Arkiaamuisin tapahtuu erään koulun läheisyydessä näytelmä, jossa auto kaahaa parkkipaikalle. Etupenkiltä ponnahtaa pitkähiuksinen nainen syöksähtäen auton toiselle puolelle avaamaan takaovea pienelle koululaiselle, joka hyppää kimpsut ja kampsut valmiina äitinsä reppuselkään auton korkeutta apuna käyttäen.
Äiti pamauttaa oven kiinni ja lukitsee auton aloittaessaan juoksunsa 20 kilon punnus selässään kohti pienten lohikäärmeiden salaista koulua, jossa ikuisen tulen vartijat opettavat ikivanhoja viisauksia lohikäärmelapsille. Koulumatka on vaarallinen ilkeiden, kylmää jäätä syöksevien, sieluttomien olentojen vuoksi, jotka yrittävät vallata maailman, johon reppuselässä hytkyvä lohikäärmelapsi on syntynyt.
Salaisen tulen vartijat ovat pystyttäneet koulun alueelle näkymättömän voimakentän, suojaavan kehän, jonka turviin on juostava noin 200 metrin matka. Pieni lohikäärmepoikanen kannustaa äitiään juoksemaan kovempaa, ettei kaksikko jää hyytävien, sydämettömien zombien armoille vaan pääsevät turvallisesti suojaavan kehän sisälle ja poikanen siitä kouluun opettelemaan sisäisen tulensa käyttöä. Viisaat oppineet, salaisen tiedon vartijat, ottavat koulun ovilla iloisen lohikäärmeen vastaan.
Tämä varsin mielikuvituksellinen rutiini saa lapsen menemään kouluun hymyssä suin. Moikkaamaan lohikäärmeopettajille ja jaksamaan päivän. Tämä mieluummin kuin se, että lapsen saattelee hermostunut äiti tsempaten tarrautuvaa ja epävarmaa lastaan kohti koulun ovia, joiden lähestyessä pienokaisen käytös muuttuu ja äidin ääni vakavoituu. Purevan, sätkivän, raapivan ja potkivan lapsen nappaa ovella otteisiinsa kaksi opettajaa vetäen kiljuvaa demonilasta kainaloista sisään ja tiristäen kiristyneiltä kasvoilta huomenet ja hyvän päivän toivotukset äidille, joka yksin jäätyään kääntyy kannoillaan ja kiiruhtaa itkien läpi hiljentyneen koulunpihan takaisin autolleen.
Yllä oleva tarina on tietysti omasta elämästäni. Se on tarina lapsesta, lapsen mielestä, lapsen maailmasta, mutta myös tarina väkivallasta. Tarina on esimerkki siitä millä tavoin meidän tulisi pystyä kääntämään tilanteita väkivallattomiksi. Esimerkki siitä miten meillä tulisi olla sen verran aikaa ja resursseja, että pystymme leikkiin ja hauskuutteluun. Sen verran henkistä laajakaistaa vapaana, että mielikuvituksemme tuottaa meille ennakkoluulottomampia ja hellempiä ratkaisuja kaikissa tilanteissa.
Jos tarinan äiti olisi elämäntilanteessa, jossa hän itse voisi huonosti tai olisi työpaineiden ja kiireiden uuvuttama, ei hänellä olisi välttämättä sitä tarvittavaa energiaa hoitamaan tilannetta rakentavalla tavalla. Kyynelehtimisen sijaan hän saattaisi kävellä autoon kiukusta kiuehuen ja sättien hankalaa lasta mielessään peläten työpaikalla odottavaa esimiestä tai nalkuttavaa työkaveria. Kireys saattaisi tarttua työtovereihin, purkautua puolisoon tai anonyyminä vauva piste fiin sivuilla. Äiti saattaisi lohduttaa itseään autossa suklaapatukalla, kahvitauolla pullalla ja illalla ahtamalla ruokaa napaan niin paljon kuin sielu sietää, tehden väkivaltaa itselleen. Sama äiti voisi myös odottaa palkkapäivää ja hoitaa pahaa oloaan tuhoavalla shoppailulla haalien jo entisestään täyteen kotiin lisää krääsää, tarviten jatkuvasti lisää kaikenlaista, joka ei kuitenkaan täytä sielussa ammottavaa aukkoa ja tyhjyyden tunnetta.
Vaikka tutkin ja opiskelen väkivaltaa niin intohimoni on väkivallattomuus. Se on tarve, joka ajaa minua valinnoissani. Se ohjasi veganismiin ja ympäristöasioiden äärelle. Se on elämäntapa ja arvo, jonka ilmentymää kaikki muu on. Ideologiani ei ole veganismi, minimalismi tai muovittomuus, ne ovat vain sälää oikean ytimen ympärillä.
Väitän, että emme tunne väkivaltaa riittävän hyvin osataksemme elää ilman sitä. Emme näe niitä pieniä hetkiä, jotka synnyttävät väkivaltaa ja miten väkivalta on vahvasti yhteydessä välinpitämättömyyteen. Olemme varsin sokeita sille kuinka kaikki kulminoituu siihen, että meidän on kovetettava itseämme selvitäksemme tässä vallankäytön maailmassa, jossa vain vahvat pärjäävät ja inhimilliset virheet, heikkoudet ja keskeneräisyys ovat jotain mitä voidaan käyttää sinua vastaan. Luonto, vedet ja maat, ympäristö kasveineen ja eläimineen jotain mitä voimme riistää ja hyödyntää loputtomasti tuhoavan kasvuharhamme tarpeisiin. Tunnistan vallankäyttöä ja epäoikeudenmukaisuutta nykyään melko tarkasti ja tuntuu kuin herkkyyteni vain ajan ja tiedon myötä voimistuisi. Samaa prosessia läpikäy todella moni ihminen maailmassa. Se on siis kaikki täysin opeteltavissa olevaa.
Avatessamme silmiämme ihmisten, eläinten ja luonnon pahoinvoinnille emme enää voi palata takaisin entiseen ja teeskennellä ettemme nähneet matkalla mitään. Entiseen ei ole paluuta muuta kuin välinpitämättömyyden kautta, mutta harjoittaessamme välinpitämättömyyttä olemme väistämättä väkivaltaisia itseämme ja ympäristöämme kohtaan ja se aiheuttaa pahoinvointia. Tiedämme varsin hyvin mikä välinpitämättömyyden vastalääke on, mutta silti vastustamme sitä.
Joskus, tai silloin usein, kun huomaat, että asiat takkuilevat eivätkä mene eteenpäin haluamallasi tavalla on hyvä pysähtyä miettimään käytännön sijaan kaiken ydintä. Miksi teet asioita, mikä voima sinua ajaa eteenpäin? Mikä on sinun ydin ja miten voisit tutustua siihen paremmin?
- Aino
Yllä oleva tarina on tietysti omasta elämästäni. Se on tarina lapsesta, lapsen mielestä, lapsen maailmasta, mutta myös tarina väkivallasta. Tarina on esimerkki siitä millä tavoin meidän tulisi pystyä kääntämään tilanteita väkivallattomiksi. Esimerkki siitä miten meillä tulisi olla sen verran aikaa ja resursseja, että pystymme leikkiin ja hauskuutteluun. Sen verran henkistä laajakaistaa vapaana, että mielikuvituksemme tuottaa meille ennakkoluulottomampia ja hellempiä ratkaisuja kaikissa tilanteissa.
Jos tarinan äiti olisi elämäntilanteessa, jossa hän itse voisi huonosti tai olisi työpaineiden ja kiireiden uuvuttama, ei hänellä olisi välttämättä sitä tarvittavaa energiaa hoitamaan tilannetta rakentavalla tavalla. Kyynelehtimisen sijaan hän saattaisi kävellä autoon kiukusta kiuehuen ja sättien hankalaa lasta mielessään peläten työpaikalla odottavaa esimiestä tai nalkuttavaa työkaveria. Kireys saattaisi tarttua työtovereihin, purkautua puolisoon tai anonyyminä vauva piste fiin sivuilla. Äiti saattaisi lohduttaa itseään autossa suklaapatukalla, kahvitauolla pullalla ja illalla ahtamalla ruokaa napaan niin paljon kuin sielu sietää, tehden väkivaltaa itselleen. Sama äiti voisi myös odottaa palkkapäivää ja hoitaa pahaa oloaan tuhoavalla shoppailulla haalien jo entisestään täyteen kotiin lisää krääsää, tarviten jatkuvasti lisää kaikenlaista, joka ei kuitenkaan täytä sielussa ammottavaa aukkoa ja tyhjyyden tunnetta.
Vaikka tutkin ja opiskelen väkivaltaa niin intohimoni on väkivallattomuus. Se on tarve, joka ajaa minua valinnoissani. Se ohjasi veganismiin ja ympäristöasioiden äärelle. Se on elämäntapa ja arvo, jonka ilmentymää kaikki muu on. Ideologiani ei ole veganismi, minimalismi tai muovittomuus, ne ovat vain sälää oikean ytimen ympärillä.
Väitän, että emme tunne väkivaltaa riittävän hyvin osataksemme elää ilman sitä. Emme näe niitä pieniä hetkiä, jotka synnyttävät väkivaltaa ja miten väkivalta on vahvasti yhteydessä välinpitämättömyyteen. Olemme varsin sokeita sille kuinka kaikki kulminoituu siihen, että meidän on kovetettava itseämme selvitäksemme tässä vallankäytön maailmassa, jossa vain vahvat pärjäävät ja inhimilliset virheet, heikkoudet ja keskeneräisyys ovat jotain mitä voidaan käyttää sinua vastaan. Luonto, vedet ja maat, ympäristö kasveineen ja eläimineen jotain mitä voimme riistää ja hyödyntää loputtomasti tuhoavan kasvuharhamme tarpeisiin. Tunnistan vallankäyttöä ja epäoikeudenmukaisuutta nykyään melko tarkasti ja tuntuu kuin herkkyyteni vain ajan ja tiedon myötä voimistuisi. Samaa prosessia läpikäy todella moni ihminen maailmassa. Se on siis kaikki täysin opeteltavissa olevaa.
Avatessamme silmiämme ihmisten, eläinten ja luonnon pahoinvoinnille emme enää voi palata takaisin entiseen ja teeskennellä ettemme nähneet matkalla mitään. Entiseen ei ole paluuta muuta kuin välinpitämättömyyden kautta, mutta harjoittaessamme välinpitämättömyyttä olemme väistämättä väkivaltaisia itseämme ja ympäristöämme kohtaan ja se aiheuttaa pahoinvointia. Tiedämme varsin hyvin mikä välinpitämättömyyden vastalääke on, mutta silti vastustamme sitä.
Joskus, tai silloin usein, kun huomaat, että asiat takkuilevat eivätkä mene eteenpäin haluamallasi tavalla on hyvä pysähtyä miettimään käytännön sijaan kaiken ydintä. Miksi teet asioita, mikä voima sinua ajaa eteenpäin? Mikä on sinun ydin ja miten voisit tutustua siihen paremmin?
- Aino
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3