tiistai 26. syyskuuta 2017

Älä milloinkaan liity sä roskanheittäjiin



Espoo Suomenoja



Roskien kerääminen tienposkilta ei aina ole niin helppoa kuin luulisi. Se on puuhaa, jossa tulee hyvin tietoiseksi itsestään. Metsistä ja rannoilta kerääminen on helpompaa, kuin autojen ja ihmisten ohittaessa sinua puuhissasi. Mietin noukintakeikoilla pöljiä juttuja kuten, "jos kerään tämän niin tuleeko noukkia tuokin?", "entä tuo roska-astian ympärys, jonne linnut on riepotelleet roskiksen sisällön alkaen koirankakkapusseista? Voinko jättää tuon rauhaan ilman, että joku katsoo?", "mitäköhän nuo miettii, kun kyykin täällä?". 

Sinällään kyse on samasta fyysisestä harjoitteesta kuin mitä teen kotona lasten jäljiltä, mutta silti kaikki tuntuu tienvarrella niin erilaiselta. Siinä saa nähdä ihan oikeasti vaivaa, että kaikki tulee noukittua ja kiikutettua eteenpäin jätteenlajitteluun. Koska se on psyykkisesti niin epämiellyttävää ja tietoista touhua, se tuntuu myös hiton turhalta ja saa aikaan someraivoa esimerkiksi Instagramissa. Jonnekihan se tilanteen aiheuttama epämukavuus on purettava.




roskankerääjät



Älyttömästi tyhmiä ajatuksia, mutta niin niitä vain putkahtelee. Ei ihme ettei useampi käy siivoamassa tienposkia. Joukossa roskien keruu on hyväksyttävämpää. Tempaukset ymmärretään aina. Yksinäinen ituhippi penkomassa puskia on vähän outo. Näistäkin huolimatta mietin vain, että miten se roskan heittäminen on toisille niin vaivatonta? Saisiko syntiset ohjattua takaisin ruotuun, jos pakottaisi katumusharjoituksiin?


Rölli opastaa paremmin!
"Älä milloinkaan liity sä roskanheittäjiin, liity mieluummin vaikka omituisiin otuksiin!"



- Aino

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kansamme parantajien käsissä



Tietyllä tapaa yhteiskunnan, tai sanotaan nyt elävien, vointi on vain niin hyvä kuin sen parantajien. Jos hoitoalan ammattilaiset, hoidollisten ja parantavien tekojen kanavoijat,  laitetaan tehtävässään liian tiukoille tai sysätään hommiinsa ilman harjaantuneisuutta empatian käyttöön, ei jälki voi olla kovin kummoista. Empatiaa voi opetella, se kasvaa käyttämällä ja ihmisyyttä voi oppia ymmärtämään paremmin. Suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta voi myös opetella. Tai kenties pitäisi sanoa, että aivan kuka tahansa voi poisoppia erillisyyteen johtavista ajatusharhoista 😄

Pääset seuraavaksi tarkastelemaan ennakkoluulottomana vanhaa kuvaani kätilöopintojen ajalta. Siinä tämä seisoo ylpeänä ja into pinkeällä astumassa melkoisen isoihin lontsareihin, jotka ehkä tällä hetkellä jo pysyvät jotenkuten jalassa. Minä kunnioitan ja arvostan ammattiani ja siksi minua pelottaa töissä joka kerta. Tällä hetkellä pelottaa etten enää pääse kätilön töihin ja sieluni kuihtuu hiljalleen, mutta se on omalla tavallaan ajatusharha sekin. Sillä kätilöys elää ennen kaikkea sydämen ei kätten kautta. 

Sitten voit lukaista edellisen sekä seuraavan kappaleen vaihtaen ammattini kätilöstä kirjoittajaksi. Hassua miten jaan nämä samat ajatukset itsestäni kirjoittajana. Liian isot saappaat ja pelko persiessä jatkuvasti 😂


Kokonaisen kätilö
Kätilö Kämäräinen at your cervix!

Kukaan kätilöksi opiskelemaan hakeutuva ei oikeasti tiedä mihin on sitoutumassa. Kuulostaa pahalta, mutta se on totuus. En tiedä kuinka moni hakisi alalle, jos tietäisi millaista se Suomessa käytännössä on. Alalle hakeudutaan kätilötyön ytimen vuoksi ja se on hyvin yksinkertainen juttu tai tarve; halu olla läsnä naiselle hänen elämänsä tärkeissä kohdissa. Olla palveluksessa naista ja perhettä varten.

Persoonallisuustyyppini on 16 personalities testin eli Briggs-Myersin mukaan Idealisti, INFP. Voit käydä testaamassa omasi ja viihdyttää itseäsi testin tuloksia lukemalla tästä näin. Idealistin elämä ei ole aina helppoa. Minulla on mm palkkatyöstä kummallinen ajatus. Mielestäni minulle tulisi maksaa sen mukaan miten hyödyllinen olen ollut kohtaamalleni ihmiselle. Ikään kuin omantunnon mukaan.

Ajattelen usein olevani keskinkertainen työssäni, mutta olen myös tullut ajatelleeksi, että ehkäpä se on se työ ja se tapa, jolla työtä tehdään, joka ei tue minun ammatillisuuttani ja ainutlaatuisuuttani hoitajana. Mitä kokemattomampia olemme, sitä helpommin haemme syitä sisältä itsestämme emmekä oman tyylimme ja työnkuvan yhdistämisen vaikeudesta. Niin kauan kuin etsimme muutosta sisältä, emme koe pääsevämme ns työn päälle, sillä muokkaudumme väärästä tarkastelukulmasta käsin. Ajaudumme hissukseen pois siitä, mikä alunperin oli vahvuutemme ammatillisesti ja mikä sai meidät aidosti hakeutumaan alalle. 
 
Tavoitteiden ja tuloksellisuuden hiipiessä alun fantasioidemme päälle, yhdistettynä haastavaan työyhteisöön tai -ympäristöön olemme tilanteessa, jota kukaan ei meille tunnusta, kerro tai opeta. Opimme joustamaan ja muokkautumaan, me hoitajat olemme siinä hyviä ja niitäkin taitoja tarvitaan, mutta emme opi tuntemaan tehtävämme aitoa ydintä. Kiristyneet vaatimukset, järjetön työtahti ja rutinoituminen vievät tilan ja mehut. Kun ajoittain havahdumme tarpeeseen käsitellä näitä asioita, kanssamme pohtimassa ja pureksimassa ei olekaan ketään! Kollegat ovat kaivaneet omat kuoppansa, pomot ovat kiireisinä muissa hommissa ja kehityskeskustelutkin supistuvat sairaspoissaolojen tarkasteluun ja pintapuoliseen löpinään. 

Kuinka voimme kasvaa rautaisiksi kanssakulkijoiksi, jos joudumme sysäämään syrjään omia tarpeitamme? Teemme vain sen mitä täytyy, parhaamme mukaan ja toivomme, että se riittää tiedostaen samalla, että voisimme olla niin paljon enemmän, jos vain saisimme tehdä ja toimia sillä rytmillä, otteella ja asenteella, joka on ominaista juuri meille itsellemme. Ainutlaatuisuus auttaa muiden ainutlaatuisten ihmisten kohtaamisessa, mutta se vaatii turvallista ja avointa ilmapiiriä. Kasvamme ollessamme yhteydessä muihin, kutistumme vetäytyessämme sisään päin tarkkailemaan vain omaa osuuttamme asiaan. Mitä syvemmin ajaudumme erillisyyden harhaan niin sitä huonommin hoidamme eli kohtaamme ja kuljemme rinnalla. Ei mikään ihme, että niin moni tuntee kohtaavansa paremmin yksityisen ammatinharjoittajan kanssa ja ns uskomushoidoille on tilausta.

Parantumisen ja parantamisen yhteydessä parantajan hyvinvointi ja mielenterveys ovat kriittisen tärkeitä tekijöitä. Haavoitettu, sairas ja tarvitseva ihminen täytyy tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi, sillä usein erilaisten psyykkisten ja fyysisten "poikkeustilojen" parantumisen tiellä on sairastuneen epäusko, kieltäminen ja ärsyyntyminen tilaansa kohtaan. Tästä syystä hyvinvointimme on juurikin niin vahvaa tai heikkoa kuin kansamme "parantajien" vointi. Tai kasvattajien, opettajien, ohjaajien, personal rainereiden ynnä muiden kanssakulkijoiden.

Ihminen parantuu kyllä itsestään, omista voimistaan lähtöisin. Tarvitsemme antibiootteja tappamaan bakteereja ja lastoja ohjaamaan luun kasvua takaisin oikeaan muotoonsa, mutta kaikki paraneminen on ruumiin ja mielen sisäistä prosessia, jolle on annettava hyväksyntä ja rauha. Annettava sille aikaa ja rakkautta. Samoin synnytys on luonnon ohjaama prosessi, johon vaikuttavien psyykkisten ja fyysisten hankaloittajien ilmaantumista meidän kätilöinä tulee osata spotata ja auttaa synnyttäjä tilanteiden yli. Me emme hoida prosessia, luonto hoitaa sen. Me kuljemme rinnalla ymmärtäen prosessia parhaamme mukaan. Aivan sama lasten kasvussa ja kehityksessä. Kasvattajina olemme vain rinnalla seuraamassa prosessia, jonka ns luonto hoitaa. Mitä enemmän tunnemme tarvetta lähteä puuttumaan ja sohlaamaan niin sitä alttiimpia olemme todellisille mokille.

Miten ammattilaisina pystymme ohjaamaan ketään näiden luonnollisten prosessien äärelle ja äärellä, jos meillä ei ole antaa hyväksyntää, rauhaa ja aikaa? Tekninen suoritus tulee kyllä hoidettua, mutta se ei ole parantuminen. Se ei ole kasvua. Se ei ole syntymä. Se ei ole koko matka. Se kaikki on olemassa vain raameja varten. Sillä tuetaan ja ohjataan syvällisemmän ymmärryksen tilaan. Usein tässä kohdin hoito jää puolitiehen ja se on sääli. Se rapauttaa ammattilaisten työssäviihtymistä ja kaventaa niitä inhimillisen kohtaamisen ja hyväksynnän keinoja, joita meissä kaikissa kanssakulkijoissa on. Se masentaa, kun näemme ettei työmme kanna tulosta johon tiedämme kykenevämme. Jonkin aikaa voimme etsiä syitä itsestämme, mutta lopulta arvioiva silmä kääntyy työnteon puitteita kohtaan. Sisältä nousee tyytymättömyyttä ja vihaa, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta koska emme saa tukea tai ohjausta kasvaaksemme työssämme siksi miksi meidät on tarkoitettu. Tunnemme itsemme petetyiksi käytyämme vuosia koulua. Tämmöistä vartenko?

Meidän tulisi orientoitua uudelleen tämän asian suhteen. Luoda uudenlaista kielenkäyttöä ja keskustelua. Tarvitsemme jonkun puhumaan tästä kaikesta ääneen, kirjoittamaan, hakemaan sanoja, haparoimaan ja ottamaan rohkeita yrityksiä sinne suuntaan missä valmista polkua ei vielä ole. Meidän tulisi oppia ymmärtämään paremmin inhimillisyyttä ja sitä kuinka uskomattomia, kauniita ja herkkiä olentoja olemme sekä miten paikkamme on toinen toistemme luona. Voisimme saada paljon vähemmillä resursseilla enemmän aikaan, kun keskittyisimme voimaannuttamaan ihmisiä pitämään itsestään ja ympäristöstään tiukemmin huolta.


- Aino

tiistai 19. syyskuuta 2017

Hävikkiviikon tuomia ajatuksia


On muuten melkoisen vaikeaa kirjoittaa ruokahävikistä sillain vetoavasti, tuoden esiin jotain sellaista mitä ei ole aiemmin jo kirjoitettu. Kampanjoinnin rajoittuessa viikon mittaan tulee hävikkiaiheista tarinaa hieman sieltä sun täältä. Ainakin, jos yhtään on kiinnostunut ajankohtaisista aiheista tai ilmastonmuutoksesta, joka nyt on aina ajankohtainen. Itse sitten luistelin vaikka lupasin.



auringonkukkapelto




Seuraa muutamia blogikollegoiden kirjoituksia.

Minimalismin Ilo: Näin lopetat kotitaloutesi ruokahävikin. 
Trashless: Miten ruokahävikistä eroon?
Minimal +: Banaanileipä 
Yle.fi ja järkyttävä kasa ruokahävikkiaiheisia tekstejä




Kompensaatio

 

 

Ajattelin yhden sellaisen, hieman vähemmän pureksitun näkökulman nostaa esiin ruokahävikkikeskusteluun. Vaikka toki yksittäisten kotitalouksien ruokahävikki on se mihin voimme jokainen teoillamme vaikuttaa, niin asioita on mielekästä ajoittain katsoa laajemmasta perspektiivistä ihan jo siitäkin syystä, että se oma pikkupuuharointi kotona tuntuisi mielekkäämmältä ja merkityksellisemmältä.

Maapallolla tuotetaan niin paljon ruokaa, että sitä on haaskattavaksi asti. Suomessa heitetään 120-160 miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa roskiin. Minä tykkään tästä pallosta, jolla asustamme ja olen siitä huolissani. Huolissani siitä syystä, että ruokaa tuotettaessa valtavina määrinä, vain yhtä lajia yhdellä alueella, tulee maa antamaan sille tuotannolle kaikkensa. Tuntuu kohtuuttomalta, että maaperää köyhdytetään turhan takia. Turhalla viittaan luonnollisesti siihen hävikkiin.

Meidän tulisi saada sisäistettyä sellainen ajatus, että kaiken minkä otamme maasta, vesistä, metsistä tai nostamme pelloista pintaan, jätämme lähinnä pinnalle killumaan tai sitten poltamme savuna ilmaan. Mitään ei mene riittävästi maaperään, metsiin tai peltoihin takaisin elvyttäen ja kompensoiden sitä mitä sieltä irroitetaan.

Tässä mielessä hävikki on hävikkiä isommassa mittakaavassa ja rapauttaa palloamme yhdessä muun tuhoavan käyttäytymisen kanssa. Siinä se oma suuri ajatukseni, joka temmeltää vapaasti myös Zerowaistailun ja muun pohjalla.

Muutoin ovat ajatukset elävän elämän puolella tempuroineet aivan omia polkujaan ja kirjoituskynnys on kohonnut eteeni massiivisena virtahepona, jota koitan vältellä. Pahoittelen. Kerään itseni kasaan hissukseen.


- Aino

perjantai 15. syyskuuta 2017

Huomaakko mittään uutta?








kuvasta puuttuu sormus




Jätän tämän vain tähän. Odottelen uudelleen orientoitumisen vaihetta ja muuttoa.


- Aino

perjantai 8. syyskuuta 2017

Salaisen tulen vartijat


Arkiaamuisin tapahtuu erään koulun läheisyydessä näytelmä, jossa auto kaahaa parkkipaikalle. Etupenkiltä ponnahtaa pitkähiuksinen nainen syöksähtäen auton toiselle puolelle avaamaan takaovea pienelle koululaiselle, joka hyppää kimpsut ja kampsut valmiina äitinsä reppuselkään auton korkeutta apuna käyttäen. 

Äiti pamauttaa oven kiinni ja lukitsee auton aloittaessaan juoksunsa 20 kilon punnus selässään kohti pienten lohikäärmeiden salaista koulua, jossa ikuisen tulen vartijat opettavat ikivanhoja viisauksia lohikäärmelapsille. Koulumatka on vaarallinen ilkeiden, kylmää jäätä syöksevien, sieluttomien olentojen vuoksi, jotka yrittävät vallata maailman, johon reppuselässä hytkyvä lohikäärmelapsi on syntynyt. 

Salaisen tulen vartijat ovat pystyttäneet koulun alueelle näkymättömän voimakentän, suojaavan kehän, jonka turviin on juostava noin 200 metrin matka. Pieni lohikäärmepoikanen kannustaa äitiään juoksemaan kovempaa, ettei kaksikko jää hyytävien, sydämettömien zombien armoille vaan pääsevät turvallisesti suojaavan kehän sisälle ja poikanen siitä kouluun opettelemaan sisäisen tulensa käyttöä. Viisaat oppineet, salaisen tiedon vartijat, ottavat koulun ovilla iloisen lohikäärmeen vastaan.





Tämä varsin mielikuvituksellinen rutiini saa lapsen menemään kouluun hymyssä suin. Moikkaamaan lohikäärmeopettajille ja jaksamaan päivän. Tämä mieluummin kuin se, että lapsen saattelee hermostunut äiti tsempaten tarrautuvaa ja epävarmaa lastaan kohti koulun ovia, joiden lähestyessä pienokaisen käytös muuttuu ja äidin ääni vakavoituu. Purevan, sätkivän, raapivan ja potkivan lapsen nappaa ovella otteisiinsa kaksi opettajaa vetäen kiljuvaa demonilasta kainaloista sisään ja tiristäen kiristyneiltä kasvoilta huomenet ja hyvän päivän toivotukset äidille, joka yksin jäätyään kääntyy kannoillaan ja kiiruhtaa itkien läpi hiljentyneen koulunpihan takaisin autolleen.

Yllä oleva tarina on tietysti omasta elämästäni. Se on tarina lapsesta, lapsen mielestä, lapsen maailmasta, mutta myös tarina väkivallasta. Tarina on esimerkki siitä millä tavoin meidän tulisi pystyä kääntämään tilanteita väkivallattomiksi. Esimerkki siitä miten meillä tulisi olla sen verran aikaa ja resursseja, että pystymme leikkiin ja hauskuutteluun. Sen verran henkistä laajakaistaa vapaana, että mielikuvituksemme tuottaa meille ennakkoluulottomampia ja hellempiä ratkaisuja kaikissa tilanteissa.

Jos tarinan äiti olisi elämäntilanteessa, jossa hän itse voisi huonosti tai olisi työpaineiden ja kiireiden uuvuttama, ei hänellä olisi välttämättä sitä tarvittavaa energiaa hoitamaan tilannetta rakentavalla tavalla. Kyynelehtimisen sijaan hän saattaisi kävellä autoon kiukusta kiuehuen ja sättien hankalaa lasta mielessään peläten työpaikalla odottavaa esimiestä tai nalkuttavaa työkaveria. Kireys saattaisi tarttua työtovereihin, purkautua puolisoon tai anonyyminä vauva piste fiin sivuilla. Äiti saattaisi lohduttaa itseään autossa suklaapatukalla, kahvitauolla pullalla ja illalla ahtamalla ruokaa napaan niin paljon kuin sielu sietää, tehden väkivaltaa itselleen. Sama äiti voisi myös odottaa palkkapäivää ja hoitaa pahaa oloaan tuhoavalla shoppailulla haalien jo entisestään täyteen kotiin lisää krääsää, tarviten jatkuvasti lisää kaikenlaista, joka ei kuitenkaan täytä sielussa ammottavaa aukkoa ja tyhjyyden tunnetta.

Vaikka tutkin ja opiskelen väkivaltaa niin intohimoni on väkivallattomuus. Se on tarve, joka ajaa minua valinnoissani. Se ohjasi veganismiin ja ympäristöasioiden äärelle. Se on elämäntapa ja arvo, jonka ilmentymää kaikki muu on. Ideologiani ei ole veganismi, minimalismi tai muovittomuus, ne ovat vain sälää oikean ytimen ympärillä.

Väitän, että emme tunne väkivaltaa riittävän hyvin osataksemme elää ilman sitä. Emme näe niitä pieniä hetkiä, jotka synnyttävät väkivaltaa ja miten väkivalta on vahvasti yhteydessä välinpitämättömyyteen. Olemme varsin sokeita sille kuinka kaikki kulminoituu siihen, että meidän on kovetettava itseämme selvitäksemme tässä vallankäytön maailmassa, jossa vain vahvat pärjäävät ja inhimilliset virheet, heikkoudet ja keskeneräisyys ovat jotain mitä voidaan käyttää sinua vastaan. Luonto, vedet ja maat, ympäristö kasveineen ja eläimineen jotain mitä voimme riistää ja hyödyntää loputtomasti tuhoavan kasvuharhamme tarpeisiin.   Tunnistan vallankäyttöä ja epäoikeudenmukaisuutta nykyään melko tarkasti ja tuntuu kuin herkkyyteni vain ajan ja tiedon myötä voimistuisi. Samaa prosessia läpikäy todella moni ihminen maailmassa. Se on siis kaikki täysin opeteltavissa olevaa.

Avatessamme silmiämme ihmisten, eläinten ja luonnon pahoinvoinnille emme enää voi palata takaisin entiseen ja teeskennellä ettemme nähneet matkalla mitään. Entiseen ei ole paluuta muuta kuin välinpitämättömyyden kautta, mutta harjoittaessamme välinpitämättömyyttä olemme väistämättä väkivaltaisia itseämme ja ympäristöämme kohtaan ja se aiheuttaa pahoinvointia. Tiedämme varsin hyvin mikä välinpitämättömyyden vastalääke on, mutta silti vastustamme sitä.

Joskus, tai silloin usein, kun huomaat, että asiat takkuilevat eivätkä mene eteenpäin haluamallasi tavalla on hyvä pysähtyä miettimään käytännön sijaan kaiken ydintä. Miksi teet asioita, mikä voima sinua ajaa eteenpäin? Mikä on sinun ydin ja miten voisit tutustua siihen paremmin?


- Aino




torstai 7. syyskuuta 2017

Perustarpeiden Alien ei vaihtamalla parane


Olemme varmaan kaikki törmänneet sellaiseen ajatukseen, jossa "täytyy muuttaa ihmiset ympäriltään pystyäkseen elämään positiivisempaa elämää". Samaa mentaliteettia löytyy monesta self help- ohjeistuksesta; hakeudu sellaisten seuraan, jotka vievät sinua kohti unelmaasi, valikoi  seurasi huolellisesti, sillä toiset vaikuttavat sinuun jne. Itsekin ehkä tähän suuntaan menin jossain kohden elämääni. Hankalalta tuntuvat ihmiset on helpompi karsia, kuin oikeasti kääntyä katsomaan sitä mikä sen hankalan olotilan saa aikaan. Hankalat tavarat olis niin paljon helpompi karsia, kuin jäädä perusteellisesti miettimään, että mikä niissä on niin ärsyttävää :)



muovisälä pitkin olohuoneen lattiaa




Kysehän ei ole niistä muista. Kenenkään tekemiset tai sanomiset eivät ole se mikä tässä kohden on korjattava. Sanottua ei saa sanomattomaksi, tehtyä tekemättömäksi. Sellaista ihanteellisesti natsaavaa ihmisjoukkoa ei ole olemassakaan, joka saisi päivittäin vain niitä hyviä viboja aikaan ilman hankalalta tuntuvia hetkiä. Tähän syynä on se yksinkertainen seikka, että kaikki ajatuksesi ja tunteesi ovat täysin omiasi, tai omiani, ja vahvasta harhastani huolimatta, kaikki toisessa ikävältä, ärsyttävältä tai hankalalta tuntuva on vain ja ainoastaan minusta lähtöisin olevaa hankaluutta, jonka tietysti mieluummin sälytän toisen harteille, kuin otan itsetutkiskelun muovailuvahaksi käsiini.




Kestäväkehitys on sietämättömän syvältä


Tästä ajatusmaailmasta pääsee toki eroon ja se kannattaa. Ei olisi millään muotoa kestävää vaihtaa joka kerta ihmisiä ympärillä, kun alkaa tuntumaan karikkoiselta. Sitten kun on vielä niitä ihmisiä, joita emme voi noin vain vaihtaa; lapset, sukulaiset, työkaverit, puoliso... Eikä sitä omaisuuttaankaan oikeasti voi koko aikaa vaihdella ilman vaikutuksia ympäristöön. Oman elämänsä karkumatka on lopetettava jossain kohden ja etsittävä kestävämpi ratkaisu riittävän tilannekartoituksen kautta.

Luovuuteni kanavoituu kirjallisen viestinnän kautta. Kanavoijana rakastan kaikkia sanoja. Pystyäkseni ilmaisemaan itseäni minun on hyväksyttävä kaikki sanat ilman luokitteluja hyviin tai huonoihin sanoihin. Jokaiselle sanalle on paikkansa ja yhteytensä. Jokainen sana merkitsee asioita ja yhteyksiä. Sanoin ilmaisen itseäni mahdollisimman rehellisellä ja aidolla tavalla, toivon mukaan siinä jatkuvasti kehittyen. Se mitä sinä lukijani luet, miten sanani otat, millaisia merkityksiä niille annat on täysin sinun sisäinen prosessisi. Minä en voi siihen vaikuttaa. En tiedä mikä sana on sinulle huono ja  mikä sinulle hyvä, en tiedä miten arvotat tietynlaista kielenkäyttöä ja itseilmaisua ja mistä syistä. Ne ovat asioita, jotka kertovat sinusta, eivät minusta. 

Aistiessasi jonkun ihmisen ärsyttävän sinua jatkuvasti tai jonkun kirjoituksen tai tekstin aiheuttaessa sinulle voimakkaita tunnereaktioita, joiden vuoksi haluaisit deletoida tämän koko ihmisen ja hänen ajatuksensa tietoisuudestasi pysähdy ja käänny sisäänpäin. Älä haaskaa elämän sinulle tarjoilemaa hetkeä oppia enemmän itsestäsi ja ympäröivästä maailmasta. Ärsytys, paine ja epämukavuus kertovat, että jokin ravistelee sisintäsi. Ehkä tulossa on kokonainen paradigman muutos, ehkä vain huomaat, että sinulla on tarve, jonka tämä toinen ihminen sivuuttaa. Silloin sinun vastuullasi on kommunikoida.

Sisälläsi on jotain, jonka täytyy tulla kuulluksi. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään ulkoisen kanssa, ei sanojen, ei tekojen, ei naamataulun, ei elämäntyylin, ei yhdenkään rätin, rievun, lumpun tai leegon. Vain itse voimme päättää miten ulos pyrkivää alienia kohtelemme. Tunge sitä takaisin niin seuraavalla kerralla se pyrkii ylös voimakkaammin. Lyö sitä, se lyö takaisin. Voit inhota, pilkata, olla sarkastinen, purra ja raivota ei se häviä siltikään. Juoksemalla karkuun huomaat, että saat juosta jatkuvasti vain lujempaa pikkuisen kasvettua kuolaavaksi roikaleeksi. 

Oletamme, että sen mikä tuntuu ja näyttää pahalta on pakko olla jotain pahaa jolta meidän täytyy suojella itseämme. Voimme vaihtoehtoisesti tutkia kaikkea sisältämme kumpuaavaa lempeästä hyväksynnästä käsin, kun vain nielemme sen, että ajatukset ja niiden aikaan saamat tunteet ovat täysin itsestämme lähtöisin olevia. Luultavasti alienimme vain haluaa pitää huolta perustarpeiden täyttymisestä.


- Aino


lauantai 2. syyskuuta 2017

Lakkasin kuuntelemasta kritiikkiä


Ihmisillä on vain kaksi asiaa mitä he sisimmissään oikeasti sanovat; pliis ja kiitos, sanoi edesmennyt Marshall Rosenberg. Siltikin olemme usein varmoja, että kuulemme kritiikkiä, vaatimuksia ja arvostelua. Kuulemme kritiikin puhuvan mielissämme, kun kohtaamme muita ihmisiä. Kiinnostus aiheeseen lähti siitä, kun etsin syytä sille miksi kuulen kaupassa asioidessani päässäni pieniä ääniä, jotka sanovat jokseenkin sellaista kuin "anteeksi, että minusta on vaivaa" ja "en ole oikeasti mikään erikoisuudentavoittelija tai fanaatikko" sekä "pliis, älä tuomitse minua". Voi siellä muutakin kuulua, mutta se ei ole nyt työn alla 😉 Miksi- kysymykseen löytyi vastaus hyvin nopeasti. Yllättävän nopea oli myös ratkaisu niiden hiljentämiseen.



armoton porotus ja kuvakulma




Näitä kriittisiä ajatusääniä alkoi putkahdella enenevästi, kun muutin toimintatapojani ja rutiinejani Zero Waste suuntaan esiintyen hieman omituisena kassileidinä sekalaisen kestopussi, -kassi ja -astia-arsenaalini kanssa. Lisää ääniä liittyi kuoroon vaihdettuani vegaaniruokavalioon. Ääntä kuuluu monesti sukulaisten luona ja ihan missä tahansa ruokapöydässä, jonka ääressä on toisenlaisia ruokavalioita edustavia henkilöitä. 

Joskus äänet saavat minut jäämään mieluummin kotiin tai ottamaan omat eväät mukaan ettei tarvitsisi sanoa mitään. Kaivelen ihan tyytyväisenä omasta pussista pöperöitäni ja toivon, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota tai ala reagoimaan jotenkin omituisesti venkuloimalla edessäni. En oikeastaan halua kuulla muiden ruokavaliovalinnoista jokaisella ateriallani. Varsinkaan niitä puheenvuoroja en jaksaisi, jotka puolustelevat, arvostelevat tai ovat anteeksipyyteleviä. Minäkään en halua pyydellä anteeksi, en puolustaa enkä selitellä. Syöminen on kivaa ilman puhettakin. Haluan vain olla rauhassa ja tehdä asioita, jotka minun on tehtävä, koska minusta niin on oikein. 

Ongelmaan löytyi ratkaisu; kirahvin korvat. Kirahvin siksi, koska sillä on maaeläimistä isoin sydän, noin kymmenen kilon painoinen. 30 kertaa isompi kuin ihmisen.
 




Miksen vain voi muuttaa muita?




Mietin paljon, että miten saisin muutettua ihmisten ennakkoasenteita ja vihamielisyyttä. Pähkäilin usein sitä miten epäreilua minuun kohdistuva kritiikki on ja, että jos vain saisin tarpeeksi aikaa niin kertoisin, että mitä oikeasti ajattelen. Olen kuluttanut todella reippaasti aikaa sen vatvomiseen, että miten saan viestittyä ihmisille, että en ole heitä kohtaan kriittinen enkä oleta kaikkien tekevän samaa kuin minä vaikka toiveita tietysti jonkin verran on. Olen manaillut ja tuskaillut, että miksi hitossa itseensä tekemisistäni ottavat ihmiset eivät vain voi tajuta, että minun valinnoillani ei ole mitään tekemistä heidän tekemisten tai tekemättömyyksien kanssa, eikä muovittomuuteni tai vegaaniuteni tai mikään muukaan ole kritiikkiä heitä kohtaan. 

Sitten se napsahti. Semmonen oivallus ehkä. Kaikkien päässä puhuvat samat äänet! Minun sisäinen ääneni juontaa hyväksynnän tarpeesta ja minua ruotivan ääni samasta hyväksynnän tarpeesta. Näitä marginaalissa olevia, normista poikkeavia ekotekoja vain on niin paljon helpompi kritisoida. Sitähän se kriittinen ääni puhuu minulle ihan oman päänikin sisällä. Eli sen lisäksi, että kuulen korvillani toisen kritiikin, luen ennakkoluuloisen ruumiinkielen ja otan vastaan käytännön mahdottomuuksina esiintyvän vastustuksen, kuulen myös oman pääni sisäisen kriitikkoni, joka ajattelee hienosti toisen ajatukset hänen puolestaan.

Huono puoli tässä kaikessa on, kun kuulee tarpeeksi paljon ulkoista kritisointia, alkaa kuvitella, että se on se lähtökohtainen normi millä oikeastaan kaikki suhtautuvat tekemisiisi ja se pääsee hiljalleen muokkaamaan tekemisiämme ja käyttäytymistämme. Huh, mikä suo.

Mielessäni pälpättää ääni, joka yrittää sanoa toiselle, että "pliis, älä tuomitse minua sillä olen ihan samanlainen kuin sinäkin vaikka toimin toisin" ja sen toisen päässä se hyvin samankaltainen ääni puhuu "minä haluan olla tavallinen, kuulua joukkoon, olla hyväksytty ja pysyä tämmöisenä ja tuo tuossa on outo ja sen oudot tavat uhkaavat minua ja minun joukkoon kuulumistani. Mitä jos tuo tuommoinen outous on vaikka tarttuvaa?". Parempi siis osoittaa omaa paremmuuttaan olemalla ilkeä, selittelemällä omia valintoja, pyytelemällä anteeksi tai jättää noteeraamatta. Niskan päällä on turvallisempaa.

Mutta eihän tämmöistä kukaan jaksa. Niimpä mietin, että mitä teen ja tulin siihen tulokseen, että minun on lakattava kuuntelemasta kritiikkiä. Muita en voi muuttaa, vain itseäni voin. Siksi minä en enää kuuntele kritiikkiä. Minimalisti minä otti tämän iloisena vastaan. Se tykkää karsia turhaa sälää elämästä. 

Luultavasti joudun tätä harjoittelemaan ja muistuttamaan itselleni, että en kuuntele kritiikkiä. Alkuun varmasti useinkin. Toivottavasti hissukseen vähemmän. Ehkä saan jonkun hyvän ajatuksen siihen avuksi rinnalle, kuten sen, että kuullessani päänsisäisen kriitikon heräilevän sanonkin sille, että "Minä tiedän. Myös minä tarvitsen tulla hyväksytyksi. Hyväksyn sen, että haluat muistuttaa minua tarpeestani. Kiitos, voit mennä nyt siitä.". Sillain se, jokseenkin melko tylsä heppu, voi ryömiä takaisin koloonsa katsomaan House of Cardsia todeten, että "Okei okei, sää tiiät jo. Sori, että kömmin täältä". Nyt, kun mulla on nimi ja naama muistissa niin pelkkä katsekin riittänee, vuoropuhelua ei tarvita, House Of Cards saa jatkua ilostuttaen sisäistä kriitikkoani.

Niille muille sitten. Siis niille ulkopuolelta tuleville äänille. No, ensinnäkin on tunnistettava ensin, että milloin oma kriitikkoni onkin hypännyt naapuriin ja huutelee mulle sieltä, eikä sillä ole mitään tekemistä tämän toisen ihmisen kanssa. Sitten siihen aidosti toisesta tulevaan kriittisyyteen. No, siihen löysin kautta rantain keinon. Se on oikeastaan melko simppeli; älä kuuntele kritiikkiä. Älä oikeastaan kuuntele mitään ajatuksia ollenkaan. Jos oikeasti on tarve selvittää, että miksi vaikkapa jossain kaupassa asiakaspalvelija käyttäytyy kuten käyttäytyy, niin sitten pitää kuunnella todella tarkkaan kirahvin korvilla mitkä ovat tämän henkilön tunteet ja tarpeet kaiken takana. Ehkäpä se on jotain sellaista kuin "tarvitsen hallinnan ja turvallisuuden tunnetta työssäni (ja kuvittelen sinun uhkaavan sitä vaatimuksillasi joihin en osaa vastata)". 

Pistin sanoiksi jossain muodossa, mutta tästäpä onkin semmoinen rapiat kolmituntinen opetussessio netissä kaikille halukkaille. Videolinkki tuossa alempana. Minulla on sisäinen tarve jakaa tämä viesti kaikille. Vastineena ajastasi saat hyvät naurut, valtavasti oppia ja pääset harjoittamaan sisäisen kriitikkosi vaientamista, kun ensimmäisen viiden minuutin aikana käyt lävitse ajatukset "ei jessus, se kaivaa kitaran esiin ja esittää itse tekemänsä kappaleen" sekä "mitä, v*****, onko tuolla äijällä oikeasti käsinuket!" ja "perun Kokonaisen FB Tykkäyksen tämmösen bullshitin jälkeen". Vai olikohan tää vain minun rakas kriitikkoni, joka käväisi täällä taas? 😉












Nonviolent Communication kurssi
Nonviolent Communication -wiki
The Center for Nonviolent Communication
Charles Eisenstein tuo keskusteluun lisää syvyyttä; From Nonviolence to Service


- Aino