään kahvia ja tuo sen sänkyyn. Jutellaan aikuisten kesken loikoillen sängyssä, lapset tekevät omia juttujaan, käyvät raportoimassa, kysymässä lupaa, hakevat apua. 

Lojutaan, ollaan, eletään.

Sunnuntait on ihania. Meillä on täällä viisi lasta, kaikki kotona ja muutama naapuruston kaverikin näemmä. Kaikille on seuraa, kaikki saavat vain olla ja etsiytyä mieleisensä tekemisen ja kaverin seuraan.

Meillä on itseasiassa todella hiljaista vaikka luulisi toisin. Minä kuuntelen omaa musiikkiani kaikessa rauhassa ja kirjoittelen. Mies kokeilee keittiössä uutta reseptiä. Lasten keskustelu pelaamisen lomassa kantautuu välillä musiikin rinnalle. Osa on jo painunut ulos trampalle ja läheiselle leikkipaikalle kavereineen.

Meillä on uusperhe. Meillä on vaihtuva perhekokoonpano jatkuvasti. Minä, mies ja miehen pojat, me neljä ollaan tässä aina. 

Meillä on usein ikävä, kaikilla.  

- Aino

kirjoittaessa soi Jack in Water - The Meaning of Events