maanantai 13. huhtikuuta 2020

Tyhjä Arkki




Kuusamossa vuoden päivät, hieman jo reippaamminkin, muttei liikoja ylitse. Menneeseen kalenterin kiertoon on mahtunut kaikenlaista elämän ylä- ja alamäkeä linjassaan mukavasti nousevalla käyrällä. Tarkasteltuna vuoden takaista asiaintilaa voin helposti todeta, että enpä tiennyt löytäväni itseni juurikin tästä kohden vain tusinan verran kuukausia myöhemmin.

Kätilönä työskennellessäni ymmärsin, millainen mitta vuosi on. Moni äiti, isä ja perheen alku ei tiedä olemassaolostaan vielä kahtatoista kuukautta aiemmin. Raskaus kun ottaa pisimmilläänkin vuodesta vain sen 42 viikkoa. Vuodessa voi tulla yllättäen vanhemmaksi, isovanhemmaksi, tädiksi tai sedäksi. Vuodessa voi soljahtaa yllättäen myös saappaisiin ja toimijaksi, joksi ei uskonut koskaan tulevansa. Samalla kun vuosi on lyhyt, on se myös pitkä ja mitä vanhemmaksi elää, sitä nopeampaa taittuu vuoden matka.

Liekö tästä pohjoisesta asemoinnista johtuen, eivät omat ajovaloni valaisseet vuottani kovin pitkälle tänne Kuusamoon kotiutuessani. Oli vain joitain suuntaviivoja ja etäistä reittisuunnitelmaa. Kevään mittaan, valon määrän kasvaessa, edessä oleva maisema paljasti itseään aina vain hitusen verran enemmän. Tulevassa siinsi esimiesasema perheyrityksessä ja hissukseen aloitettava sukupolvenvaihdos. Näkymässä esiintyi pilkahduksen omaisesti myös kasvava joukko ihmisiä ja verkostoja, joita kohden matkani suunnisti.

Vuoden ensimmäisen puoliskon aikana löytyi Nuorkauppakamari, uusi koulupaikka Kainuun ammattiopistossa sekä Kuusamon alueen yrittäjiä ja yhdistystoimijoita liuta. Kartalle asettautuivat sukulaisista ja ystävistä koostuvat kuvaelmat sekä perheelleni palveluja tuottavat julkisen sektorin tahot. Syksypuolella vuotta huomasin olevani tiukasti Kuusamossa kiinni niin monin sitein, että elämäni Etelä-Suomessa jäi pakostakin, vaikka alkuun kuvittelin vetäväni edellistä matkassa vastaisuudessakin.

Keskittymällä edessä aukeavaan näkymään ja läsnä olevaan työmäärään, matkanopeus kasvoi, kun eilisen peräkärry irtosi. Syksyn mittaan talven tuloa enteili taas kerran sumeampi ajonäkymä ja peräkärryn mittainen ikävä. Vaan eteenpäin huristeltiin melkoisella vauhdilla, sumuvalot päällä tiukassa pyryssä. Onneksi on ollut karttureita matkassa mukava joukko. Päivien pidetessä näkyvyys taasen parantuu ja kun tässä mennään toista auringon kiertoa kuusamolaisena, on horisontissa jotain tuttua ja turvallistakin.

Viimeiset neljä vuotta, on tekstin kanssa hääräily vienyt minua matkassaan ja kiitollisena totean kirjoittamisen hypänneen peräkärrystä tavaratilan puolelle, vaikka rakas harrastukseni siellä kotvasen aikaa piilottelikin.

Asiatekstini on laatuunkäypää, mutta parhaiten olen lopulta osannut kirjoittaa ihan vain elämästä. Tyhjä arkki edessäni täyttyy useimmiten arkisista yhden naisen tarinoista, joissa seikkailevat ruuhkavuosista tutut henkilöhahmot; lapset, työkiireet, kotiaskareet, epäonniset kauppareissut ja ihmissuhdekuviot. Elämää hersyvillä jutuillani täytetyn paperin asukkeja ovat ilo, rakkaus ja kiitollisuus. Nämä tutut kaverit saattavat matkaani uskollisesti.

Kuusamon elämäni kakkoskautta pääsette te ihanat Koillissanomien lukijat seuraamaan, sillä siinä missä ensimmäinen yllätyksen täyteinen Kuusamon vuoteni oli hyvin privaatti ja paikkaansa hakeva, on 2020 tavoitteeni mukaisesti esiin marssin aika. Vähänpä tiesin uudenvuodenlupaustani taas kerran kuunneltavan ja, että suunnitteilla oli näinkin näkyvä paikka kolumnistina.

Lupaukset on pidettävä, joten tehdäänpä näkymätöntä näkyväksi kymmenen kirjoituksen ajan. Tervetuloa matkaan!



Teksti on julkaistu Koillissanomissa tammikuussa 2020. Kirjoitan lehteen kolumnia joka 6. viikko.