Maailmanparannus, sellaisena kuin se kohdallani näyttäytyy, on raskasta hommaa. Se on lukuisia vuodatettuja kyyneleitä, surtuja kohtaloita ja vääryyksien edessä musertumista. Kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa mieli ja sydän nyrjähti The True Cost- dokumentin ansiosta.
Jokaisen kauhuuksia esittelevän dokumentin tai tehdyn tutkimuksen jälkeen hiljennyn miettimään ja suremaan. Ajattelen niitä ihmisiä, eläimiä ja ympäristöjä, jotka kärsivät, myrkyttyvät, voivat huonosti. Itken ihmiskohtaloita ja suren eläinvanhempien rinnalla heidän menetettyjä poikasiaan. Tunnen myötätuntoa ja rakkautta, mutta myös jatkuvaa voimattomuutta ja pienuutta kaiken äärellä, kädettömyyttä.
Monesti tuntuu, ettei millään sanomisillani tai tekemisilläni ole tässä epäoikeuden vyyhdissä minkäänlaista merkitystä. Mitä sen on väliä, että minä välitän ja yritän näistä asioista viestiä? Vaikka haluaisin kaikkien pystyvän avaamaan sydämensä maailmalle samalla tavoin kuin omani avaan, niin tiedän ettei moni semmoista halua tehdä, koska se tekee kipeää. Olemme itsekkäitä. Myös minä olen.
Joudun nostamaan itseni omasta huonon omantunnon, kauhistuneisuuden ja maailman vääryyksien lohduttomasta suosta valtavan kamppailun kautta. Minun tekisi mieli ummistaa silmäni ja antaa asioiden olla. Käpertyä vain jonnekin nyyhkimään kaiken pahuutta, luopua kaikesta. Jokainen kerta teen voimia koittelevan nousun takaisin sieltä tuskan syövereistä, keskittyen niihin asioihin, joissa voisin kenties tehdä muutoksen, parhaani mukaan fokusoituen kaikkeen sellaiseen, millä voisi olla merkitystä ja miten voisin vaikuttaa siihen, että asiantila paranisi.
Ei silti huolta, hömppä pömppää ja toheluuksia on taatusti luvassa edelleenkin, mutta asioilla on aina useampi puoli. Kivikkoinen taipaleeni ylös vääryyksien syöveristä on helpompi, kun kerrot tehneesi paremman valinnan kirjoitusteni perusteella tai heränneesi huomaamaan samaa vääryyttä kanssani. Jokainen pieni teko, johon olen vaikuttanut suoraan tai epäsuorasti, antaa minulle toivoa ja uskoa. Auttaa jaksamaan ja sinnittelemään eteenpäin tämmöisenä kuin olen.
Ei silti huolta, hömppä pömppää ja toheluuksia on taatusti luvassa edelleenkin, mutta asioilla on aina useampi puoli. Kivikkoinen taipaleeni ylös vääryyksien syöveristä on helpompi, kun kerrot tehneesi paremman valinnan kirjoitusteni perusteella tai heränneesi huomaamaan samaa vääryyttä kanssani. Jokainen pieni teko, johon olen vaikuttanut suoraan tai epäsuorasti, antaa minulle toivoa ja uskoa. Auttaa jaksamaan ja sinnittelemään eteenpäin tämmöisenä kuin olen.
Tästä syystä olen itsekäs. Minun on pakko saada joku kuuntelemaan ja tekemään asioita paremmin ja kestävämmin. Minun on saatava vaikuttaa ja kertoa. Muutoin vain surisin ja lyhistyisin valtavan epäoikeudenmukaisuuden taakan alle hiljalleen erakoituen.
Olisi helpompaa, jos en olisi muovautunut tällaiseksi. Usein toivon, että välittämiseni olisi taidokkaampaa, suoralinjaisten ja pitkäjänteisten tekojen suunnittelua sekä toteuttamista valtavan empatiatyrskyn sijaan. Minun vollottamiseni ja huonon omantunnon puuskittaiset vyöryt eivät yhtäkään henkeä pelasta. Vain toimiva käsi, noukkii hukkuvan.
- Aino
Löysin tänne Hesarin jutun kautta. Todella mielenkiintoista ja tärkeää asiaa puhut! Tämä teksti voisi olla mun kirjoittama, tunnen täysin samoin. Se on kamalan kuluttavaa, mutta meidänlaisia tarvitaan. Hienoa, että teet, jaksat ja välität! Olen lukenut vasta pari tekstiäsi, mutta jään ehdottomasti kahlaamaan läpi loputkin. Tällaista blogia olen kaivannut :)
VastaaPoista-maailmantuskainen
Syvä kiitoksen kumarrus <3 Tämä on yksi syvimmälle henkilökohtaisuuksiin menevistä kirjoituksistani.
PoistaKirjoittaminen pelotti, mutta keskityin siihen, että aina, kun luulemme olevamme muka jotenkin ainoita ja ainutlaatuisia erehdymme mitä raskaimmalla tavalla. Emme ole koskaan yksin, meillä ei ole yhden yhtä ainutkertaista ajatusta tai tunnetta, aina on joku, joka kokee saman, tuntee samoin tai on läpikäynyt saman. Siksi olen kanssasi samaa mieltä, meidänlaisia tarvitaan ja meidänlaisten tulee myös saada äänensä kuuluville.
Olen todella otettu kauniista sanoistasi. Tervetuloa Kokonaisen joukkoon!
Hei ja kiitos todella kiinnostavasta, inspiroivasta blogista!
VastaaPoistaTämä teksti herätti halun jakaa omia ajatuksia ja kokemuksia. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että sillä empatiamyrskyllä on väliä ja se on ihan yhtä tärkeää kuin toimiminen. Pelkkä rationaalinen ajattelu ja suora toiminta ei vie pitkälle, muutokseen sitoutumiseen tarvitaan tunne. Olen itse samanmoinen maailman itkijä, vuoroin vaivun alakuloon, vuoroin nousen barrikadeille. Kiitos erityisesti yhdysvaltalaisen ympäristöfilosofi Joanna Macyn ja hänen kirjansa "World as lover, world as self" olen viime vuosina alkanut ymmärtää tuon kuuluisan maailmantuskan käsittelemisessä piilevää voimavaraa. Se on verrattavissa mihin tahansa suruprosessiin, joka täysin läpi käytynä tekee vahvemmaksi, eheämmäksi. En usko, että kukaan voi todella muuttaa elintapojaan, jollei koe tuota tuskaa maailman puolesta. Tietysti kaikki kokevat tuota surua omalla tavallaan, kaikkien ei tarvitse itkeä tai tuntea vihaa, kunhan tuntee ja samaistuu. Tärkeää on, että ei näännytä itseään tuohon ahdistukseen, vaan kääntää sen voimavaraksi, askel askeleelta. Tässä vielä aiheeseen liittyvä kiintoisa kirjoitus ihanalta Charles Eisensteinilta: https://charleseisenstein.net/essays/grief-and-carbon-reductionism/
Komppaan edellistä kommentoijaa, tällaista blogia olen kaivannut :)
Kiitos kannustavasta palautteesta ja hienoa, että päätit jakaa ajatuksiasi <3
PoistaJoanna Macy taitaa olla minulle tuntematon,kiitos, että toit hänet tietoisuuteeni, mutta Charles Eisenstein.. Siinä on hieno puhuja, kirjailija, ajattelija :) Tutustuin hänen teksteihinsä ja ajatuksiinsa 2008-2009, mutta olin melkein unohtanut jo. Kiitos, että muistutit mieleeni. Piti heti mennä katsomaan mitä Eisesteinille nykyään kuuluu!
Kommenttina aivan kaikille Kokonaisen lukijoille; Charles Eisensteinin kirja The Ascent of Humanity on lukemisen arvoinen. Tai kuuntelun...
Tässä linkki https://charleseisenstein.net/books/ascent-of-humanity/
Samoin kehotan tutustumaan hänen Gift Culture- teksteihin ja ajatuksiin. Ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.
Kommenttisi kirvoitti minussa seuraavanlaista pohdintaa.
Oppiminen tapahtuu astuttaessa mukavuusalueen ulkopuolelle. Suru ja tuska ovat meille mahdollisuus uuden oppimiseen, tietoisuuden ja empatian lisääntymiseen, kasvuun. Ehkä meidän olisi aika, ihmislajina, oppia arvostamaan myös negatiivia tunteitamme, antaa niiden tulla, hengitellä ne läpi ja arvostaa niiden kautta käsillemme tulevia kasvun mahdollisuuksia sen sijaan, että usein pyrimme sammuttamaan negatiiviset tunteet vaikkapa juomalla, syömällä, shoppailemalla, uppoamalla viihteeseen.
Vältämme vaikeilta tuntuvia ja mahdollisesti tuskaa tuovia asioita sulkemalla niiltä korvamme ja silmämme, sillä emme ole oppineet käsittelemään vaikeita ja epämiellyttäviä olotiloja. Koemme, että meissä on jotain vikaa, kun emme ole aina iloisia tai jaksavia tai tunnemme syvemmin kuin muut ja opimme häpeämään näitä olotiloja ja tunteita. Opetellaan sen sijaan olemaan reippaita tyttöjä ja poikia. Toisaalta kuinka muutoin toimisimmekaan, sillä myös ne, joiden tulisi lohduttaa meitä ja sanoa, että nämä tunteet kuuluvat elämään, on opetettu olemaan reippaita tyttöjä ja poikia?
Kiitos vielä kerran, toivottavasti viihdyt Kokonaisen matkassa jatkossakin :)
Kiitos tästä. Kuin olisit puhunut minun päässäni. Joskus maailman tuska tuntuu mahdottomalta, mutta aina kun joku jakaa sen, toivoa on <3
VastaaPoista<3 Kiitos :)
Poista