torstai 1. kesäkuuta 2017

Karsitun tavaran kohtalo

Postilaatikkoomme ilmestyi jokunen päivä sitten lappunen, jossa kerrottiin Suomen Ilona Ry:n keräävän lahjoitustavaraa noutopäivänä suoraan kotiovelta. Kirjoittivat ottavansa vastaan kaikenlaista tarpeetonta vaatetta, kodintekstiiliä ja lelua. Avustuskohteena vaikeassa elämäntilanteessa olevat varattomat, vaikeasti vammaiset ja sairaat. Yhdistyksen tiedot olivat lapussa avoimesti samoin yhteystiedot. Ovenpieleen olikin jo kasaantunut kassia ja nyssäkkää toimitettavaksi kiertoon, joten juuri oikeaan aikaan tuli tämä!

Yritin hakea yhdityksestä tietoa, mutta sillä ei ole kotisivuja Espoossa. Samanlaisia Ilona- yhdistyksiä löytyi Suomesta useita. Hakeva löytää usein myös sellaista mitä ei niin mielellään löytäisi. Tällä kertaa lukuisia keskusteluketjuja siitä onko kyseinen järjestö huijausta vai ei. Spekulaatiot tavaran lopullisesta käyttötarkoituksesta olivat melkolailla villejä joten lopetin niiden lukemisen, mutta jäin pohtimaan sitä onko tärkeää tietää minne apu menee?

Yhtä mielenkiintoista on, kun teemme tavarasta luopumispäätöksen ja kiikutamme sen SPR:n Konttiin, Fridalle, Hope Ry:lle Kierrätyskeskukseen, UFF:n lootaan tai jonnekin muuanne, olemme poikkeuksetta helpottuneita. Silti toisinaan jää lahjoitus kummittelemaan. Meneeköhän se oikeasti sinne minne pitää tai minä haluaisin avun menevän? Hirvittävää, jos osallistunkin jonkun rikollisen toiminnan tukemiseen.

Joskus eivät edes huoli lajoitukseen uumoilemaasi tavaraa ja sitten loukkaannumme, kun "apumme" ei kelpaa. Todellisuuden lopulta ollessa se, että tarjoamme avuksi roskaa, jota emme edes itse käyttäisi. Miksi avuntarvitsijan tulisi olla kiitollinen tavarasta, joka on rikki, haitallinen tai epäsopiva? Tilanteessa, jossa muutoinkin on hankalaa joutuu vielä ihmisten "hyväntekeväisyyden" kohteena turhan tavaran lajittelijaksi ja kierrättäjäksi. Varsinkin, jollei ole voimia sanoa "Ei kiitos". 

Nämä ovat osa sitä hyvin mielenkiintoista tavaran, omistajuuden ja käytetyn rahan mielleyhtymien labyrinttia, jonne eksymme haaliessa ja vaaliessa roinaa. Luonto, kun ei anna periksi heittää suoraan kaatopaikalle ja tahto olisi tehdä hyvää, mutta ei oikein osaa ja tietoakin saa välillä hakemalla hakea.

Lahjoitin tänään muun tavaran ohella verhot, joista vielä pidin, mutta tiedän, että ne eivät meillä liiku kaapista mihinkään. Muistin miten itse apua tarvitessani ajattelin tyhjän kaikuvassa asunnossa, että olisipa edes verhot. En mitenkään voi tietää menevätkö verhot jollekin samassa jamassa olevalle, joka haluaa suojata kotiaan ja olemistaan ulkomaailmalta sen potkiessa päähän vai myykö, joku pienen sivuansion toivossa lahjoittamani verhot jossain päin maailmaa. Nyt tuntuu ettei sillä ole minulle väliä vaikka toiveeni on tuo ensimmäinen skenaario.

 
Lahjoitukseni haettiin kotioveltani ja haluan ajatella, että menevät tarpeeseen. Itsehän en niillä mitään tee. Sillä tilalla, jonka luovutettu tavara vapautti teen mahottoman paljon enemmän (kuten kuvista näkyy). Verhomuistolla, jonka sain lahjoituksen myötä kääntää surullisesta muistosta voimaannuttavaksi, silaisen tilaani lämpöä ja rakkautta. Sitä koti kuin koti aidosti tarvitsee.

Autan, koska minua on autettu. Luulen, että olen oman kokemukseni myötä oppinut paremmaksi auttajaksi ja lahjoittajaksi. Ehkä meidän tulisi kysellä enemmän avuntarvitsijoilta siitä mitä he oikeasti arvostaisivat ja toisaalta tehdä tavaralahjoitusten tekemisestä läpinäkyvää ja helpompaa. Voitaisiin myös kollektiiviseseti myöntää avustustoiminnan vaativan hitusen opiskelemista, ettei turha roina rasita hyväntekeväisyysjärjestön kapasiteettia. Toiminnan päätarkoitus ei ole pyörittää roskanlajittelukeskusta.  Vai ollaanko tästä mitä mieltä?




- Aino


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3