maanantai 9. toukokuuta 2016

Äidin haudalle kukkia.


Meidän äitienpäivät ovat iloisia ja toisaalta taas eivät. Ei niin mustavalkoisen auvoista tämäkään. Syynä ei suinkaan ole MM- jääkiekko. Siitä on oppinut tässä vuosien varrella nauttimaan, ainakin pikkuisen. Semmoisia kiekkotietäjiä asuu tässä taloudessa, että oksat pois :) Minun äitiyttä juhlitaan ja onnitellaan, lahjotaan ja hemmotellaan muullakin kuin kiekolla, mutta osalle lapsiamme päivä on muistutus siitä ettei äitiä enää ole. 



Käymme haudalla, viemme kukkia.  Äitienpäivälahjat tehdään koulussa mummoille. Jos ja kun perheessämme menee kaikki hyvin ja pysymme perheenä ja terveinä niin minulla on enemmän vuosia lasten kanssa kuin heidän äidillään.

Pistää hieman vakavaksi. Ei ole reilua, mutta toisaalta, jos näin ei olisi niin näin ei olisi. Meitä ei olisi perheenä. Loppu avaa mahdollisuuden uudelle. Olen äärettömän kiitollinen uudesta mahdollisuudestani, meidän mahdollisuudestamme.

Jokin aika sitten jouduimme tekemään vaikean päätöksen ikälopun leidimme suhteen. Perheellämme ei ole enää koiraa. Hautasimme osan tuhkista puutarhaamme ja osa haudataan emännän kanssa samaan hautaan. Emma oli äidin koira. "Emma juoksee nyt tähdissä" tuumaili pienin.



Olen hyvin kiitollinen siitä, että meidän perheen kaikilla lapsilla on muisto ajasta jolloin meilläkin oli koira. Itse en olisi koiraa ikinä hankkinut. Tinttarintta järkeili, että "Emmakin oli äiti, tänään on Emmankin äitienpäivä". Pikkuisen mielessä pehmolelujen imettäminen vaatekomerossa lasketaan äitiydeksi. Mikä ettei. Äitiys on  huolenpitoa ja hoivaa, äiti voi olla vaikkei olisi synnyttänyt koskaan.


 

Kaverit otettiin tietysti mukaan hautajaisiin. Lapset toivat haudalle kiven ja kukkia. Kaunista ja vaatimatonta. Tavalliset hautajaiset.





Maailmassa on liikaa lapsia, jotka jäävät vaille äitiyttä ja äitejä, jotka vaille lapsia.



Jarkko Martikainen - Tulitikku.



- Aino

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3