Tämän kertainen Älä Hanki Mitään 2017- haastepäivitys on tehnyt tuskaista tuloaan kohta viikon verran. Aamuyöllä se herätti minut, ja vääntelehtimiseni takia myös mieheni, kello kolme ja vaikka kuinka käskin sen mennä nukkumaan, niin ei antanut rauhaa pirulainen. Aloittaessani pakolliset purkautumisharjoitukseni eli kirjoittamisen, pääsin tekstissäni lähes loppuun saakka vain huomatakseni, että kadotin koko sepustuksen hetki sitten bittiavaruuteen.
 |
| Sano KikkelisKokkelis! |
Tekis mieli laittaa koko kone kiinni. Se valtava inspiraatio ja polte sammui kadonneen tekstin myötä. Tuntuu, ettei tekstistä tule lukukelpoista enää millään vaikka sitä muistin avulla keräilin uudelleen kasaan. Mielelläni ottaisin tämän vastoinkäymisen tuoman tuskan nyt ensimmäisenä merkkinä siitä, että olen astumassa vakavasti otettavan kirjoitusammattilaisen monisyiseen normitodellisuuteen? Jotenkin kuvittelen lukeneeni tämmöisistä ahdistuksista oikeiden kirjoittajien kuvaamina. Toisaalta tätä samaa olen kokenut myös aikoinani opinnäytteeni kanssa ja taisi sellainen hetki tulla kandiakin väsätessä, joten liekö tuo merkki yhtään mistään muusta kuin harvapäisyydestä.
Harmitus on niin suuri, että se tälle päivälle tarkoittamani teksti karttelee minua. Se lipuu hyppysistä ja on samalla tuossa koko ajan. Tässä tilanteessa tiedän, etten sitä millään keinoin voi pakottaa luokseni. Minun täytyy jäädä nöyränä odottamaan, kunnes saan siitä niskalenkin oikeassa mielentilassa ja taivuteltua takaisin tekstin muotoon. Muistini pohjalta sain pelastettua osan tarinasta, mutta ei se ole sama, minkä jo kertaalleen kirjoitin. Se ei solju, ei livu eikä ole aitoa Kokonaista. Et arvaakaan miten turhauttaa.
Tarina vuosi sitten tehdyn aurinkolasiostokseni herättämästä pettymyksestä ja ensimmäisen kaupassa käydyn taistelutilanteen selättämisestä on matkalla. Vaan nyt malttia ja mieli tyhjäksi, että kertomukselle on taas tilaa ilmiintyä.
- Aino
Harmitus on niin suuri, että se tälle päivälle tarkoittamani teksti karttelee minua. Se lipuu hyppysistä ja on samalla tuossa koko ajan. Tässä tilanteessa tiedän, etten sitä millään keinoin voi pakottaa luokseni. Minun täytyy jäädä nöyränä odottamaan, kunnes saan siitä niskalenkin oikeassa mielentilassa ja taivuteltua takaisin tekstin muotoon. Muistini pohjalta sain pelastettua osan tarinasta, mutta ei se ole sama, minkä jo kertaalleen kirjoitin. Se ei solju, ei livu eikä ole aitoa Kokonaista. Et arvaakaan miten turhauttaa.
Tarina vuosi sitten tehdyn aurinkolasiostokseni herättämästä pettymyksestä ja ensimmäisen kaupassa käydyn taistelutilanteen selättämisestä on matkalla. Vaan nyt malttia ja mieli tyhjäksi, että kertomukselle on taas tilaa ilmiintyä.
- Aino
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3