keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Haaste 2017: Mitä ostohalujen kanssa taistelu opettaa meille?



Puolisen vuotta ostohalujani taltuttaneena ja uuden viehätystä karttaneena, herään tilanteeseen, jossa todellisia oivalluksia ja ahaa- elämyksiä alkaa pompsahdella. Ihmetyttää, että meni näinkin kauan ennen mitään aidosti syvempää havahtumista. Ehkä sellainen hitaus on tyypillistä minulle.

Havaintoni syntyi kohdatessani optikkoliikkeessä ensimmäisen itsehillintää vaatineen tilanteen. Tämä tapahtui, kun miehelläni oli asiaa liikkeeseen ja minulle jäi lasten kanssa aikaa sovitella aurinkolaseja. Tytäreet kantoivat mammalle mitä hienoimpia ja karseimpia arskoja sovitukseen. Niiden joukossa oli sellaiset pinkkisankaiset Bollen ihkupihkut aurinkolasit, joissa oli mielettömän päheet värilliset peililasilinssit. Ihastuin samantein!

Noin vuosi sitten hankin itselleni Raybanin kokomustat aurinkolasit mielestäni pitkään kestäneen harkinnan myötä. Kirjoitin hankinnastani Kokonaiseen tekstin ja nyt pengoin sen arkistoista. Blogitekstin voit lukea tästä.



Raybanit härpäkkeineen



Vanhaa tekstiä lukiessa ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi käyttämääni sanavalintaan "heräteostos" vaikka heti perään kiiruhdan kertomaan kuinka olen harkinnut aurinkolasien hankintaa pitkään ja päätynyt tiettyyn malliin. Ostohetkellä jotain kuitenkin tapahtui ja mukaani lähti aivan eri malli kuin mitä olin ennakkoon päättänyt. Ostos oli heräteostos ja tekstini paljasti enemmän kuin hankinnan jälkeen itselleni uskalsin myöntää.



Ostotilanteessa rationaalinen kuluttaja suihkaisee lomalle



Ajatus "rationaalisesta kuluttajasta" eli sellainen oletus, että ostopäätöksiämme ohjaisi järki on harha. Rohkenen väittää, että ostotilanteessa järki on lomalla ja valintaa ohjaa tunteet. Mielemme yrittää yhdistää järjen ja tunteet ja syöttää meille hyvinkin järkeviltä kuulostavia perusteluita tekemästämme valinnasta, että osaset yhdistyisivät mielissämme tyydyttäväksi kokonaisuudeksi.

Olen sortunut aivan kaikenlaisiin "järkisyihin". Milloin on ollut parempi hankkia koska "entinen on luultavasti menossa pian rikki", milloin on ollut kyseessä "tarjous, joka ei tule toistumaan", milloin jokin väline on ollut "aivan täydellinen hommaan Y" ja hommaa Y ei ole lopulta koskaan tullut.

Raybanini ovat ihan hyvän näköiset, mutta en ole missään vaiheessa ollut äärettömän ihastunut niihin. Ne eivät ole lunastaneet paikkaansa rakkaiden käyttöesineitteni joukossa. Lasit eivät istu hyvin, vaan ne painavat nenän päältä. Ovat fyysisesti liian raskaat ja myös tyylillisesti liian raskaan näköiset. En tekisi samaa hankintaa uudelleen.

Sain merkistä ja mallista osviittaa Light By Coco- blogista ja ajattelin pitkään, että haluan taitettavat Wayfarerit. Tällä minimalisti Cocolla oli vain ne yhdet arskat ja vaikuttivat todella käteviltä matkustaessa. Lopulta en kuitenkaan ostanut näitä suunnittelemiani aurinkolaseja vaan aivan toiset. Ostopäätökseni muovautui ostotilanteessa vuorovaikutuksessa myyjän kanssa ja alunperin määrittelemäni, mielestäni tarvittavat ominaisuudet, vaihtuivat yhtäkkiä. Perustelin ostokseni aivan muilla seikoilla, kuin mitä olin suunnitelmissani kyhännyt kokoon. Luultavasti suunnitelmissakin perustelut olivat liian heppoisia ja nojasivat tästä Cocosta kummunneeseen idoli-ajatteluun enemmän kuin omaan todelliseen tarpeeseeni.



Kuinka aidosti valitsemamme tavarat ilmentävät meitä itseämme?



Tummat, katseen peittävät lasit tuntuivat hyviltä, ne pitivät yllä etäisyyttä ja piilottivat katseeni. Peilistä ei edes omat silmät näkyneet. Valintani heijasteli sitä Ainoa, joka koin olevani siinä hetkessä. Jokin tarve silloin kenties, mutta nykyään ahdistava. Riisun aurinkolasini heti, kun näen minuun kohdistuneen tutun katseen. On tarve päästä yhteyteen, ei torpata sitä jo heti kättelyssä. Aurinkolasieni antama kuva minusta on pielessä, en tunnista siitä itseäni.

Valitsemamme tavarat, esineet ja vaatteet, ilmentävät meitä sekä sitä mitä haluaisimme olla. Ensimmäinen haasteretkahdukseni oli jotain niin itseäni, etten voinut siitä kieltäytyä. Tyttäreni minulle kiikuttamat aurinkolasit olivat "niin minua"; kevyet, leikkisät ja mielestäni luokseen kutsuvat. Vanhat harmittivat entistä enemmän jouduttuaan vertailuun. Sortumista vastaan joutui toden teolla taistelemaan. En tehnyt hankintaa. Päädyin sen sijaan ruotimaan tapahtunutta itselleni aitoon tapaan, juurta jaksaen.

Kenties olen muuttunut suhteessa siihen millaisen kuvan haluan tai valitsen antaa itsestäni. Haasteen myötä käytössä kuluneet vaatteet esimerkiksi, eivät ole sitä millaiselta haluaisin nyt näyttää. Mietin yhä enemmän ja enemmän haasteen loppumista ja uusia vaatehankintoja, sekä sitä mikä on aitoa minua. Vakavasti otettavaan, siistiin pukeutumiseen minulla ei oikein ole enää arsenaalia, mutta kun esittelen itseni hömelönä bloggarina, jolla on kummallinen haaste, on kokonaisuus linjassaan. Vaan haluanko sittenkään esiintyä nuhruisena ituhippinä tai ilmentää sitä? Ilmentää pelkästään sitä?

  • Kysymys kuuluukin: Pakottaako tämänlainen haaste ihmisestä ne aidoimmat puolet esiin vai onko esiintuleva sopeutumiskeino haastavaan tilanteeseen? Vähän niin kuin rooli, joka on linjassa tilanteesta johtuvan ulkoisen olemuksen kanssa?
  • Toinen hyvä kysymys jatkoksi: Onko sillä väliä?
  • Ja se tärkein: Mitä tämä meille opettaa? Aiheuttaako tai aikaansaako tämä kehitystä ja kasvua ihmisinä? 


Tiedän etten vastannut otsikkoni kysymykseen. Haaste on vielä kesken ja aikaa oppimiseen ja kasvuun rutkasti. Hiljalleen minusta on alkanut tuntumaan, että tällä kaikella vaivannäöllä saattaisi olla syvempikin merkitys kuin vain törppöilyjeni julkinen repostelu.
Tämä on osa pitkää pohdintaketjua, jota olen vuosien saatossa käynyt lävitse. Jos vielä jaksat niin lue lisää kuluttamisesta ja tyylistä vanhasta kirjoituksestani. Linkki tämän takana.


- Aino


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3