12 Tarinaa Kirjoittamisesta. Kokonaisen kirja-arvonta.

Arvotaan Mikko Toiviaisen aka Kalenterikarjun ja Ronja Salmen 12 Tarinaa Kirjoittamisesta kirja Kokonaisessa.

Minun täytyy tunnustaa, että Älä Hanki Mitään haasteeni aikana menin osallistumaan arvontaan. Tietenkään en uskonut, että voittaisin, mutta Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen kirjoittama 12 Tarinaa Kirjoittamisesta kirja on kuumotellut niin kovasti, etten pystynyt malttamaan ja niin menin ja osallistuin. Ja sit mää voitin! Sain itselleni sekä ystävälleni kirjan. Ihan mieletöntä!

Kirja siis tuli ja pääsi lukuun heti, kun sen sain sen käsiini. Linnoittauduin änkkäripöksyissä ja villasukissa kaverini sohvan pohjalle hyvän kahvin kera ja kävin kimppuun, kuin sika limppuun, hehe. Tästä on jo hetki aikaa ja kirja on kummitellut tuolla hyllyssä luettuna.

"Siinä missä viihde pitää kokijaa kädestä kiinni ja selittää miksi asiat ovat siten miten ne ovat, taide heittää kokijansa keskelle tilannetta ja huutaa perään "pärjäile"."

Kirjaan on haastateltu eri alojen kynämestareita kuten runoilija- räppäri Paperi T:tä ja laulaja lauluntekijä Samuli Putroa muiden huippu mielenkiintoisten ihmisten ohella. Paljon ihania tarinoita siitä miten erilaiset persoonat suhtautuvat kirjoittamiseen, luovat ja ohjastavat luovuuttaan. Tämä kirja sopii kaikille, jotka jossain muodossa tuottavat kirjallisia tuotoksia tai työskentelevät muiden omaperäisten ja itsenäisten projektien parissa.

Huolella läpilukemani yksilö lähtee tästä kätösistäni nyt eteenpäin. Toiviaisen ja Salmen kirjan saa siis kommentoimalla tänne tähän postaukseen tai Kokonaisen Facebookin /Instan /Twitterin postausjakoon. Vaikka kaikkiin, niin on paremmat mahdollisuudet.

Arvon kirjan maaliskuun viimeinen päivä eli lauantaina 31.3.2018 ja ilmoittelen voittajalle henkilökohtaisesti, jotta onnellinen osaa laittaa minulle sähköpostilla yhteystietonsa minne kirjan lähetän. Arvonta on siis päättynyt, onnea onnekkaalle! :)


Jollet vielä seuraa Kokonaista Facebookissa ja Instassa niin sinne tykkäilemään ja arvontaan osallistumaan, mars! Niin ja käykää ihmeessä kurkkaamassa Mikon eli Kalenterikarjun You Tube kanavaa. Sielläkin Zero Wastesta hienoja videoita.

"Kun kirjoittaa päivittäin, ei tekemiseen synny ylimääräistä kynnystä, joka pitää ylittää aloittaessa"

- Aino

Lupia kyselemättä

Ajattelin selättää jonkinasteisen kirjoitusblokkini kertoilemalla muutaman vinkin, että millä iskeä daijuun pimeistä pimeimmän vuodenajan tuomaa mörköyttä. Ei siinä mörökölliolotilassa mitään pahaa ole, sitäkin tarvitaan ja on ihan lupa olla myös mörkö, mutta jos ei sellaista jatkuvasti jaksa niin löytyy kikkakolmosiakin. Kaamosmaisen säätilan keskellä on lupa säteillä kuin majakka ;)

Esimerkiksi Helsingin Yliopiston, Kaisaniemen Kasvitieteellisessä puutarhassa vierailu näin talviaikaan on melko maagista ja rauhoittavaa. Ulkona päivä tummuu ja sisällä, erityisesti lummehuoneessa, valaistus, veden solina, mullan tuoksu ja kasvien vihreys lataa akkuja uskomattomalla intensiteetillä. Muutama täysin muokkaamaton kuva sieltä.

Jouluteema näkyi puutarhassakin. Tutut joulun maustekasvit olivat saaneet pienet historiikit rinnalleen. Oli hienoa nähdä livenä vanilja, kaneli, kahvi ja mirhami. Jouluvalaistus oli niin ikään oikein onnistunut ja söpöä kuin mikä. 

Kostean, nihkeä kasvien ja mullan tuoksu hellii viherpeukalon sielua. Ihan ilman lupaa imppasin maan, veden ja mätänevien kasvinosien tuoksua tunkien naamani kaikkialle miettien millainen bakteerifloora tämmöisessä keinotekoisessa ympäristössä on ja, että voiko sieltä saada mukaansa niitä onnellisuusbakteereja. Terapiasessio kustantaa 9 euroa, mun mielestä melko kohtuullinen.

Itseasiassa tässä multaisen juurruttamisen ja uusien alkujen kaipuun olotilassa tuli väsättyä ystävän luokse kasvatushylly lamppuineen ikkunan eteen killumaan. Tänään ensimmäiset yrtit olivat alkaneet itämään! Aina niin hienoa ja voimaannuttavaa vaikka onhan tämä vähän sellainen varaslähtö kevääseen. Ihan omalla luvalla sekin. Tosin yrtit ovat kaikki laillista laatua, joten tämä ei liene mitenkään järisyttävän radikaalia.

Lisäksi olen päivittänyt Kokonaisen soittolistaa Spotifyssa ja kyydittänyt päiviäni uudelleen löytämäni artistin mielettömillä biiteillä. Nick Mulvey Mountain to Move. Video ei ehkä ole kummoinen, mutta biisin sanoma sitäkin tykimpi :) Omine lupineni lainaan sanojakin..

Oh, I don´t want to see us lose

Any more time

This moment is a mountain to move

So move it inside 

Wake up now

Saa olla ihan piristymättäkin tai piristämättä. Unohdamme usein, että meillä on lupa kaikkiin tunteisiimme ja ajanjaksoihin elämässämme. Omalla luvallani kirjoittelen tuollaistakin höperöä vaikka tiedän kuulostavani kliseiseltä. Hengitän, elän, loistan ja kirjoitan, koska mun ei enää ikinä tarvitse pyytää keltään lupaa, suostumusta tai hyväksyntää mihinkään. Se on vahvaa kuin elämä!

- Aino

Käytännön harjoitteita

Tunteet ovat olleet pinnassa. Melkoisen lohduton itku tuli, kun huomasin peruuttaneeni taakse parkkeeratun ajoneuvon rekisterikilven sisään. Olen kerran elämässäni kolhinut autoa niin, että olisi tarvinnut jotain korjauttaa. Vasta ajokortin saatuani isältä lainattu auto sai osumaa propsikasasta törröttäneestä kepistä. Homma hoidettiin enkä minä oppinut, että miten.

Nyt jouduin soittamaan apua. Ikävöin lohduttajaa, tarvitsin jonkun, joka kertoo mitä just nyt teen, kun vahinko oli sattunut. Tarvitsin mielipidettä, halusin käytännön ohjeita ja  kaipasin rohkaisijaa. Kaikki auttoivat, lohduttivat ja kannustivat. Sisko muistutti jatkossa olemaan huolellisempi, sekin tuntui lohduttavalta. Sama sisko kuin aina ennenkin, raadollisin kaikista tapauksista. Juuri sellaisena rakastan häntä. 

Tuntui silti surkealta. Eihän tuo tapahtunut mieltä ylennä edelleenkään. Lasku on tulossa ja juuri nyt en olisi enää yhtään ylimääräistä laskua kaivannut. Veronpalautukset on korvamerkitty tyttären leikkaus- ja lääkärikuluihin, jokainen tuleva euro budjetoitu tarkkaan. Näitä minä laskeskelin päässäni ja pyörittelin numeroita kunnes tunsin, että tulen hulluksi. Oli pakko lähteä ulos lenkille.

 

 

Luota

Katseeni kiinnittyi yllättävän nopeasti uskomattoman vihreänä loistavaan sammaleeseen. Aurinko pilkotti monen päivän tauon jälkeen. Oikeasti, ei vain oma sisäinen aurinkoni, vaan se tähän vuodenaikaan harvinainen taivaankappale näyttäytyi. Rannalta löytyi kaatuneen puun runko täynnä kääpiä. En voinut vastustaa hetken kuvauksellisuutta ja räpsin muutaman otoksen. Siinä se, ahdistus oli poissa. Jostain iski ajatus.

Elämä pitää huolta, 
että tehdyt oivallukset sisäistetään ja lupauksista pidetään kiinni.

 - Kokonainen

Näin antoi elämä eteeni käytännön harjoitteen. Pakotti minut toimimaan uuden ymmärrykseni ja päätökseni mukaisesti. Jouduin heti käytännön tilanteeseen, jossa kaikki itselleni tekemäni lupaukset ja päätökset laitettaisiin testiin. Tienhaara. Joko teen niin kuin aina ennenkin, jatkan häpeässä tai sitten otan puhelimen käteeni, selvitän asian vahingon vastapuolen kanssa, rohkeasti aivan itse ja pyydän apua siinä mitä en itse tiedä tai osaa. Näin se käy, eikä se edes ollut niin vaikeaa kuin kuvittelin.

En ole kiitollinen siitä, että rusikoin toisen autoa, mutta olen kiitollinen, että jostain sain sen verran mielen laajakaistaa vapaaksi, että pystyin kääntämään asian mielessäni näin päin. Juuri tämä saa minut ihastumaan elämään ja ihmismieleen aina vain uudestaan.

- Aino

Kaunista saaristoa aamupakkasessa

Pääsin viikonloppuna Tammisaareen mökkeilemään. Mentiin lossilla, se oli hurjaa. Minä pelkään merta edelleen. 

Se onkin jännä kunnioituksen, rakkauden ja pelon yhdistelmä. Meri on kiehtova ja mielenkiintoinen sekä ehdottomasti suojeltava, mutta laiturilla tekee heikkoa. Sovitaan, että tutustun hissukseen. 

Upeissa maisemissa saattaa tulla vietettyä enemmänkin hetkiä. Aika näyttää...

Näistä kuvista tuli melko hienoja. Ei tarvinnut filttereitä tai muita muokkauksia. Kunhan koitin säätää horisonttia hitusen suorempaan ja siinä se.

Pikkaisen vilakka ilta ja aamu oli, mutta uskomattoman raikas ja kaunis sää. Talventulo ei hirmuisesti innosta, mutta täytyy sanoa, että taisin ihastua syksyyn uudella tavalla. Talvirenkaiden vaihto ei ole lempipuuhaa, mutta aamulla sitä kiittelee nähtyä vaivaa teillä liukastellessa.

Siinä mun Kuusamossa kärsineet Palladiumin saappaat kiiltelee hoidettuna ja rasvattuna aamuauringossa. Olen miettinyt kovasti veganismin rajoja vaatehankintoja suunnitellessani. Haluan viettää ulkoelämää ja tarvitsen siihen kunnon kamppeet sekä asialliset hoitoaineet. Ihan heti en keksi vegaanista ja muovitonta vaihtoehtoa, joka vetää vertoja näille nahkaisille vaelluskengilleni tai villakerrastolle.  

Minimalisti zerowaste hömpötykseni tähden en lähtisi myöskään kokeilemaan mielelläni tuotteita, joiden kestävyydestä ja toimivuudesta en ole varma. Se se vasta tuhlausta olisikin. Onneksi juuri nyt en hanki vielä mitään vaan voin rauhassa miettiä vaihtoehtoja ja ottaa asioista selvää. 

- Aino

kokonaisen soittolistalla scandinavian music group - melkein kuin uusi, albumilta manner

Elämä on ihmeellinen seikkailu

Onpa jotenkin vaikeaa. Haikean vaikeaa. Muuttolaatikot ovat kulkeutuneet omaan kotiin. Prinsessojen kanssa ollaan asettauduttu opettelemaan arkea vain meidän kolmen naisen kokoonpanolla. Leppoisissa tunnelmissa, aikuisten välit selvitettyinä ja hyvässä hengessä. Kuten aina. 

Asiat jatkavat matkaansa omalla painollaan, tuttu vanha juonikuvio löyhästi rinnalla jolkutellen, mutta siltikin kaikki niin toisin. Kokonainen Elämä kaipaa edelleen kulkijaansa edessä päin, mutta siintää jo kenties askelen lähempänä kuin odotinkaan. Melkein jopa käsikosketeltavana tuossa noin katsetta paossa. 

Kokonaisen tunne etsiytyy paikoilleen sydänalaan tavaroiden siirtyessä paikoilleen ja omien jalkojen kantaessa. Mikäpä tässä on ollessa ja öllötellessä. Elämä ei ole vakavaa, se on jännittävä seikkailu ja olen onnekas, että se seikkailu yhä edelleen vetää minua mukaansa täysillä. 

Syksy saa tulla, pestään villasukat kesän jäljiltä talvikäyttöön ja vedetään myssy tiukemmin korvien suojaksi. Pihoilta ja poluilta saa värikylpyä, tarpeen tullen pesiydytään kaakaon voimin prinsessaluolaan ja mietitään uusia kujeita.

- Aino

Kapusiinimunkkien luinen krypta, Rooman valtakunnan suurin kylpylä ja muutama vegaanin ruokapaikka

Kierrettyämme edellisinä päivinä Coloseumit ja Vatikaanit suuntasimme sunnuntain ratoksi kepeästi Kapusiinimunkkien ihmisluilla koristeltuun kryptaan. Mielenkiintoinen kokemus. Kävelimme museolle hotelliltamme ja matkalla näimme Roomaa koristavia suihkulähteitä sekä appelsiinipuita hedelmineen useiden hienojen talojen lisäksi. Koko Rooma on kyllä yks ulkoilmamuseo!

Kapusiinimunkit ja luinen krypta

 

Munkkien hautakammiot eivät olleet mitenkään järin pelottavia, mielenkiintoisia lähinnä. Huvitti mitä kaikkea sacrumista ja lantioluista saa aikaan ja oli mielenkiintoista tunnistella eri luiden kappaleita, mutta innostuminen lantion alueen luista lienee vain kätilön harrastuksia ;) 

Sisään museoon ja kryptaan täytyy peittää polvet sekä olkapäät pukeutumiskoodin mukaisesti eikä siellä saa kuvata. Audio-opastus oli tehty ihan mielenkiintoiseksi nauhoittamalla se keskustelun muotoon, vähän kuin sellainen radiokuunnelma. Katolilaisuus ja siihen liittyvä kulttuuri pyhimyksineen on kiehtovan erilainen ja oli ihan hauska tutustua munkkien ajatuksiin ja elämään. Elivät askeesissa omistautuen palvelemiseen ja parantamiseen, itseään välillä rangaisten ja mikäs sen viehättävämpää. Cappuccinien eli pikkuhuppujen elo osoittautui kiinnostavammaksi kuin olisin kuvitellut.

Museossa on yleensä näytillä Caravaggion maalaus kapusiiniveljestä, mutta tällä kertaa se oli lainassa jossain toisessa näyttelyssä. Kaikien 4000 munkin luista väsätyt koristeet, tiimalasit, seinäruusukkeet, pääkallo- ja lantioluualttarit näyttivät kuitenkin olevan paikoillaan. Olisikohan tää sellainen tohtori Temperance Brennanin lomailukohde?

Hautakammion ja kapusiinimunkkien museo, Museo e Cripta dei Frati Cappuccini, löytyy osoitteesta Via Veneto 27.

ORIGANOTrevi

Lounapaikan valkkasimme sijainnin mukaan ja talsimme suoraan lähimpään vegaaniystävälliseen paikkaan Origano Treviin, joka löytyi Via di Sant´Andrea delle Trattelta, läheltä Fontana di Trevin suihkulähdettä. 

Vegetaarisia ja vegaanisia pitsoja ja muuta lounassyötävää. Lounaspaikka oli ok, pizza 9-11€ ja vegaanillekin vaihtoehtoja oli useampia. Alkupalaksi jaoimme munakoiso caponatan, Caponata di melanzane con pane azzimo; munakoisoa, kapriksia, oliiveja sekä leipää. Annos ei tullut pöytään kuvan näköisenä vaan on raskaasti uudelleen aseteltu ja muokattu. Annokset näyttivät nettisivuilla kyl huomattavasti paremmilta...

Pääruuaksi otin calzonen, Calzone Origano, jonka sisään oli leivottu kesäkurpitsaa, paprikaa, munakoisoa, tomaattia ja basilikaa. Oheen tuotiin chiliöljyä ja sitä se kyllä vaatikin. Hieman balsamicoa sekä pippuria huljahtaen ja oli melko bueno. Myöskään calzone ei näyttänyt pöytään tuotuna ottamani kuvan mukaiselta. Viereemme pössähti kas kummaa suomalaisia matkailijoita ja täytyi kyl vinkata ettei kannata ainakaan tätä annosta kokeilla.

Lautaselliset olivat reilun kokoisia ja palvelu ok. Kahviin löytyi soijamaitoa. Kerran tämmösen käy testaamassa, mutta ei pidä odottaa liikoja. Hinnassakin oli pikkuisen "nähtävyyslisää", mikä näemmä on hyvin tyypillistä Rooman suihkulähdeaukioiden ja muiden hienojen rakennusten läheisyydessä.

 Diocletianuksen kylpylä ja Michelangelon luostari

Diocletianus rakennutti Rooman valtakunnan suurimman kylpylän joka valmistui 306 jK. Sinne mahtui 3000 kylpijää, hierontaa, urheilua, kirjasto ynnä muuta. Mighelangelo suunnitteli myöhemmin 1500- luvulla raunioituneen kylpylän sisälle Basilica of Santa Maria degli Angelin sekä Carthusian Monasteryn. Ei uskoisi, että kuvan jättimäinen kaari oli jotain 30 metriä korkea ja tenniskentän kokoinen. Sisällä museossa pystyi katsomaan hienoja rekonstruktioita videolta tästä kylpylästä ja sen marmorisista pilareista, koristeista sekä jättimäisestä vesialtaasta. Paikka oli valtava.

Museon luostaripuolella ihailimme patsaiden, pylväiden, hauta-arkkujen ja muiden veistosten jäänteitä. Tuntuu näin suomalaisena uskomattomalta minkä ikäisiä esineet ja rakennukset ovat ja minkälaisia ikkunamekanismeja, suihkulähteitä, kaiverruksia ja mosaiikkeja sitä on väsätty aikoinaan julkisiin rakennuksiin.

Minä olin tässä kohden ehkä hieman väsähtänyt jo jätimme osan museoista käymättä. Puutarhassa oli mehiläisiä, jättimäisiä laventelipuskia, suihkulähteissä karppeja ja puistossa lintuja. Ne olivat mielenkiintoisempia siinä kohden.

Samalla 7€ lipulla voi vierailla neljässä eri nähtävyydessä, Crypta Balbi, Palazzo Altemps, Palazzo Massimo sekä Terme di Diocleziano, kolmen päivän ajan, jos haluaa. Joka kuukauden ensimmäinen sunnuntai museoon on vapaapääsy.

Diocletian kylpylämuseo sekä luostari ulkopuistoineen, Terme di Diocleziano, Museo Nazionale Romano, Certosa Di Santa Maria Degli Angeli, osoitteessa Piazza della Repubblica Via Enrico de Nicola 78. 

Illallispaikkaa varten jouduimme tekemään jännittävän metromatkan pitkin Roomaa sillä tämä ravintola sijaitsi melko kaukana The Building hotellistamme, Via Montebellolta. Ensin menimme metrolla hotellimme läheltä Gastro Pretoriolta Terminin asemalle, MEB sinistä linjaa pitkin. Terminin asemalla vaihdoimme Anagninaan menevään metroon, MEA oranssi, josta jäimme pois San Giovannin asemalla siitä kävely toiselle metrolinjalle, MEC vihreä, Lodin asemalle ja seuraavalla Pigneton asemalta ulos.

Jälkikäteen sompailu metroissa ei tuntunut ollenkaan niin vaikealta kuin se ennakkoon jännitti. Googlen kuvahaulla etsittiin Rooman metrokartasto ja sillä mentiin. Se oli pienoinen ylläri että välissä piti kävellä eri metrolinjoille päästäkseen, semmoiseen ei mikään kartassa viitannut, mutta onneksi asia selvisi nopeasti paikan päällä eikä palloiltu tunneleissa turhaan etsien. Osasta kartoista puuttuu myös linjoja, joten tarkkana niiden kanssa. Yhden kerran lippu metroon kustantaan 1,5 € ja sillä saa matkustaa 100 minuuttia vapaasti. Lipun saa helpoiten ostettua kolikoilla aseman automaatista.

 So What?!? vegaaniravintola

 

Pienen etsiskelyn jälkeen So What?!?- ristorante vegan löytyi söpöltä pikkukujalta. Pöytävarauksemme tuotti hieman hilpeyttä sillä paikalla ei ollut lisäksemme ketään muita. Meille taas pöydän varmistaminen oli kaikesta huolimatta selkeä juttu, sillä tiesimme, että matka ravintolaan on astetta haastavampi ja ruokapaikkojen haku ei ole lempipuuhaa. Varmistamisen varmistamista siis.

Ravintola on kahden vegaaniaktiivin perustama rento paikka, joka pyrkii tarjoamaan hyvää ja rehellistä ruokaa. Alessandra ja Paolo perustivat ravintolansa 2013 vaikutettuaan ennen sitä kymmenisen vuotta vegaaniskenessä ruokablogiaan, kokkauskurssejaan ja tv- ohjelmiaan tehden.

Alkupalaksi lähdin kokeilemaan lettuja joiden sisällä oli tofua ja pinaattia, Crespella di Farro Bio con Tofu e Spinaci. Mukavan simppeli ja neutraali aloitus. En tiedä miten nämä täällä tän tomaattikastikkeensa tekee, mut se on ollut joka ruuassa aivan uskomattoman hyvää. Niin oli lettustenkin päällä. Mies tykkäsi luomupolenta kuutioistaan peston kanssa, Organic Polenta Cubes with Valerian Salad Pesto.

Pääruaaksi söin punaisia linssejä, Zuccotto di Lenticchie all´Andamento Mediterraneo. Mies kokeili pyöryköitä, joita "mummisi ei koskaan valmistanut sinulle versio 2.0" perunoiden ja paistetun kaalin kera, Le Polpette che la Nonna non ti ha mai fatto ver. 2.0. Kuvassa melko suomalaisen näköinen annos epäskarppina :) Makumaailma oli turvallisen perinteistä. Ei mitään voimakkaan dominoivia makuja tai läpitunkevuutta, ei kyllä mitään kovin yllätyksellistäkään. Sellaista kotoisan simppeliä ruokaa hauskasti elokuvajulistein sisustetussa ravintolassa Ennio Morriconen Greatest Hits taustalla soiden.

Jälkiruuaksi vielä tiramisu, joka oli oikeasti syntisen hyvää. Alkuruuat 4-5 €, pääruuat ja pastat 8-9 € ja jälkkärit 4-5 euron hujakoilla. Luonteikas ravintola So What ja pilke silmäkulmassa löytyvät osoitteesta Via Ettore Giovenale 56. Jatkoluettavaa Tripsteristä: Rooman vegaanivinkit, tätä käytimme itsekin luodatessamme Rooman vegeravintoloita.

Lähdettyämme ilta oli päättänyt pimentyä oikein kunnolla ja ravintolat avanneet ovensa. Ihmisiä oli sunnuntainakin paljon liikkeellä. Metrot lakkasivat kulkemasta joskus yhdeksän maissa joten paluumatkan kävelimme. (Tähän pieni lisähuomautus; sain ihanan aktiivisen ja italian taitoisen lukijan viestin, että metrot pääsääntöisesti kulkevat joka päivä 23:30 asti ja joinakin päivinä pidempäänkin. En tiedä miksi ainakin vihreän linjan asemat olivat silloin sunnuntaina suljettu, ehkä sillä linjalla aikataulut ovat erit. Kannattaa tarkastaa!) 

Matkalla näimme Via Del Pigneton ravintola-alueen kävelykatuineen ja se näytti kyllä tutustumisen arvoiselta paikalta. Kaikenlaisia jänniä kuppiloita levittäytyen pöytineen kadulle, kauniita ulkovaloja kesäyössä  ja ainakin sinä iltana enimmäkseen paikallista väkeä.

Kävelymatka hotellillemme Via Montebellolle kesti täydellä vatsalla pulleroiden puolitoista tuntia, mutta mikäs siinä Rooma ihmetellen ja katsellen. Hyvin se taittui hieman reippaan neljän kilometrin matka hissukseen. Näimme paljon sellaista mikä olisi muutoin jäänyt matkailijalta näkemättä. 

- Aino

Saako minun välittämiseni sinut välittämään?

Maailmanparannus, sellaisena kuin se kohdallani näyttäytyy, on raskasta hommaa. Se on lukuisia vuodatettuja kyyneleitä, surtuja kohtaloita ja vääryyksien edessä musertumista. Kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa mieli ja sydän nyrjähti The True Cost- dokumentin ansiosta.

Jokaisen kauhuuksia esittelevän dokumentin tai tehdyn tutkimuksen jälkeen hiljennyn miettimään ja suremaan. Ajattelen niitä ihmisiä, eläimiä ja ympäristöjä, jotka kärsivät, myrkyttyvät, voivat huonosti. Itken ihmiskohtaloita ja suren eläinvanhempien rinnalla heidän menetettyjä poikasiaan. Tunnen myötätuntoa ja rakkautta, mutta myös jatkuvaa voimattomuutta ja pienuutta kaiken äärellä, kädettömyyttä.

Monesti tuntuu, ettei millään sanomisillani tai tekemisilläni ole tässä epäoikeuden vyyhdissä minkäänlaista merkitystä. Mitä sen on väliä, että minä välitän ja yritän näistä asioista viestiä? Vaikka haluaisin kaikkien pystyvän avaamaan sydämensä maailmalle samalla tavoin kuin omani avaan, niin tiedän ettei moni semmoista halua tehdä, koska se tekee kipeää. Olemme itsekkäitä. Myös minä olen. 

Joudun nostamaan itseni omasta huonon omantunnon, kauhistuneisuuden ja maailman vääryyksien lohduttomasta suosta valtavan kamppailun kautta. Minun tekisi mieli ummistaa silmäni ja antaa asioiden olla. Käpertyä vain jonnekin nyyhkimään kaiken pahuutta, luopua kaikesta. Jokainen kerta teen voimia koittelevan nousun takaisin sieltä tuskan syövereistä, keskittyen niihin asioihin, joissa voisin kenties tehdä muutoksen, parhaani mukaan fokusoituen kaikkeen sellaiseen, millä voisi olla merkitystä ja miten voisin vaikuttaa siihen, että asiantila paranisi.

Ei silti huolta, hömppä pömppää ja toheluuksia on taatusti luvassa edelleenkin, mutta asioilla on aina useampi puoli. Kivikkoinen taipaleeni ylös vääryyksien syöveristä on helpompi, kun kerrot tehneesi paremman valinnan kirjoitusteni perusteella tai heränneesi huomaamaan samaa vääryyttä kanssani. Jokainen pieni teko, johon olen vaikuttanut suoraan tai epäsuorasti, antaa minulle toivoa ja uskoa. Auttaa jaksamaan ja sinnittelemään eteenpäin tämmöisenä kuin olen.

Tästä syystä olen itsekäs. Minun on pakko saada joku kuuntelemaan ja tekemään asioita paremmin ja kestävämmin. Minun on saatava vaikuttaa ja kertoa. Muutoin vain surisin ja lyhistyisin valtavan epäoikeudenmukaisuuden taakan alle hiljalleen erakoituen. 

Olisi helpompaa, jos en olisi muovautunut tällaiseksi. Usein toivon, että välittämiseni olisi taidokkaampaa, suoralinjaisten ja pitkäjänteisten tekojen suunnittelua sekä toteuttamista valtavan empatiatyrskyn sijaan. Minun vollottamiseni ja huonon omantunnon puuskittaiset vyöryt eivät yhtäkään henkeä pelasta. Vain toimiva käsi, noukkii hukkuvan.

- Aino

Vuosi sitten tehtiin muuttoa ja jännitettiin uuden työn aloitusta

Vuoden aikana on tapahtunut uskomattoman paljon asioita. Pää menee lähes pyörälle, kun sitä kaikkea miettii. Viime päivien hiljentyminen yhdessäoloon ja ihan vain löhöily kotona lasten kanssa pelaillen, on tullut tarpeeseen. Kävinpä torkkumassa metsässäkin, auringossa lämmenneen kallion päällä pötkötellen, kun reissukaverin leikin seuraaminen rentoutti mukavasti. 

Tasan vuosi sitten hyvästelin entisen työpaikkani ja työtoverini Pirkanmaalla kukkasten kera. Olin lähdössä Juhannusviikonlopun jälkeen töihin Helsinkiin Kätilöopistolle. Vuoden takainen juttu jäähyväisistä löytyy täältä. 

Entisen kodin kukkamaita ja perennoita on kyllä kieltämättä ikävä. Erityisesti pioneja. Tänä vuonna ei sellaisia täällä uudessa kodissa ole vielä luvassa. Nyt nautitaan sitten lupiineista, mitä niitä nyt vielä pihamaalla kasvaa. Toivonmukaan ovat ensi vuonna saatu jo hävitettyä vaikka hirmuisen kauniita ovatkin koristamassa kattauksia tai vanhaan sinkittyyn kastelukannuun aseteltuna.

Lupiineista saa näyttävän keskipisteen kattaukseen

Kankaiset liinat pääsivät kattaukseen

Niin kuin on hyvin erilainen kukkaloisto niin on erilainen meininkikin kuin viime kesänä. Aivan toisenlaiset haasteet. Vaan just nyt haasteena on mahduttaa vielä yksi ateria napaan :) Päätettiin Juhannuksen osalta keskittyä olennaiseen ja jätettiin menot ja humputukset toiseen kertaan. Esikoisella iski liian paha haketusstressi takapihan työmaallaan ja pienin taas on ollut kohta viikon kesäflunssassa. Mitäpä sitä turhia paineistamaan kaiken maailman menoilla, kun kotona on hyvä olla.

- Aino 

Lupiineja vanhaan kastelukannuun aseteltuna

Helpotuksen kyyneliä

Kirjoittelen lähinnä kaikenlaista ekohommaa ja roska-asiaa muun hömpötyksen ohella, mutta en ole varsinaisesti avannut juuri mitään elämäntilanteestamme. Eilisenkin minun oli tarkoitus kirjoitella kepeän humoristista haastepäivitystä toilailuistani hajoilevien riepujeni keskellä, sen sijaan löysin itseni vollottamasta vähän väliä. Itku tuli helpotuksesta. Siitä, kun olen niin hemmetin kiitollinen ja huojentunut, että Espoon kaupunki myönsi minulle omaishoidontuen.

Valtava paino putosi harteilta. Päätöstä lukiessani pääkoppaan iskostui se fakta, ettei syksyllä tarvitse sittenkään kamppailla koulun aloituksen ja töitteni yhdistämisen kanssa, vaan saisimme rauhassa katsoa nyt ensimmäisen luokan aloitukset ja pärjäämiset ynnä muut mahdolliset kipuilut. Vaikuttaa vahvasti siltä, että pelkkä arjen keventyminen on tehnyt ihmeitä ja suunta on kevään mittaan ollut koko ajan parempaan. 

Viime syksy, vuoden vaihde erityisesti sekä alkuvuoden ensimmäiset kuukaudet olivat melkoista hyrskyn myrskyä. Oli vaikeaa jättää työt ja hyvästellä työkaverit tammikuussa. Kirjoittelutkin roikkuivat enemmän ja vähemmän tauolla. En oikein tiennyt mistä kirjoittaa ja miten. Jokin osa minusta olisi halunnut, ja haluaisi edelleenkin, sepostaa koko kivikkoisen matkamme ihan jo siksi, jos joku blogiini eksynyt saisi tästä vertaistukea. Isoin osanen kehoittaa kuitenkin vaikenemaan enimmistä, sillä asiat ovat niin monisyisiä, niihin liittyy paljon häpeää, leimautumisen riskiä ja arkoja haavoja, joita nuoleskelen mieluummin itsekseni tai jaan hyvin suppealle joukolle.

Omaishoitajan statuksesta olen todella ylpeä ja siksi tirskahdan itkuun asiaa miettiessä. Meidän harjoittaman kotoilun katsottiin olevan tarpeellinen ja riittävä tuki lapselleni ja hänen uskotaan tulevan parempaan kuntoon ihan vain sillä, että saa olla äitinsä hoidossa. Saatava korvaus ei rahallisesti ole suuri, mutta on se sentään jotain. Status merkitsee minulle sitä etten päivittäin mieti sitä miten selviän, mistä hankin töitä tai mitä töitä ja millä ehdoilla. Minkä duunin pystyisin meidän tilanteessa edes ottamaan vastaan?

Tämä prosessi on vaatinut lukuisia hakemuksia, arviointeja, palavereja, uusintahakemuksia, lääkärinlausuntoja, valitusten laatimista, pitkää pinnaa ja ylettömän paljon uskoa tulevaan. Ajoittain on tuntunut, että tässä puserretaan ihmistä hieman liian tiukalle jo muutoinkin haastavassa tilanteessa. Päätöstä joutui odottelemaan useita kuukausia, mutta nyt se vihdoin tuli. Olipa vielä nuijittu pidemmäksi aikaa kuin edes uskalsin toivoa. Vastauksen myötä saan jättää useiksi kuukausiksi tuon hieman ylimääräiseltä tuntuvan rumban: keskittyä lapsiin, kotiin sekä kaiken vastapainona toimivaan kirjoittamiseen. Jo sitä sietääkin vähän kyynelehtiä helpotuksesta. Kokonainen, ehjä Elämä, Edessä vielä jokin päivä.

- Aino

Kelohonka mukana matkalla

Jotakuinkin kaksi vuotta tulee siitä, kun käväisin mieheni kanssa Porvoon maisemissa lillumassa ja treenailemassa. Ensimmäinen kuvista on siltä reissulta.

Naurattaa kattoa tuota vanhaa kuvaa. Samat vermeet käytössä vieläkin 😆 Tossut toki ajautuneet eteenpäin ja lasitkin heivattiin hiiteen reipas vuosi sitten. Tai on ne pokat edelleen lasten leikeissä mukana. Ne kaivetaan ärsyttävästi esiin, kun on tekeillä jokin todella velmu äiti-imitaatio 😒

Vaan niihin kuvan taustoihin... Yhtenä päivänä otettiin hitusen pidempi juoksulenkki ja kipaistiin kallioille katselemaan horisonttiin avautuvaa merimaisemaa. Minua ihastutti ja ihmetytti kelottuneiden mäntyjen ynnä karujen merenrantakallioden yhdistelmä. Se oli sillä hetkellä ihaninta mitä olin ikinä nähnyt.

Itä-Suomi akselin pohjoisosissa syntyneenä kalliot, kanervat, juurakot ja tunturit keloineen ovat sielunmaisemaani vahvimmillaan. Kalliolta tähyillessä näkymä oli hyvinkin sitä samaa lyhytkasvuista petäjikköä joukossaan kauniisti pystyyn kuolleita puita. Tokaisin miehelleni, että "tuollaisen minä haluan matkamuistoksi takapihalle". No ei lähtenyt kelo muikin matkaan. Sillä kertaa.

Tänä vuonna, kevään lonksuttaessa tänne kuin letkajenkka, pari eteen ja yhden askeleen taakse, tajusin lähimetsissä samoillessani, että sain kuin sainkin sielunmaisemani tähän takapihalleni. Kelot, kalliot, kanervat, sammaleet ja puolukat tuossa noin, kun vaan ovesta astahtaa ulkoilmaan. 

Viime kesänä käytiin katsomassa tasan tämä yksi talo ennen kuin tehtiin ostopäätös. Olihan se rohkea veto, mutta on tuntunut koko ajan vain paremmalta. Nämä alueet ja maisemat olivat itselleni entuudestaan täysin tuntemattomia. Meri tuossa lähellä, vaikken sinne uskallakaan oikeasti pulahtaa, kiehtoo minua valtavasti herättäen jänniä väristyksiä. Se on elementti, johon tutustun hissukseen suurella kunnioituksella.

Säiden armoilla kauniin hohtavaisen hopeaksi hioutunut kelopuu, kiertyneen runkokuvioinnin ja tikan kolojen koristelemana on ollut minulle niin vahva symboli, että suunnittelin vuosia kelotatuoinnin ottamista. Nyt minulla on lähimettässä muutama suosikki "känkkäräpuu", joita käyn tervehtimässä, eikä tatuoinille tunnu olevan tarvetta.

Hetki, jolloin todella havahduin siihen millaisessa ympäristössä tästä etiäpäin elelen, oli uskomaton. Olin kuin kotiin löytänyt, juurilleni asettunut. Ihan piti tirskauttaa liikutuksesta pikkusen. Oli vahvan kiitollinen olo siitä millaisen onnenkantamoisen myötä tämä koti ja asuinpaikka löytyi. 

Täällä minulla nyt on kelo, jos toinenkin elämäni matkamuistona, kenties muistuttamassa siitä miten asioilla on tapana järjestyä ja hakeutua juuri niille poluille kuin kuuluukin. Jos koti on se mikä tuntuu meistä kodilta, niin silloinhan kodin elementit ovat meissä aina mukana. Omista elementeistään tietoisena on aina turvassa kotonaan.


- Aino

Heille, jotka eivät juhlineet

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna juhlitaan heitä, jotka valmistuivat, painoivat lakkinsa päähän ja pokasivat stipendinsä. Unohdetaan juhlia heitä, jotka ovat tehneet parhaansa niillä napsuilla ja voimilla mitä heillä on ollut. Keväisin monta nuorta kokee epäonnistuvansa ja kiusaantuu valmistumiskyselyistä. Ainoa ajatus päässä on, että tuli epäonnistuttua, ei tullut päästötodistusta, ei lakkia, ei ruusuja. Kavereiden juhlissa kiertäminen on nöyryytystä. Teille haluan antaa pienen ajatuksen, jonka lainasin ja vapaasti suomentelin.

“Se ei ole arvostelija kellä on merkitystä; ei hän ken osoittelee kuinka vahva kompuroi tai toimeen tarttunut olisi voinut aikeensa paremmin toteuttaa. Kunnia kuuluu sille joka on kentällä, sille jonka kasvot ovat pölyn, hien ja veren peitossa, urhoollisesti ponnistelevalle, erehtyväiselle, tavoitteestaan uudestaan ja uudestaan jäävälle, sillä yritystä ei ole ilman virheitä ja puutteita, mutta hän ken yrittää saada hommansa tehtyä, hän joka tuntee suuren innostuksen ja valtavan omistautumisen, hän joka panostaa hyvään asiaan ja parhaimmillaan tiedostaa voittonsa jälkeen mahtavan aikaansaannoksensa ja ken pahimmillaan, jos epäonnistuessaan, ainakin epäonnistuu yrittäessään huimapäisen suuresti siten ettei hänen paikkansa tule koskaan olemaan niiden kylmien ja pelkurimaisten sielujen joukossa, jotka eivät tiedä voitosta eivätkä tappiosta" - Theodore Roosevelt

Useita kertoja mokanneena ja alisuoriutuneena tiedän, ettei millään semmoisella ole väliä. Hyvä, että mahalasku tuli. Hyvä, että otit sen nyt. Toiset ottavat oppinsa myöhemmin elämässään sössien perhesuhteensa, lapsensa, työpaikkansa, rahansa. Kyllä sitä ehtii. Vuosi lisää koulua tai päättökokeen uusiminen ei ole yhtikäs mitään, mutta parhaimmillaan se on jotain minkä käännät itsellesi voitoksi.

Teit sen minkä pystyit. Raahauduit läpi vuoden vaikka olet samalla saattanut surra ystäväsi kuolemaa, vanhempasi menetystä, kodin ilmapiiriä, sinä tai läheisesi sairastanut, vanhempasi eronneet, perhe muuttanut, talo palanut tai olet jahdannut todellisia unelmiasi. Mitä tahansa onkaan tapahtunut, mikä tahansa onkaan syy miksi oppi ei tarttunut tällä kertaa tai luvut eivät maistuneet, sillä ei ole väliä.

Vain se merkitsee mitä teet tällä kokemuksella. Käytkö sen lävitse, kiitätkö elämää pienestä vastamäestä ja oppimisen mahdollisuudesta? Sukella hetkeksi pohtimaan asioita hyväksynnän ja empatian avulla nousten kuitenkin pian tähän päivään ja hetkeen, jossa ilma on puhdas, kasvit työntyvät esiin, puhkeavat kukkaan ja linnut laulavat myös sinulle.





- Aino

“It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again, because there is no effort without error and shortcoming; but who does actually strive to do the deeds; who knows great enthusiasms, the great devotions; who spends himself in a worthy cause; who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly, so that his place shall never be with those cold and timid souls who neither know victory nor defeat.” -Theodore Roosevelt

Tampere yhteydessä minään

Isoimman osan elämästäni olen asunut Tampereella, vaikkakin olen kotoisin Itä-Suomi akselilta asuttaen lapsuudessani vuorotellen kahta paikkakuntaa. Uuden elämän perässä tänne Espooseen eivät muuttaneet ystävät, sukulaiset eivätkä tutut maisemat. Minusta alkoi tuntumaan siltä, että olisi hyvä käydä muistuttamassa kavereita olemassaolostani ja katsastamassa onko mikään muuttunut. 

Vilpittömin tarkoitukseni oli kirjoitella kepeästi Tampereen vegeskenestä, yöelämästä ynnä muista nähtävyyksistä, mutta totesin, että ne asiat etsivä löytää jonkun toisen kirjoittamana.

Pyynikin Näkötorni, Munkkikahvilan vegaanimunkit, Scandic hotellin aamupalatarjonta tai yöllinen vegaanimätön metsästys Doriksessa vietetyn illan jälkeen ovat varmasti ihan mukavaa luettavaa, mutta eivät oikeaa sisältöä kenenkään elämään.

Muutamalla lauseella voinen kertoa kaiken oleellisen. Todettakoon samalla etten varmaan hirveästi hiiskuisi ellei vegaania olisi huomioitu niin näkötornissa kuin hotellissakin.

ROKA Sushi & Robata loihti annoksen vegaanisena. Doriksessa oli vegaanista valkoviiniä ja mainitsivat, että kauramaitoakin löytyy kahviin tai vaikka valkovenäläiseen, jos sellaista haluan kokeilla.

Haju, tahmea tanssilattia ja ihan paras musiikki koko kylässä olivat Dorkassa entisellään. Ranskalaisia kummempaa sapuskaa ei yöllä löytynyt, mutta niillä jaksoi. Kiitos Tampere, mutta hissun kissun tämän blogien suurkuluttajan sisimpään on alkanut hipsimään tekaistun sisällön vieroksunta. Tykkäisin niin kovasti keskittyä olennaiseen. Kirjoittaa sekä lukea aidompia juttuja. 

 

  

Viikonlopun jäljiltä olennainen kiteytyy sanaan; yhteys.

Brené Brown käväisi vieraana Kelly Leonardin Podcast sarjassa  "Getting To Yes, And"  puhumassa haavoittuvaisuudesta ja vuorovaikutuksellisuudesta. Mielessäni Brenén keskustelu ja omat keskusteluni viikonlopun aikana vahvistivat samaa yhteyden teemaa, jota mielessäni pyörittelen. Brené kertoo paljon hienoja oivalluksia ihmisistä ja ihmisyydestä. Tässä haastattelussa ehdoton kultakimpale itselleni oli toteamus siitä miten empatia ja hyvä elämä opitaan elämässä. Todellisiin taitoihin pääsee käsiksi vain vuorovaikutussuhteissa toisten kanssa, mokaamalla ja harjoittelemalla. 

Ihmiseksi opitaan tutustumalla ihmiselon ja ajattelun kaikkiin puoliin eli olemalla ihmisiä yhteydessä toisiin ihmisiin. Lisäisin oman ajatusmaailmani mukaisesti tähän vielä yhteyden luontoon ja sen monenkirjaviin lajeihin. Avoimuuden ja rehellisyyden ilmapiirissä löysin Tampereella yhteyden kauan paitsiossa olleisiin tärkeisiin ihmisiin, mutta ylipäänsä yhteyden ja rohkeuden hakeutua yhteyteen.

“If I had an hour to solve a problem I'd spend 55 minutes thinking about the problem and 5 minutes thinking about solutions.”

Poimin edellä mainitusta podcastista myös tuon Albert Einsteinilta lainatun ajatuksen. Oman "ongelmani", tai paremminkin tarpeeni, määrittelyyn on mennyt paljon enemmän kuin 55 minuuttia, voidaan puhua vuosista, mutta ratkaisu löytyi viikonlopussa. Ihmisen tarve yhteyteen toinen toistensa kanssa on niin suuri, että sen vuoksi perustetaan perheitä, blogeja ja yhdistyksiä, hakeudutaan facebookiin, instagaramiin ja baariin mokaamisen ja osaamattomuuden pelosta huolimatta.

Kantapään kautta on tullut opittua, että havahtuminen ja merkityksellisyys syntyy hyvin yllättävissä tilanteissa ja pienissä hetkissä. Eihän havahtuminen lopulta ole muuta kuin alitajunnan muuttumista tietoiseksi. Minussa jo ennestään sisällä olleen avautumista eteeni tarkasteltavaksi siten, että vihdoinkin sen näen tai suostun näkemään. Nyt näin yhteyden ja tajusin kaivanneeni sitä niin paljon, että ihan itkettää. Onnesta.

Viikonloppu ja sen jatkuma tähän alkuviikkoon on ollut äärettömän merkityksellinen, kiitos ihanien ystävieni ja Tampereen yhteyteni, jota minun täytyi hetken aikaa paeta.

viikonlopun teemabiisi carnival youth - never have enough 

levyltä no clouds allowed

- Aino

Luumupuita tilauksessa

Enkä maailman ihaninta on astahtaa makuuhuoneesta puutarhaan ja lähteä avojaloin tutkailemaan mitä istutuksille yrteille ja omenapuille kuuluu. Tänä aamuna oli erityisen ihanaa, sillä oma puuhapeteni oli korjannut ulko-oven lukon. Enää ei tarvitse pönkätä kivellä kiinni ulkoa päin. Yhtenä aamuna heräsimme todellisuuteen, jossa makkarista ulos johtava ovi oli ollut sepposen selällään koko yön. Oli raikas tunnelma.

Viikon verran olen nuuskinut ja tihrustanut uusiokäytettyihin ananaspurkkeihin istuttamiani luumun kiviä, että josko ne sieltä alkaisivat itämään. Tämä on sellainen lasten kanssa aloitettu kokeilu, josta taas kerran eniten into pinkeällä olen minä. Toisinaan yhteisten kiinnostuksen kohteiden löytäminen lasten kanssa on haastavaa. 

Halusin ison perheen, että olisi sitä yhteistä tekemistä, mutta lapsemme ovat kasvaneet omanlaisikseen eikä meillä ole yhteistä kosketuspintaa puutarhanhoidon saralla niin paljoa kuin toivoin. Ennemminkin olen joutunut opettelemaan innostumista asioista, joista lapset luonteidensa mukaisesti pitävät. Se on toiminut varsin jännällä tavalla. 

Hieman vaikea pukea sitä sanoiksi. Mieleeni ei tule muuta kuin "antautumisharjoitus". Sitä, että istahtaa tarkastelemaan mikä toisen sisin, se aito olemus on. Täytyy löytää itsestään nöyryyttä ja todeta, että "nuo tuossa ovat minusta tai minulle suotu, mutta eivät missään muotoa kuin minä". 

Ei auta muuta kuin tutkia, tarkkailla ja nuuskia, että josko niistä luumupuita.

- Aino

Aamukahvi

"Jotain on mennyt, jossain kohdin, taatusti oikein" 

mietin kohottaessani kahvikuppia huulilleni. Jokainen aamu saan kahvin vuoteeseen. Kahvikuppi ilmestyy käteeni tai yöpöydän virkaa toimittavalle arkulle lähes 100% varmuudella. Tapa tekee kahvista luopumisen äärimmäisen vaikeaksi.

Poikkeuksia rutiiniin ovat vain aamut jolloin sängyn toinen puoli on tyhjä tai vallattu vakituista kaveria huomattavasti pienemmän kaverin toimesta. Toisinaan ilmoitan, että pidän kahvitaukoa tai paastoan tai jotain muuta yhtä hienoa ja kenties kolmesti olen itse herännyt ensin ja tehnyt hommat toisinpäin. Kolmivuorossa posottaessani tämä ei ollut niin vakio, mutta nyt kotona työskennellessä tämä on sääntö, ei poikkeus. 

Oli arkiaamu tai hidas viikonloppu, niin lempimaidollani höystetty aromikas ja höyryävä tummapaahto löytää luokseni. Sen ojentaa käsi, jossa muki ei tärise. Kättä seuraa hyvän huomenen toivotus ja hymy. Joskus kuppi, sekä hieman jo kylmä kahvi, löytyy herätessäni yöpöydältä vedettyäni sikiunia kahvikaverini hiippaillessa vierelleni.

Joka ikinen aamu. Rutiini ei rikkoudu edes kiireestä vaikka sen käden liikkeessä aistii. Se ei muutu vaikka olisin sanonut mitä tai tehnyt edellisenä päivänä sitä. Kahvin saa vaikka olisi kerinyt itsensä tiukkaan mytteröön. Sillä ei osoiteta mieltä, ei rangaista, ei kerjätä huomiota.

Jokin on osunut kohdilleen.

- Aino

Takapihalla ajatukset kirkastuvat

On se jännä miten ulkoilulla ja liikunnalla on mieltä kirkastava vaikutus. Monellakin tapaa. Eikä tarvitse aina olla mitään järjetöntä revittelyä tai fyysisen kestokyvyn rajoilla pusertamista tai tunteja kestävää suoritusta. Ihan kymmenen minuutin kävelylenkki raikkaassa ilmassa riittää.

Ehkäpä siksi työmatkaansa jalkaisin taittavat ovat onnellisempia. Samoin ne joiden työmatka on lyhyempi, mutta kenties siinä pätee jonkinlainen syy-seuraussuhde. Ken tietää.

Yhtälailla kuin tykkään ajatella liikkeessä pidän myös "ajatusten äärelle istahtamisesta". Parhaiten se minulta käy ulkona. Joko jossain ihan vaan istumaan kutsuvassa paikassa kesken matkan tai sitten oman pihan eri kulmilla pylleröiden. Kahvikuppi, teemuki tai jäätelö on hyvä kaveri siinä.

Tänään istahdin makuuhuoneesta ulosvieville rapuille leivän ja kahvikupin kera, kun päivittäinen seuralaiseni tuli kysymään, että "Äiti tiiäksä mikä on paras tapa karkottaa vihollinen?" Vastaus kuului "Tehdä siitä ystävä".


Katselin maasta puskevia japanintatarin alkuja ja hieman nyreänä totesin mielessäni, että "just joo".

Siinä se tapahtui. Istahdin ajatusteni äärelle ja mietin, että en kai minä oikeasti aio kuluttaa päivääni sotimalla tuota vieraslajia vastaan? Olin hetkeä aiemmin miettinyt leipääni haukkoessa, että pitää etsiä hanskat jostain, että pääsen hommiin takapihan kaivaukselleni.

Muistan miten syksyllä ryskäsin lähes kolme metriä pitkien ruokojen kanssa ja etsin tietoa tästä kasvilajista melkein lannistuen siitä miten sinnikkään seuralaisen olin puutarhani mukana hankkinut.

Saatuani pitkät varret tasoiteltua maantasalle ikkunoihin lensi useampikin lintu kopsahtaen kuolleena maahan ja siinä kohdin mietin, että vaikka saisinkin epätoivotun kasvin pois niin menisi aikaa ennen kuin samanlainen näkösuoja ja peittävyys saavutettaisiin millään vaihtoehdolla.



Muutama viikko sitten aloitettuani kaivuutyöt juurakon kimpussa totesin tehtävän olevan aivan hirveä. Luin, että tatarin juuret leviävät metristä kahteen vuoden aikana ja päättelin, että vastahyökkäys on ulotettava riittävän laajalle ja tehtävä nopeasti tai muutoin olen vuoden parin päästä todellisissa ongelmissa. Mielessäni laskin, että jos en sorru käyttämään myrkkyjä niin taisto voi helposti kestää kymmenenkin vuotta.

Tänään istahdettuani kaikkien näiden ajatusten kanssa alas, tunnustelin tuntemuksiani ja totesin, että en ole sotaisaa tyyppiä. En edelleenkään.

Mitä lopultakaan saavuttaisin sillä, että pyhitän puutarhan hoidosta ison osan yhden kasvin kanssa tappeluun?

Vetäisinkö hernettä nenään ja paineistaisinko itseni jollen joku päivä ehtisi kuopimaan sinnikkäästi esiin puskevia varren alkuja? Entä jos vahingossa levittäisin kasvia pihamme muihinkin osiin ja miten hävitän juurakot siten, että leviämisen vaaraa ei enää ole?





Kestäisinkö toista kertaa kuulla pikkukaverini suusta, että "äiti sä vaan pengot sitä multaa etkä oo yhtään mun kanssa!"

En minä taida jaksaa loputtomiin sotia jotain tyhjänpäiväistä kasvia vastaan. Jos vaan vähän ruohonleikkurilla tasoittelisi ja yrittäisi kaivella isoimpia pois, jos viitsin. Leviämisen estäminen on tärkeää ja kuuluu "velvollisuuksiin Suomen luontoa kohtaan", mutta muutoin taitaapi olla nyt niin, että annan olla.

Keskitän aikani ja energiani mieluummin antoisampaan puoleen, kokoan viljelylaatikot, kastelen vasta istutetut marjapuskat ja möhennän kompostit. Saamani pionit ja perennatkin kaipaavat vettä.

Kaikkein tärkeimpänä, levitän viltin nurmikolle ja kutittelen tuota tinttarinttaa. Sanon, että "oot ihana".



- Aino