Olen hävennyt sitä miten vähän minulla on rahaa, miten paljon velkaa ja miten huonoksi tunnen itseni raha-asioiden kanssa. Osa Osto- ja Hankintalakkoani on ollut keino sietää häpeää. Kaikki tämä on ollut hyväksyttävä ratkaisuyritys tilanteeseen, joka tuottaa minulle suunnattomasti tuskaa.
Myös minä haluan näyttää hyvältä ja esiintyä edukseni omistamieni asioiden kautta. Haluan kauniita, laadukkaita ja toimivia tavaroita ympärilleni, mutta en voi niitä perustellusti hankkia. Tuloillani on haastavaa pitää yllä edes monipuolista ja terveellistä ruokavaliota. Se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta ja häpeää.
Tietysti luontoarvot ja elämän yksinkertaistaminen ovat minulle tärkeitä, mutta häpeän tunne on ohjannut minua tämän valitsemani ratkaisun äärelle. Eikä se ole sen enempää paha kuin hyväkään asia. Se vain on. Keksimäni ratkaisun kautta olen lukenut ja opiskellut kiertotaloudesta, vaateteollisuuden epäkohdista, fast fashion jutuista, työntekijöiden kohtelusta massatehtailla, ympäristötuhoista sekä hillittömän kuluttamisen järjettömyydestä ja kestämättömyydestä.
Olen empaattinen, haluan parempaa ja koen nämä asiat tärkeiksi. Tekoni ovat linjassa arvojeni kanssa ja saan tästä kaikesta tyydytystä, omanarvontuntoni kohoaa ja tunnen valinneeni oikein. Pidän itsestäni tälläisena tietoisena toimijana ja se auttaa unohtamaan häpeän, joka pohjilla kuitenkin lymyää.
Tunnetilojen sietämättömyys
Kun on tiukkaa rahasta eristäydyn. Koen olevani yksin ja tunnen, että niin kuuluukin olla, että olen itse tilanteeni aiheuttanut ja minun on selvittävä. Silti tunnen kauhua ja epätoivoa siitä miten pärjään yksin lasteni kanssa. Ei se nyt mikään uutinen ole, että omaishoidontuella kitkutteleva yh-äiti on melkolailla rahaton tai, että tukiviidakko lannistaa meistä monen muunkin.
Syytän kaikesta itseäni enkä näe ulospääsytietä. Tilanne tuntuu sietämättömältä ja jatkuvan loputtomiin. Tukehdun. Tunne on niin kamala, että toivon kaiken vain päättyvän. Lopulta aina pääsen suosta ylös, mutta pohjakosketus on ollut hirvittävä. Kylmähiki iholla ja täristen yritän kerätä itseäni ja lupaan etten enää ikinä ole samassa tilanteessa elämässäni, mutta olen ollut monesti. Lähes koko elämäni tavalla tai toisella.
Rahat loppuvat yleensä yhtäkkiä, valmistautumatta. Tulee jokin isompi lasku, takapakki elämässä, jotain menee rikki. Tilanteen konkreettinen korjaaminen vie energiaa ja kaiken huomion. On toimittava robotin lailla saadakseen asiat edes jotenkin kuntoon ja arki rullaamaan.
Siinä kaiken keskellä tunnepuoli saa jäädä syrjään. Sille ei ole tilaa ja tilanteen korjaannuttua kaiken haluaa vain unohtaa sillä ne ei ole kivoja tunteita. Mieluummin sitä keskittyy sisään tulleen rahan tuomaan helpotuksen tunteeseen. Niinpä ainainen noidankehä on valmis. Kuoppa kaivettu uutta sukellusta varten, eikä syy sukellukseen selvillä edelleenkään. Voihan olla, että kuoppa on kaivettu jo lapsuudessa. Mukavan kätevästi peritty kaivuuohjeet.
Emme ole yksin eikä meillä ole syytä häpeään
Räpiköinti kuopan pohjalla on niin käsittämätöntä toimintaa, ettei se jää huomaamatta läheisiltä eikä varsinkaan lapsilta. Luulemme aikuiset, että kun vain puremme huulta ja olemme lasten edessä reippaita niin eivät näe mitään. Mikä virhe. Totuus on, että mikään ei jää huomaamatta. Ei se, että häpeässäsi itket, eristäydyt, huolehdit ja murehdit, ärsyynnyt ja äksyilet. Karkotat ihmisiä ympäriltäsi sillä et siedä omia tunteitasi etkä usko, että kukaan muukaan sitä sietäisi, ymmärtäisi tai hyväksyisi. Karsitaan kaikki ja ankistellaan, hävetään ja vajotaan syvemmälle.
Olisi helppo nappaista joku äkillinen keino tähän tilanteeseen. Pikavippi, ostaa luotolle tai osamaksulla, lainailla rahaa ehkä juoda kännit ja turruttaa itsensä, leikkiä hetki ettei ole taloudellisessa ahdingossa tai piittaa siitä. Tekohengitys tuo hetken hyvän olon, mutta kohta ollaan entistä syvemmällä kuopassa.
Minimalismi ja hankintalakkoni on kaventanut ja hiljentänyt elämääni. Yksin jäätyäni minulla ei ole ollut pelastajaa lompakkonsa kanssa. Ajaudun tutun kuoppani pohjalle ja joudun ensimmäistä kertaa elämässäni raadollisesti pysähtymään sinne. Ottamaan vastuun räpiköinnistäni ja myöntämään, että häpeän kuollakseni. Häpeän niin paljon etten koe mitenkään voivani pyytää apua. Tunnen etten voi kertoa tilanteestani kenellekään. Tuntuu etten voi näkyä, en kirjoittaa enkä olla.
Häpeän itseäni ja elämääni ja yritän ajaa rakkaimpani pois sillä en kestä katsetta, en sääliä, enkä apua. Olen ylpeä ihminen ja haluan olla pärjäävä sekä vahva, mutta en ole niistä kumpaakaan sen enempää kuin muutkaan. Pelottaa, että olisi riippuvainen muista.
On aika luopua
Ketään toista en kohtelisi yhtä ankarasti kuin itseäni. Ollakseni kokonainen, minun on lopetettava itseni kaltoinkohtelu ja luovuttava häpeästä. Hyväksyttävä se, että olemme riippuvaisia toinen toisistamme ja kohtaamme aivan samoja tilanteita. Emme ole yksin eikä meillä ole syytä häpeään.
Kuoppani taitaa olla siellä edelleen, mutta sen sijaan, että ajatuksineni päädyn kuopan pohjalle voin ajatuksieni avulla pinkaista kuopan yli, pyytää jotakuta auttamaan minut sen yli, levittämään tukiverkon tai joku päivä saan toivottavasti rahoitettua oman pikkusiltani varmistamaan tasaisempaa matkaa. Kenties ilman häpeää ei ole kuoppaakaan.
Tänään minimalismipelin 23. päivänä itkin roskalavaa penkoessani ilosta ja helpotuksesta. Tavaran joukossa oli sänky. Lattialla on todella kylmä ja kurja nukkua yksin. Päästän hissukseen irti häpeästä, sängyn otan matkaani.
- Aino
kokonaisen soittolistalla soffía björg - grateful ep:ltä soffía björg, pt 1.