keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Tampere yhteydessä minään



Isoimman osan elämästäni olen asunut Tampereella, vaikkakin olen kotoisin Itä-Suomi akselilta asuttaen lapsuudessani vuorotellen kahta paikkakuntaa. Uuden elämän perässä tänne Espooseen eivät muuttaneet ystävät, sukulaiset eivätkä tutut maisemat. Minusta alkoi tuntumaan siltä, että olisi hyvä käydä muistuttamassa kavereita olemassaolostani ja katsastamassa onko mikään muuttunut. 

Vilpittömin tarkoitukseni oli kirjoitella kepeästi Tampereen vegeskenestä, yöelämästä ynnä muista nähtävyyksistä, mutta totesin, että ne asiat etsivä löytää jonkun toisen kirjoittamana.


Pyynikin näkötornin munkkikahvila


Pyynikin Näkötorni, Munkkikahvilan vegaanimunkit, Scandic hotellin aamupalatarjonta tai yöllinen vegaanimätön metsästys Doriksessa vietetyn illan jälkeen ovat varmasti ihan mukavaa luettavaa, mutta eivät oikeaa sisältöä kenenkään elämään.

Muutamalla lauseella voinen kertoa kaiken oleellisen. Todettakoon samalla etten varmaan hirveästi hiiskuisi ellei vegaania olisi huomioitu niin näkötornissa kuin hotellissakin.

ROKA Sushi & Robata loihti annoksen vegaanisena. Doriksessa oli vegaanista valkoviiniä ja mainitsivat, että kauramaitoakin löytyy kahviin tai vaikka valkovenäläiseen, jos sellaista haluan kokeilla.

Haju, tahmea tanssilattia ja ihan paras musiikki koko kylässä olivat Dorkassa entisellään. Ranskalaisia kummempaa sapuskaa ei yöllä löytynyt, mutta niillä jaksoi. Kiitos Tampere, mutta hissun kissun tämän blogien suurkuluttajan sisimpään on alkanut hipsimään tekaistun sisällön vieroksunta. Tykkäisin niin kovasti keskittyä olennaiseen. Kirjoittaa sekä lukea aidompia juttuja. 


Doriksen tuttu tiski

 

  

Viikonlopun jäljiltä olennainen kiteytyy sanaan; yhteys.



Brené Brown käväisi vieraana Kelly Leonardin Podcast sarjassa  "Getting To Yes, And"  puhumassa haavoittuvaisuudesta ja vuorovaikutuksellisuudesta. Mielessäni Brenén keskustelu ja omat keskusteluni viikonlopun aikana vahvistivat samaa yhteyden teemaa, jota mielessäni pyörittelen. Brené kertoo paljon hienoja oivalluksia ihmisistä ja ihmisyydestä. Tässä haastattelussa ehdoton kultakimpale itselleni oli toteamus siitä miten empatia ja hyvä elämä opitaan elämässä. Todellisiin taitoihin pääsee käsiksi vain vuorovaikutussuhteissa toisten kanssa, mokaamalla ja harjoittelemalla. 



Tipotien terassilla on hienot tuolit ja maisema



Ihmiseksi opitaan tutustumalla ihmiselon ja ajattelun kaikkiin puoliin eli olemalla ihmisiä yhteydessä toisiin ihmisiin. Lisäisin oman ajatusmaailmani mukaisesti tähän vielä yhteyden luontoon ja sen monenkirjaviin lajeihin. Avoimuuden ja rehellisyyden ilmapiirissä löysin Tampereella yhteyden kauan paitsiossa olleisiin tärkeisiin ihmisiin, mutta ylipäänsä yhteyden ja rohkeuden hakeutua yhteyteen.


“If I had an hour to solve a problem I'd spend 55 minutes thinking about the problem and 5 minutes thinking about solutions.”


Poimin edellä mainitusta podcastista myös tuon Albert Einsteinilta lainatun ajatuksen. Oman "ongelmani", tai paremminkin tarpeeni, määrittelyyn on mennyt paljon enemmän kuin 55 minuuttia, voidaan puhua vuosista, mutta ratkaisu löytyi viikonlopussa. Ihmisen tarve yhteyteen toinen toistensa kanssa on niin suuri, että sen vuoksi perustetaan perheitä, blogeja ja yhdistyksiä, hakeudutaan facebookiin, instagaramiin ja baariin mokaamisen ja osaamattomuuden pelosta huolimatta.

Siskokset Moron terassilla hymyillen


Kantapään kautta on tullut opittua, että havahtuminen ja merkityksellisyys syntyy hyvin yllättävissä tilanteissa ja pienissä hetkissä. Eihän havahtuminen lopulta ole muuta kuin alitajunnan muuttumista tietoiseksi. Minussa jo ennestään sisällä olleen avautumista eteeni tarkasteltavaksi siten, että vihdoinkin sen näen tai suostun näkemään. Nyt näin yhteyden ja tajusin kaivanneeni sitä niin paljon, että ihan itkettää. Onnesta.

Viikonloppu ja sen jatkuma tähän alkuviikkoon on ollut äärettömän merkityksellinen, kiitos ihanien ystävieni ja Tampereen yhteyteni, jota minun täytyi hetken aikaa paeta.

viikonlopun teemabiisi carnival youth - never have enough 
levyltä no clouds allowed


- Aino

tiistai 30. toukokuuta 2017

MitäTänäänSyötäisiin: "Radanvarren ananas", tutummin maitohorsma parsan tapaan keitettynä.

 
Maitohorsma eli Chamaenerion Angustifolium päätyi kattilaan kiehumaan suolalla maustettuun veteen. Tinttarintan kanssa käytiin joku päivä sitten noukkimassa horsman alkuja. Todella helppo kerättävä, on niin tunnistettava, että lapsenkin kanssa virhearvioiden mahdollisuus on pieni. 

Kokeilin horsmaa ensimmäistä kertaa elämässäni ja jännityksellä mietin, että miltä lie maistuu. Tuumin, että parsan tavoin tarjoiltuna toteutus on helpoin mahdollinen ja makukin aidoimmillaan ilman, että peittyy muihin mausteisiin. 

Selailin erilaisia horsman käyttömahdollisuuksia ja kyllähän niitä löytyi keitoista salaatteihin. Minä keitin ja pistin tomaatti-hernesalaattia kylkeen. Hieman kasviperäistä levitettä päälle ja pähkisaania eli vegaanista parmesaania, jonka ohjeen olen jakanut aiemmin.



Ei mitenkään hassumman makuinen. Varsien mausta kyllä huomasi milloin horsma oli kasvanut jo hieman liian isoksi tai mikä lie koira pissinyt päälle. Paksuimmista jokunen maistui muihin verrattuna jo hieman kitkerälle. 

Olin ilmeisesti tehnyt myös virheen katkaistessani horsman melko ylhäältä, kun sen olisi voinut poikkasta jopa hieman maanpinnan alapuolelta. Se mehevin osa vissiin onkin se tyvi.

No, oli miten oli, kyllä mää tykkäsin. Ensimmäisellä kerralla uuden villiyrtin kanssa veivatessa itselläni vaikeinta on se ajatuksen toteutukseen tarttuminen. Menen mielelläni tutulla ja turvallisella. Kannatti ehdottomasti lähteä laajentamaan repertuaaria.

Nyt on rentunruusut kokeiltu ja parsakausi sen kanssa ohitse täällä päin. Se olikin huomattavasti lyhyempi kuin uskoin, ihan muutamassa päivässä ovat varret jo venähtäneet 30 senttiä lisää. Ensi keväänä sitten uudestaan, mutta toki maitohorsmalla on muutakin käyttöä. Kukkia ajattelin kokeilla, sekä lehtiä vihersalaatin jatkeena.


Ei muuta kuin radanvarren ananasta kokeilemaan! Lempinimi kirvoitti aivan hervottomat naurut :D Löysin tuon nimityksen koluamalla Wikipediaa.





- Aino

lauantai 27. toukokuuta 2017

Luumupuita tilauksessa


Enkä maailman ihaninta on astahtaa makuuhuoneesta puutarhaan ja lähteä avojaloin tutkailemaan mitä istutuksille yrteille ja omenapuille kuuluu. Tänä aamuna oli erityisen ihanaa, sillä oma puuhapeteni oli korjannut ulko-oven lukon. Enää ei tarvitse pönkätä kivellä kiinni ulkoa päin. Yhtenä aamuna heräsimme todellisuuteen, jossa makkarista ulos johtava ovi oli ollut sepposen selällään koko yön. Oli raikas tunnelma.

Viikon verran olen nuuskinut ja tihrustanut uusiokäytettyihin ananaspurkkeihin istuttamiani luumun kiviä, että josko ne sieltä alkaisivat itämään. Tämä on sellainen lasten kanssa aloitettu kokeilu, josta taas kerran eniten into pinkeällä olen minä. Toisinaan yhteisten kiinnostuksen kohteiden löytäminen lasten kanssa on haastavaa. 



Halusin ison perheen, että olisi sitä yhteistä tekemistä, mutta lapsemme ovat kasvaneet omanlaisikseen eikä meillä ole yhteistä kosketuspintaa puutarhanhoidon saralla niin paljoa kuin toivoin. Ennemminkin olen joutunut opettelemaan innostumista asioista, joista lapset luonteidensa mukaisesti pitävät. Se on toiminut varsin jännällä tavalla. 

Hieman vaikea pukea sitä sanoiksi. Mieleeni ei tule muuta kuin "antautumisharjoitus". Sitä, että istahtaa tarkastelemaan mikä toisen sisin, se aito olemus on. Täytyy löytää itsestään nöyryyttä ja todeta, että "nuo tuossa ovat minusta tai minulle suotu, mutta eivät missään muotoa kuin minä". 

Ei auta muuta kuin tutkia, tarkkailla ja nuuskia, että josko niistä luumupuita.



- Aino


perjantai 26. toukokuuta 2017

Meillä on nyt riita!

Riidan aihe on uuden ruohonleikkurin hankinta. Osapuolina minä ja puolisoni, mutta aion taatusti ulottaa tämän myös muiden tietoisuuteen ja hankkia taustatukea ekoille aatteilleni! Ruohonleikkuupalkkaa ansaitseva urakoitsijamme otetaan takuuvarmasti lobbauksen kohteeksi. Vien asian perhepalaverien korkeimpaan käsittelyasteeseen ja aion nuijia tahtoni lävitse. Nyt on sota julistettu ja poteroiden kaivuutyöt hyvällä alulla.

Kädenvääntöä ruohonleikkurin hankinnasta

Tällä hetkellä enemmän poteroituneena on mieheni ärsyttävän tiukkaan juurtuneiden ajatustensa kanssa. Hän haluaisi korvata vanhan leikkurin(sa) uudemmalla versiolla. Haaveissa on fossiilisella polttoaineella ladattava pärisyttäjä, joka pilaisi pihamme villiyrttien keruumahdollisuudet, pitäisi meteliä, saastuttaisi ja muutenkin olisi olemassa olollaan piikki lihassani. Kuten entinenkin.

Minä olen fiksusti kerran jo väistänyt tämän keskustelun sekä hankinnan viime kesänä. Tosin agendassani avuksi tuli yllättävä muuttomme, joka hillitsi kaikenlaisten ostopäätösten tekemistä viime vuonna. Kantani on, että meidän tulisi hankkia työnnettävä, kasvimoottorilla operoiva sytkytin, jonka käyttöikä on pitkä, huoltokustannukset matalat, äänisaaste vähäinen ja hiilijalanjälki siedettävä.


Ekologinen vaihtoehto sen olla pitää!

Olen täysin varma, että työnnettävät mallit ovat tänä päivänä hurjan käteviä ja helppokäyttöisiä. Vaikka en aiheesta vielä paljoa tiedä, niin aion ottaa selvää. Kaikki kokemukset työnnettävistä ruohonleikkureista sekä taustatuki ovat tervetullutta! Ajattelin käydä selvittämään asiaa ammattilaisten avulla. Ehdotin miehelleni, että ottaisimme kokeiluun työnnettävän leikkurin, mutta hän oli sitä mieltä, että meillä voi olla rinnakkain kaksi; hänen moottorivehkeensä ja minun työnnettävä. Järjetön ajatus!

Ylimääräisten koneiden säilöminen ei houkuttele. Kyllä yksi rakkine riittää. Puolisoni perusteli hankintaoikeuttaan sillä, että hän päättää koska en ole yhteiselomme aikana ajanut nurmikkoa kertaakaan. No en ole, mutta se johtuu siitä etten osaa, enkä missään nimessä halua, käyttää nykyistä saastuttajaamme. Tässä kohdin olemme samaa mieltä vain siinä, että nykyinen on kummankin mielestä kamala ja joutaa varaosiksi.

Tämä ei todellakaan jää tähän!

- Aino


torstai 25. toukokuuta 2017

Haaste 2017: Ekologisempi auto, velaton tulevaisuus.


Yhden todella ison poikkeuksen tein vuoden 2017 haasteeseeni. Poikkeusta ei voi sääntöni puitteissa jättää huomiotta, mutta toisaalta poikkeukseni ei ole täysin henkilökohtainen vaan koskettaa koko perhettä ja on isolti elämäntilanteestamme johtuva ratkaisu. Löydät haasteeseen liittyvät aiemmat kirjoitteluni tämän linkin takaa.


Myin autoni ja hankin tilalle ekologisemman ja halvemman.



Auton omistaminen on ollut minulle melkoista kipuilua ja arvomaailmani uudelleen kalibrointia. Olen pärjännyt vallan mainiosti ilman autoa vuosia hyödyntäen jalkapatikkaa, pyörää ja joukkoliikennettä, mutta fuusioituessani mieheni kanssa olimme yhtäkkiä iso organisaatio, jonka jäsenet matkasivat päivittäin kahden tai kolmen kaupungin väliä. Tarvitsimme myös poikkeuksellisen ison auton kahdeksalle hengelle ( 2 aikuista, 5 lasta ja lammaskoira).


Suurperheen autossa on oltava tilaa


Ympäristölle aiheutuvan haitan lisäksi autosta aiheutuu haittaa myös pankkitilille. Liikenneverojen ja vakuutusmaksujen ohella huollattaminen on hintavaa puuhaa. Ärsyttävääkin se on. Alkuun en uskaltanut ajaa uudella autollani. Maksut ja menot hirvittivät. Jouduin kerran kinkkiseen tilanteeseen parkkeerattuani auton renkaasta tiukasti kiinni pylvääseen. Minut käytiin ritarillisesti pelastamassa ihmetellen, kuinka olin tempun tehnyt. Naarmuakaan ei autoon tullut.

Lopulta mieheni sinnikkyyden avulla autosta tuli kuitenkin luottokaveri ja se helpotti perheemme menojen organisointia huomattavasti. Itseasiassa vapaus ja arjen helppous kasvoivat huimasti. Löysin itsestäni myös turhamaisia puolia, jotka nauttivat isosta nelivedosta, jolla ei helposti alle jää ja pystyi parkkeeraamaan vapaasti vaikkei olisi aurattu. Onhan se todella mukava ja hyvä olla olemassa, se auto. Futisjoukkueen minivaunulla on tehty ikimuistoisia reissuja lasten kanssa, se on varma ja turvallinen menopeli ja se pelastaa, kun ei puolikuntoisena hennoa hypätä pyörän selkään tai vettä tulee taivaalta kuin Esterin ahterista. Niin ja siinä kohdin, kun Suomen kevät näyttää todellisen karvansa on auto ihana.

Totesin lopulta, että Viruksesta (tietysti olen antanut myös autolleni nimen.. ) on enemmän hyötyä kuin haittaa vaikka alkumme oli nihkeä. Kuvittelin joskus salaa sen muuntautumassa autobotiksi pelastaen minut kiperästä paikasta. Se oli aiemmin ollut Decepticoni, mutta loikannut hyviksien puolelle, siitä nimi. Semmoiset ummikot, jotka ei tajua Transformerseista hölkäsen pöläystä, älköön vaivaantuko.
 
Auton omistaminen ja erityisesti huollattaminen on ollut hyvin harmaata aluetta tämmöiselle tavaravastuuta pakoilevalle ihmiselle. Mielelläni ottaisin semmoisen auton, joka maagisesti huollattaisi itse itsensä eikä sitä tarvitsisi tankata tai muutenkaan rassata, puhdistaa, pesettää tai imuroida, mutta autoni ei ole sellainen. Auton kunnossapito oli ja on ehkä edelleenkin minulle hieman vastenmielistä.

Muistan kuinka kyräillen ajelin vuosihuoltoon ja nyrpistelin nenääni pottuuntuneena, kun mies oli jättänyt homman minulle. Asenteeni koki melko päräyttävän muutoksen jo ensimmäisellä käynnillä Suomenojan Autohuollossa. Minua ohjattiin lempeällä kädellä kohti fiksumpaa autonomistajan arkea ja täytyy sanoa, että nyt asiakaspalvelu sulatti ennakkoluuloni täysin. Henkilölle, jolla ei ole edes sitä hovikampaajaa, tämä oli täysin käsitämätöntä. Nyt minulla on "luottomekaanikko" tai talli!

Juttelin liikkeen toimitusjohtajan, Jan Reijon, kanssa ennakkoluuloistani ja hän kertoi, että asennoituminen on yleistä. Ihmiset ajattelevat, että huoltoliike "kusettaa aina". Totesimme kuitenkin yhteisesti, että sellainen toiminta on lyhyt näköistä. Laadukkaan työn tarjoaminen kohtuuhinnoin auttaa muodostamaan hyvän ja pitkän asiakassuhteen, joka on molemminpuolisesti kannattavaa. Asiakassuhde säilyy, kun luottamus pelaa. Jäin pohtimaan myös sitä miten vaikeita nämä asiat monelle naiselle ovat ja onko niiden vaikeus kenties perittyä? Sain potkittua itseäni ahterille autoasioissa miettiessäni millaista naisen mallia annan omille tyttärilleni.

Sain apua Suomenojan Autohuollosta myös silloin, kun suunnittelin kaaran myyntiä. Mekaanikot laittoivat Viruksen kuntoon ja katsastivat sillä silmällä, että auto oli helppoa ja turvallista pistää vaihtoon. Kaikki toimet ja niiden tarpeellisuus on aina selvitetty juurta jaksaen. Jan sanoi, että tarvittaessa asiakkaan kanssa otetaan vaikka kynä ynnä paperi esille ja piirretään kuva siitä mitä tehdään. Totesin, että kirurgit käyttävät samaa keinoa ja asiakastyytyväisyys on hyvä. Lisää juttua oikeanlaisesta yrittäjyydestä täältä.

No, pihassa seisoo uudenlainen auto. Koslan nimeksi tuli Friikku. Se on sellainen turvallinen köröteltävä, mutta ei muistuta olemukseltaan niin tippaakaan Transformersia. Vähän sääli. Jokaisen tavaran kohdalla on ajoittain käytävä tervehenkinen keskustelu tavaran tarpeellisuudesta ja optimaalisuudesta tarkoitukseensa. Kävimme keskustelun Viruksen kanssa hyvässä hengessä ja erosimme ystävinä.

Tämä vuosi on tarkoitettu velkojen pois maksuun ja koska alkuvuodesta kävi niin, että jäin kotiin hoitamaan lastani ei tulopuoli ole aivan toivotun mukainen. Silti velkani ovat lyhentyneet odotettua enemmän ja olen aikataulustani edellä huomattavasti. Autonvaihto oli iso tekijä tässä ja olen päätökseeni erittäin tyytyväinen. Haasteen sääntöihin tämä ei ehkä tiukalla tavalla tulkittuna mene, mutta toisaalta se on osa karsintaa. Karsinnan kohteeksi joutuivat auton ylläpito- ja polttoainekustannukset.


- Aino

tiistai 23. toukokuuta 2017

Vuohenputkipesto -hummushybridi sekä marinoitu punakaali


Kävin takapihan perukoilta keräilemässä vuohenputkea kasan. Joukkoon eksyi saksankirveliäkin, jonka tunnistin tuoksusta nyppiessäni isoimpia kasvustoja juuri istutettujen vadelmantaimien ympäriltä.

Omasta pihasta tykkään keräillä villiyrtit ja muun syötävän suoraan metalliseen lävikkööni, jossa huuhtelen kaiken noukkimani. Noukin kyllä usein suoraan suuhunikin, kun ei ne kovin likaisia meidän pihalla ole. Pikku kavereideni kanssa poimiessa saattaa hiekkaa ja muuta yllättävää tulla joukkoon enemmän. Silloin huuhtelu on ihan paikallaan.



vuohenputki metallilävikössä




Tämä oli jo toinen vuohenputkipeston viritelmäni. Edellisen tein vuohenputken ja rucolan sekoituksesta. Laitan väsäämieni vegaanisten pestojen joukkoon melkolailla samat ainekset mutta vähäistä vaihtelua tulee sen mukaan mitä meillä sattuu kulloinkin kaapeissa olemaan. Viimeaikoina resepti on hioutunut seuraavanlaiseksi:

  • vuohenputkea, pinaattia tai rucolaa tai kaikkia sekaisin niin paljon kuin myllyyn mahtuu
  • paahdettuja auringonkukan siemeniä noin 1,5 dl
  • aurinkokuivattuja tomaatteja 2-4kpl
  • aurinkokuvatun tomaattipurkin öljyä ja liraus muuta öljyä, yhteensä noin 5 rkl
  • valkosipulin kynsiä 2-4 kpl
  • suolaa
  • hitusen vettä, että menee myllyssä sekaisin


Reseptiä muuntelen sitten fiiliksen mukaan. Joskus teen cashewpähkinöistä, kun ei ole auringonkukan siemeniä, joskus laitan sitruunaa tai balsamicoa sekaan, kun siltä tuntuu. Lisäksi olen kokeillut lisäillä ravintohiivaa joukkoon ja sekin toimii. Ravintohiiva on sellaista suolaisen juuston, kuin parmesaanin makuista perus tavaraa kasvisruokailijan kaapissa sillä siitä saa B12-vitamiinit ja se tuo makua moneen keitokseen.

Tähän hummushybridiin lipsahti pohjareseptin lisäksi purkillinen kikherneitä liemineen, yksi kokonainen chili ja sitruunamehua. Öljyä meni hitusen enemmän, koska kaikkinensa tavaraa tuli ihan hirveästi.


villiyrttidippi





Tarkastelin makua ja totesin, että kikherne vaatii hitusen enemmän suolaa. Chilikään ei lopulta maistunut seoksessa yhtään. Sain aikaiseksi sellaisen peruskivan tahnan leivän päälle, pastan joukkoon ja dippailuun. Kokeilin erilaisia leivänpäällisversioita ja yhdeksi suosikeistani nousi ruisleivän, vuohenputkipestohybridin ja marinoidun punakaalin yhdistelmä. Suolaista ja hapanta, hieman etikkaista. Herkulliset värit!


ruisleivällä villiyrttipesto ja marinoitu punakaali



Suikaloidun punakaalin tungin lasitölkkiin ja marinoin etikka-öljy seoksessa, jonne laitoin vähän sitruunamehua ja suolaa. Se oli seuraavana päivänä jo ihan ok, mutta parin vuorokauden päästä vielä parempaa.

En muista, mistä idean marinoituun punakaaliin löysin, mutta perusta lienee kaikissa resepteissä melkolailla sama. Joissain ohjeissa oli omenaa ja toisissa rusinaa. Alku meni kuitenkin aina esittelemäni kaavan mukaan. Punakaali on ravitsemuksellisesti hyvä, se on halpaa ja sitä saa ilman muovia. Siksi olen nyt kokeillut siitä sekä tätä marinoitua versiota, että haudutettua punakaalia Vegaaniliiton sivuilta löytämäni reseptin mukaelmana.





- Aino

maanantai 22. toukokuuta 2017

Tölkin kappaleisiin menehtyneet

Mun piti kirjoittaa kepeän mukava Vuohenputkipeston teko-ohje, mutta käväistessäni sosiaalisessa mediassa törmäsin itseäni järkyttäneeseen kuvaan. Pestot jääköön huomiseen. Kirjoituksessaan tilallinen kertoi kuvaamansa lehmän kuolleen rehun mukana syömäänsä virvoitusjuomatölkin kappaleeseen. Terävä alumiinisuiro oli aiheuttanut sisäisen verenvuodon.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun luen tai kuulen surullisista kohtaloista. Roskan aiheuttamat kuolemat ja vammat ovat täysin turhia. Ne olisivat vältettävissä. Lasinsiru koiran tassussa, lapsen jalassa, nielty muovinkappale, tukehtuminen, viiltohaava suussa, repeämä ruokatorvessa, suolitukos tai ansaan jääminen ei ole oikein. 

Nämä kaikki tapaukset saavat alkunsa kädestä, joka kiinnittyy olkaniveleen, josta kaulan kaarta seuratessa killuu jatkona pää ja päässä toivon mukaan sijaitsevat aivot. Aivojen etummaisessa osassa siinä suoraan otsan takana tulisi olla sellainen keskus, joka keskustelee toimivaan käteen päin ja sanoo, että "noin et voi tehdä, mieti seurauksia!".


Tämän ajatuksen tulisi olla automaatio. Sisäänrakennettu toimintaohje, jonka vastaisesti toimiminen tuntuisi yhtä hullulta kuin juoda kaikki nesteet nenänsä kautta. Äärimmäisen laiskana ihmisenä haluaisin omalta osaltani viedä toiminnan vielä hieman pidemmälle ja jättää kaiken kertakäyttöisen kauppaan ettei kierrätys ja roskan käsittelyasioita tarvitse miettiä tai tehdä ollenkaan. Samaa marssijärjestystä pitäisi Suomen lainkin mukaan noudattaa; 

"Ensisijaisesti on vähennettävä syntyvän jätteen määrää ja haitallisuutta" Suomen Jätelaki, 2 Luku Yleiset velvollisuudet ja periaatteet, 8§. 
roskavapaata ruokaa kiitos

Tilanne on tällä hetkellä kaukana siitä ja siksi tuolle "ajattelun ja toiminnan seurausten" väliportaalle pitäisi saada meistä kaikki. Ei näemmä riitä, että roskaaminen on rikos ja että meiltä löytyy ihan lakikin jota kaikkien tulisi noudattaa. Jätelain kokonainen luku (luku 8) on omistettu roskaantumiselle. 

Miten ihmeessä tämän asian saisi taottua niin tiukasti kalloon että näiltä uutisilta vältyttäisiin? Kertokaa mulle? Ei taida riittää, että yksi Kokonainen hörhö kirjoittaa asiasta ja keräilee roskia aamulenkeillä 😞


- Aino 



Kokosin aiheesta juttuja tähän alle:

Ylen uutinen.  Tämä oli minun mielestä pöyristyttävä; asiantuntija ei näe roskia ongelmana.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Elmukelmusta eroon


Siitä alkaa olla jokunen vuosi, kun törmäsin netissä Bea Johnsoniin ja Zero Waste elämäntapaan. Pitkälle on tultu sieltä alkuajoilta. Muutama vuosi sitten tuntui ettei kukaan ollut kuullutkaan Suomessa aiheesta ja nyt siitä kirjoitellaan lehdissä. Aiheen ympärille on syntynyt jopa yhteisöllistä toimintaa. 

Meidän isoimmat askeleet tuli otettua  alkutohinassa ja -innostuksessa. Nyt elämä on osaltaan uriutunut tietynlaiseen tasannevaiheeseen roskattomuuden kanssa ja joissain kohdin mennyt jopa takapakkia. Työstämiämme rutiineja ja käytänteitä sekoitti muutto uudelle paikkakunnalle ja uuteen taloon. Korvaavat vaihtoehdot eivät ole löytyneet niin helposti kuin kuvittelimme ja muuttuneessa elämäntilanteessa uusia haasteita Zero Waste elämälle tuli yhtäkkiä kasapäin.




Yllättävän paljon on vaikuttanut myös minun siirtymiseni täysin kasviperäiseen ruokavalioon. Olen halunnut kokeilla aivan kaikkea vegaanista ilman, että olisin miettinyt muoveja. Vakiintuneet Zero tai Minimal Waste reseptit eivät enää käykään vaan ovat menneet uusiksi. Samoin se, että teen ruokani erillään muiden syömästä tuottaa enemmän jätettä. Seikkoja, joita emme ole vielä pystyneet ratkaisemaan.


Vaan ei heitetä yleviä aatteita mihinkään :) Uutta intoa keräillessäni aloin muistelemaan kaikkea sitä mitä me on jo saatu aikaan ja miten tähän hetkeen päästiin. 

Ensimmäisiä konkreettisia tekoja, postilaatikkoon liimatun "Ei mainoksia eikä ilmaisjakelua" lapun lisäksi, oli elmukelmun hävittäminen taloudesta. Me oikeasti lähdettiin 7 hengen uusperheenä liikkeelle käytännössä katsoen nollasta tai siltä se tuntui.

Kelmusta irroittautuminen kävi lopulta todella helposti ja viimeinen rulla taisi löytyä meiltä kaksi vuotta sitten. Tällä hetkellä on itsestään selvää, ettei kelmua hankita talouteemme eikä sitä yhtikäs missään ole kaivattukaan.


Vinkkejä ruuan säilyttämiseen




Ruuan säilytyksessä käytämme yksinkertaisia konsteja; teräskippo, kattilat, kulhot peitettynä lautasella. Alkuun muistan meidän käyttäneen hevipussejakin. Olen kokeillut myös uudelleen käyttää leivinpaperia ruuan kääreenä ja sekin toimii. Evääksi tarkoittamiani annoksia laittelen lasitölkkiin. Tölkeistä on tullut kavereita monella tapaa :D

Usein on niin ettei ruokaa tarvitse peittää tai kääriä mihinkään. Melonit ja moni muu halki leikattu hedelmä tai kasvis säilyy jääkaapissa lautasta vasten ilman kelmuja. Noinikkaasti, kuten kuvissani demostroin.



Ruoka tulee syötyä pois tarkemmin, kun se on paremmin näkyvillä. Minulla ei ole yhtään ikävä muovirasiaan homehtuneita kastikkeen jämiä tai kelmussa muhineita vetisiä kasviksi, joita muistan joskus siivonneeni jääkaapista biojätteeseen. Ruokahävikin vähentäminen kuuluu kanssa näihin hommeleihin.

Suurin työ roskattomuuteen siirtymisessä ja muovittomuudessa on totutusta tavasta pois oppiminen ja niiden turhien tottumusten tai ympäristölle haitallisten tapojen huomaaminen. Sitä voisi kai kutsua heräämiseksi. Opiskellessa noita asioita alkaa hahmottamaan kuluttamista ja roskaa aivan toisella tavalla eikä voi enää ummistaa silmiään kaikelta järjettömyydeltä. Samalla, kuten olen aiemminkin todennut näitä pohdiskellessa, muuttuu myös esteettiset mieltymykset. Muovi tai muoviin kääritty ei näytäkään enää niin hyvältä tai viehättävältä, kun muovikääre liittyy mielessä osaksi tämän materiaalin surullista tarinaa luontomme pilaajana.

Heräämisen jälkeen onkin sitten aika tarttua toimeen!


- Aino

lauantai 20. toukokuuta 2017

Aamukahvi


"Jotain on mennyt, jossain kohdin, taatusti oikein" 

mietin kohottaessani kahvikuppia huulilleni. Jokainen aamu saan kahvin vuoteeseen. Kahvikuppi ilmestyy käteeni tai yöpöydän virkaa toimittavalle arkulle lähes 100% varmuudella. Tapa tekee kahvista luopumisen äärimmäisen vaikeaksi.

Poikkeuksia rutiiniin ovat vain aamut jolloin sängyn toinen puoli on tyhjä tai vallattu vakituista kaveria huomattavasti pienemmän kaverin toimesta. Toisinaan ilmoitan, että pidän kahvitaukoa tai paastoan tai jotain muuta yhtä hienoa ja kenties kolmesti olen itse herännyt ensin ja tehnyt hommat toisinpäin. Kolmivuorossa posottaessani tämä ei ollut niin vakio, mutta nyt kotona työskennellessä tämä on sääntö, ei poikkeus. 

Oli arkiaamu tai hidas viikonloppu, niin lempimaidollani höystetty aromikas ja höyryävä tummapaahto löytää luokseni. Sen ojentaa käsi, jossa muki ei tärise. Kättä seuraa hyvän huomenen toivotus ja hymy. Joskus kuppi, sekä hieman jo kylmä kahvi, löytyy herätessäni yöpöydältä vedettyäni sikiunia kahvikaverini hiippaillessa vierelleni.

Joka ikinen aamu. Rutiini ei rikkoudu edes kiireestä vaikka sen käden liikkeessä aistii. Se ei muutu vaikka olisin sanonut mitä tai tehnyt edellisenä päivänä sitä. Kahvin saa vaikka olisi kerinyt itsensä tiukkaan mytteröön. Sillä ei osoiteta mieltä, ei rangaista, ei kerjätä huomiota.

Jokin on osunut kohdilleen.

- Aino

perjantai 19. toukokuuta 2017

Takapihalla ajatukset kirkastuvat


On se jännä miten ulkoilulla ja liikunnalla on mieltä kirkastava vaikutus. Monellakin tapaa. Eikä tarvitse aina olla mitään järjetöntä revittelyä tai fyysisen kestokyvyn rajoilla pusertamista tai tunteja kestävää suoritusta. Ihan kymmenen minuutin kävelylenkki raikkaassa ilmassa riittää.

Ehkäpä siksi työmatkaansa jalkaisin taittavat ovat onnellisempia. Samoin ne joiden työmatka on lyhyempi, mutta kenties siinä pätee jonkinlainen syy-seuraussuhde. Ken tietää.

Yhtälailla kuin tykkään ajatella liikkeessä pidän myös "ajatusten äärelle istahtamisesta". Parhaiten se minulta käy ulkona. Joko jossain ihan vaan istumaan kutsuvassa paikassa kesken matkan tai sitten oman pihan eri kulmilla pylleröiden. Kahvikuppi, teemuki tai jäätelö on hyvä kaveri siinä.

Tänään istahdin makuuhuoneesta ulosvieville rapuille leivän ja kahvikupin kera, kun päivittäinen seuralaiseni tuli kysymään, että "Äiti tiiäksä mikä on paras tapa karkottaa vihollinen?" Vastaus kuului "Tehdä siitä ystävä".


Katselin maasta puskevia japanintatarin alkuja ja hieman nyreänä totesin mielessäni, että "just joo".

Siinä se tapahtui. Istahdin ajatusteni äärelle ja mietin, että en kai minä oikeasti aio kuluttaa päivääni sotimalla tuota vieraslajia vastaan? Olin hetkeä aiemmin miettinyt leipääni haukkoessa, että pitää etsiä hanskat jostain, että pääsen hommiin takapihan kaivaukselleni.

Muistan miten syksyllä ryskäsin lähes kolme metriä pitkien ruokojen kanssa ja etsin tietoa tästä kasvilajista melkein lannistuen siitä miten sinnikkään seuralaisen olin puutarhani mukana hankkinut.

Saatuani pitkät varret tasoiteltua maantasalle ikkunoihin lensi useampikin lintu kopsahtaen kuolleena maahan ja siinä kohdin mietin, että vaikka saisinkin epätoivotun kasvin pois niin menisi aikaa ennen kuin samanlainen näkösuoja ja peittävyys saavutettaisiin millään vaihtoehdolla.



Muutama viikko sitten aloitettuani kaivuutyöt juurakon kimpussa totesin tehtävän olevan aivan hirveä. Luin, että tatarin juuret leviävät metristä kahteen vuoden aikana ja päättelin, että vastahyökkäys on ulotettava riittävän laajalle ja tehtävä nopeasti tai muutoin olen vuoden parin päästä todellisissa ongelmissa. Mielessäni laskin, että jos en sorru käyttämään myrkkyjä niin taisto voi helposti kestää kymmenenkin vuotta.

Tänään istahdettuani kaikkien näiden ajatusten kanssa alas, tunnustelin tuntemuksiani ja totesin, että en ole sotaisaa tyyppiä. En edelleenkään.

Mitä lopultakaan saavuttaisin sillä, että pyhitän puutarhan hoidosta ison osan yhden kasvin kanssa tappeluun?

Vetäisinkö hernettä nenään ja paineistaisinko itseni jollen joku päivä ehtisi kuopimaan sinnikkäästi esiin puskevia varren alkuja? Entä jos vahingossa levittäisin kasvia pihamme muihinkin osiin ja miten hävitän juurakot siten, että leviämisen vaaraa ei enää ole?





Kestäisinkö toista kertaa kuulla pikkukaverini suusta, että "äiti sä vaan pengot sitä multaa etkä oo yhtään mun kanssa!"

En minä taida jaksaa loputtomiin sotia jotain tyhjänpäiväistä kasvia vastaan. Jos vaan vähän ruohonleikkurilla tasoittelisi ja yrittäisi kaivella isoimpia pois, jos viitsin. Leviämisen estäminen on tärkeää ja kuuluu "velvollisuuksiin Suomen luontoa kohtaan", mutta muutoin taitaapi olla nyt niin, että annan olla.









Keskitän aikani ja energiani mieluummin antoisampaan puoleen, kokoan viljelylaatikot, kastelen vasta istutetut marjapuskat ja möhennän kompostit. Saamani pionit ja perennatkin kaipaavat vettä.

Kaikkein tärkeimpänä, levitän viltin nurmikolle ja kutittelen tuota tinttarinttaa. Sanon, että "oot ihana".



- Aino

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Haaste 2017 päivitys: URU Design solosocks.



Reikä siellä, reikä täällä, reikä vanhan reiän päällä..

Ollaan tilanteessa, että vähän kaikki alkaa hajoilemaan. Niin sukat, farkut kuin pääkin. Tai no ei pää hajoa. Lähinnä pokka ei pidä :D

Noin kolmasosa vaatteistani alkaa tulla tiensä päähän. Yleisin tyytymättömyyden syy on kankaan kuluminen puhki ja toinen pinttyneet tahrat. Erityisesti hikitahrat. Mutta myönnettäköön, että olen ollut laiska ja ulkoistanut vaatehuoltoni miehelleni. Hän raportoi minulle tässä päivänä eräänä huomanneensa, että kiinnittää vaatteisiini erityistä huomiota ja varovaisuutta, koska pelkää ettei minulla ole kohta mitään päälle pantavaa.

Tämän rehellisen avautumisen jälkeen en aivan tarkkaan tiedä, että pitäisikö minun jo hiljalleen huolestua vai ottaa mieheni käytös mielenkiinnolla vastaan osana ihmiskoettani.

Ihmiskokeeni tai haasteeni vuodelle 2017 on varsin helppo ja menee näin: Älä hanki itsellesi mitään. Ei lainaamista, vaihtamista, varastamista, sosialisointia, lahjoituksia. Ei mitään uutta itselleni vuoden aikana ja se on pitänyt, kun ruokaa ja juomaa tai kodin kulutustavaraa ei lasketa. Yksi iso poikkeus on, mutta siitä kirjoitan erillisen jutun.

Vaatteet siis. Ihana blogiassistenttini otti muutaman kuvan siitä miltä äiti päivittäin näyttää ja todellakin, tältä minä oikeastaan aina näytän. Mustat Tiger of Swedenin farkut, nyt jo paikatut, urheilusukat ja jokin paita.

Kuvassa yllä jo ennen haastetta mieheltäni sosialisoima t-paita, jonka ohuen ohueen kankaaseen ihastuin. Se on yli-iso ja mukava työntää farkkuihin. Tuck it in. Olisin mahottoman tylsä muotibloggari 😂

Joitain pähkäilyjä olen tässä tehnyt ja eräs aivan mahtavimmista innovaatioista liittyy sukkiin. Käyttämäni tekniset sukat ovat hirmuisen kestäviä, mutta kun niihin tulee reikä niin niiden paikkaaminen ei käy kuten villasukan.

Pistin joskus merkille, että meillä lapset käyttivät aivan surutta eriparisukkia, kun sukan kaveri oli eksynyt matkalle. Lopulta tein niin, että toisen sukan mentyä rikki laitoin ehjän sukan vielä käyttöön ja risan joko lumppukeräykseen tai uusiokäyttöön. Joutunen ottamaan eriparisukkatekniikan käyttöön loppuvuodesta itsekin. Jatkon kannalta taas olen suunnitellut seuraavaa: valmiit eriparisukat!

Löysin tällaisen URU Design yrityksen, joka valmistaa soolosukkia, solosocks. Eli seitsemän tai viiden eriparisukan paketteja. Sukat ovat hieman erilaisia kaikki, mutta käyvät yhteen toinen toistensa kanssa. Tanskasta vastattiin kyselyihini ihanan innostuneina.

Tenttasin tietysti, että ovatko sukat omatuntopuhtaita vegaanin jalkaan ja kyllä! 100% vegaanisia ovat. Materiaali on sertifioitu luomupuuvilla joukossaan elastaania ja ripaus polyamidia. Ekologiset arvot on huomioitu liiketoiminnassa monella tapaa ja toiminnalla on sertifikaattia jos minkälaista. Myös alihankkijoiden arvot näyttävät olevan kohdillaan. Tuotanto pyörii Istanbulissa ja muu yritys Tanskassa. Seitsemän sukan paketti tulee pakkauksessa, josta voi askarrella paskarrella sukille säilytysboksin vaatekaappiin. Pakkaukset ja varastointilaatikko ovat kierrätettävää kartonkia. Melko kätevää. Jokusen kuukauden saan vielä odotella, että pääsen sukkaostoksille, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Greetings from Finland URU Design! 😄


- Aino

(postaus ei ole kaupallinen blogiyhteistyö, edelleenkään en harrasta sellaisia vaan revin näitä juttuja ihan omasta päästä)

torstai 11. toukokuuta 2017

Ennen oli hevosia



Arto Tuunelan kihelmöivän ihanan äänen soljunnassa kerrotaan kuinka ennen oli sitä ja tätä ja "nyt kaikki on vittu muovii". Toinen mahtava filosofi Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloinen tiede teoksessaan

"Muuttunut maku. -Yleisen maun muuttuminen on tärkeämpi kuin mielipiteiden vaihtuminen: mielipiteet kaikkine todistuksineen, kumoamisineen ja kaikkine älyllisine naamiointeineen ovat vain muuttuneen maun oireita eivätkä suinkaan sitä, miksi niitä usein sanotaan, sen syitä. Miten yleinen maku muuttuu? Siten, että yksityiset mahtavat vaikutusvaltaiset häpeämättä lausuvat ja tyrannimaisesti saattavat voimaan oman käsityksensä hoc est ridiculum, hoc est absurdum, siis makunsa ja inhonsa saneleman arvostelman: - he alistavat siten monet pakkoon, josta vähitellen muodostuu vielä useampien tottumus ja viimein kakkien tarve. Mutta se, että nämä yksityiset aistivat ja "maistavat" toisin, johtuu tavalliseti jostakin heidän elämäntapansa, ravintojärjestyksensä, ruoansulatuksensa eriskummalisuudesta, kenties siitä, että heillä on suurempi tai pienempi määrä epäorgaanisia suoloja veressään ja aivoissaan, sanalla sanoen ruumiissaan: mutta he uskaltavat tunnustaa ruumiinsa ja noudattaa sen vaatimusten hienoimpiakin ääniä: heidän esteettiset ja moraaliset arvostelmansa ovat sellaisia ruumiin "hienoimpia ääniä".








Syön samaa ruokaa ties monettako päivää. Ei kelvannut muille ja minun tehtäväkseni jäi taas kerran kaiken tuhoaminen. Minusta punakaalipaistokseni on onnistunut yritys ja oikein hyvää, muut ovat ennakkoluuloisia. Jos äiti ottaa niin se tarkoittaa, että ruoka on varmasti vegaanista ja vegaaninen on yhtä kuin todennäköisesti ei ok, pahaa tai todella pahaa. Mies kertoo työpaikkansa jäätelölaarista, että sinne jäävät viimeiseksi ne vegaaniset versiot sillä ihmiset mieltävät vegaanisen ruuan huonon makuiseksi tai jotenkin vääränlaiseksi.

Epäilyt ja ennakkoluulot ovat valtavia. Minusta se kertoo hioutumattomasta mausta ja se, jos mikä kaipaisi ravistelua. Vaan alkaapa se olla muodikasta pyytää kahviinsa kasvimaitoa ja lehmänmaidolla kahvinsa ryystävät edustavat jo vähän huonoa makua. Vielä hienompaa on juoda artesaanikahvinsa mustana, mutta siihen en edes minä pysty. Makuaan voi harjaannuttaa eikä se käytännössä vie kuin muutaman viikon aikaa. Locken hengessä tätä voidaan pitää tietona sillä se perustuu omakohtaisiin kokemuksiin.
 
"Jäätelöntekijän" tyttärenä ja ihan vain muutamaa lehmänmaitomakua maistaneena (meillä oli penskana aina jäätelöä) voin väittää, että parasta jäätelöä ikinä on, tietysti vegaaninen, Choice Caramel Toffee soijajäätelö. Pahinta on ollut varmasti suurella vaivalla kehitelty ja kaikella rakkaudella työstetty kyytönmaitopunakaalijäätelö Tampereen parhainta fine diningia edustavassa  ravintola C:ssä. Kaikki muu onnistui menussa hyvin, tarjoilu oli yli odotusten ja kokemus ainutlaatuinen, mutta jäätelö.. noup.





Kaikenlaista on tullut aikoinaan koettua ja kokeiltua. Rehellisesti minä pelkäsin, että tehdessäni ruokavaliooni liittyviä isoja rajauksia jäisin jostain paitsi tai jäisin ikävöimään tiettyjä makuja. Muistelin miten opin Sveitsissä grillaamaan maailman parhaimmat hevospihvit, juomaan viiniä ja valikoimaan juuri oikein kypsyneen Gruyèren juustopuodista järistyttävän hyvää fondueta varten. Kirschiä en oppinut juomaan. Jäisinkö ikävöimään homejuustoja ja gorgonzolaan upotettuja etanoita tai miten tulen toimeen ilman voita vasta paistetulla leivällä?

Maku tekee tepposet ja aika kultaa muistot. Osa makumatkoistakin on ollut pettymyksiä vaikka toki ne uskomattomat elämykset jäävät mieleen. Saisi jo unohtua sellaiset päähänpinttymät kuin "on pakko olla hyvää koska se on Michelin tähdin silattua". Le Chantecler´n putkipasta juuston ja chorizon kanssa ei maistunut yhtään sen kummemmalta kuin kotonakaan. Suorastaan pastaa siihen hintaan. 

Eikä makua parantanut alentava piikittely ranskaksi. Kannattaisi asiakaspalvelutyössä muistaa, että vaikka joku ei puhu kieltäsi niin se ei välttämättä tarkoita etteikö ymmärtäisi tai olisi herkkä nonverbaaliselle ilmeiden, eleiden ja asenteiden merkitysjoukolle.

Pömpöösi miljöö, pönöttely, ylipitkä odotuttaminen ruokalajien välillä, yli 50€ shampanjalasillisesta mitäänsanomattoman ruuan kera rapisuttelivat hieman tämän periranskalaisen keittiön hohtoa. Luultavasti suurin osa paikan saamista erinomaisista arvosteluista on sitä, kun kukaan ei uskalla kyseenalaistaa makua.

Itseäni ovat viehättäneet enemmän ne ravintolat joilla ei vielä ole vakiintunutta mainetta tai Michelin tähteä, mutta ovat siinä hilkulla. Yritetään tosissaan. Se näkyy vilpittömyytenä sekä nöyryytenä niin asiakkaita kuin ruokaakin kohtaan. Samaa vilpittömyyttä, kokeilun- ja yrittämisen halua on ollut useimmissa vegeravintoloissa. Se on enemmän minun makuuni kuin itseriittoinen ylimielisyys ja kovan kiiltävä pinta, josta rehellinen mielipide peilautuu arvostelijan huonona makuna. 
En tosin ihmettele, että tarjoilijoilla sapetti palvellessaan kännyköihinsä uppoutuneita aasialaispariskuntia, sandaaleissaan paikalle ilmiintyviä reppureissaajia ja ronskeja brittileidejä, jotka viettivät ystävänsä syntymäpäivää neniä ja hampaita kaivellen. Ylpeys ja ennakkoluulo kenties jäänyt leideiltä lukaisematta, mutta hyviin naimakauppoihin päässeet. Hyvän maun ja käytöstapojen puute madame Jeanne Augierin isänmaallisen maun mukaan sisustetussa Hôtel Négrescossa oli hämmentävää.

Illan sekalaiset makukokemukset kruunautuivat viiletellessä Promenade des Anglais´ta cyclon eli pedicabin kyydissä "mä oon öissä töissä, en missään myymälöissä.." raikuessa kajareista hieman liian huomiotaherättävästi sekoittuen öisen kaunpungin ääniin ja valoihin. Juhlatuulella liikenteessä olevat ihmiset vislailivat ja vilkuttelivat menollemme. Huonoa makua kenties, mutta järisyttävän hauskaa ja ainutlaatuista.

Monte Carlon Casinon terassilta katselimme toisenlaista mauttomuutta, miljoonien eurojen jahteja. Koko lahden huviveneiden ja niiden tankkeihin ladatun polttoaineen hinnalla rakentaisi kevyesti Suomeen sairaalan tai kaksi, ostaisi arv-lääkityksen kaikille uusille hiv-tartunnan saajille Ugandassa, perustaisi Hondurasiin koulun sekä Nepaliin neuvolan. Jossain kohdin yhdistyi miten se niistä huvijahdeista ynnä muista meressä kelluvista luomuksista lähtevä karsta kerääntyy pohjaeliöihin, joita Monacon auringossa lautaseltani nautiskelin. Maku voidaan yhdistää sekä esteettisiin, että moraalisiin arvioihin. 

Johtuneeko epäorgaanisista suoloista vai mistä ruumiini eroavaisuudesta, mutta uskallan tunnustaa avoimesti, että makuuni ei sovi eläimelle aiheutettu kärsimys eikä kuolema. Se on sellaista "ruumiin hienoimpien äänien" kuuntelua ja ne äänet puhuivat minulle yhtenä yönä sanoen, että tämä ei tee hyvää sinulle eikä ympäristöllesi. Maku muuttui niin paljon ettei entistä ole ollut ikävä. Minimalismin oppien valossa voisi sanoa, että karsimalla ja luopumalla tuli tilaa uudelle, sellaiselle mistä en osannut vanhan makuni mukaisessa elämässä unelmoida. Luovuin vähästä, sain huikeasti enemmän.

Toiselle huonoa makua on tasata tekstirivit molempiin päihin, häpeämättä saattaa voimaan oma käsitys tai nupista ylläritreffeistä Nizzassa. Makua voi harjaannuttaa ja huonosta mausta päästä eroon, jopa huonosta miesmausta. Makuasioissa eettiset aspektit korostuvat nykään enemmän kuin esteettiset, mutta eivät ne ole toisiansa poissulkevia. Eettinen näyttää esteettisesti kauniimmalta, sillä on kaunis sielu.


Kaunis sieluista soijabolognesea



Kevät osoittaa huonoa makuaan paiskimalla lunta niskaan. Mieheni väänsi minulle Game Of Thrones aiheisen "Winter is coming" vitsin. Onneksi miehelläni on hyvä maku eikä Pekka Poutakaan kestä näitä säitä repeilemättä, mutta on se heinäkuuhun ihan hitokseen pitkä aika.


- Aino


soittolistalla kuunnellaan Pariisin Kevättä, Suomen on niin surkea.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Tom of Finland ja peniskateus

Eletään aikaa, kun viikonloput ovat kauneimmillaan venähtäneen kevään odottelun jälkeen. Syödään ulkosalla ja perheen emokin saa testauttaa lantionpohjan lihaksistonsa trampoliinilla. Säälittävän mittaisen auringossa oleilun jälkeen punoittava naama, kevyesti pissaiset housut ja homomaailman pohtiminen pistää vetäytymään varjoisampaan paikkaan. Eivät kestä päivänvaloa.

Hirvittää kirjoittaa Holmasta enää yhtään mitään ristittyäni pyöräni, jonka malli sattui olemaan Holma, Antti Holman kaimaksi ja viriteltyäni elähtänyttä, kaksimielistä polkemis-ironiaa blogikirjoituksen muodossa. Kirjoitus on osa nolon häpeällistä matkaani kohti kirjallisen taidon masterointia. (lakoninen heh)

Hyppiessäni onnellisena lasteni kanssa trampoliinilla pyöräni, kirjoittamiseni, Antti Holma ja Tom of Finland avautuivat eteeni korkean mielentilan näköaloista ja yksittäiset tapahtumat liittyivät toisiinsa avaten merkityksiä ja itseäni tavalla, jolla hirvi säikäyttää hyppätessään tielle raviojasta.

Asetinko ihailemani julkisuuden henkilön ymmärtämättömyyttäni heikon homon rooliin, jota pikkutuhma heterotäti kohtelee leikkikalunaan heittäen seksuaalisviritteistä herjaa? Vaikka teksti oli tarkoitettu enemmän Rod Martinin huumorityyppien nelijaon mukaisesti analysoituna yhdistäväksi huumoriksi, siis yhdistäväksi kaikkien Antti Holmaa kuumana pitävien kesken, voi sen ajatella edustavan myös aggressiivista huumoria, joka ilmenee tekstissä alistavana, vihamielisenä ja hierarkisoivana pohjavireenä.

Pohjamudissa lymyili lapsena inhoamani härskien miesten kaksoismerkitykselliset ilmaisut ja eleet vartalostani sekä seksuaalisuudestani. Olin Helkama, jota höröttelevät äijät puheissaan polkivat tarjoillessaan ylivertaista osaamistaan neitsyyden taakasta vapautumiseen. Heille se oli yhdistävää huumoria, minulle ei.

Antti Holma käy Image-lehden kirjoituksessaan lävitse Tom of Finland elokuvaa ja -ilmiötä kadehdittavin sanankääntein, herkkyydellä ja raadollisuudella, valottaen mietteitään kyseisestä elokuvasta ja yleensä homofiktion annista. Holma ihmettelee, että kenelle nämä tuotokset on suunnattu ja miksi. Palasta 100 vuotiaan Suomen homohistoriasta käyvät katsomassa keski-ikäiset naiset ja jo muutoinkin suvaitsevaiset ihmiset. Luen tekstiä ihailun ja valkosukkaisuuden olotiloissa.

Täytyy myöntää, että teatterin penkeillä mietin aivan samaa; kenelle tämä on kerronnalle valikoidun tyylin ja ohjaajan perusteella suunnattu? Elokuvan loputtua salista ulos käveli edelläni isältä ja prepuberteetti ikäiseltä pojalta näyttävä kaksikko. Hieman mietin, että onkohan elokuva nyt ihan 12-14-vuotiaan juttu isän kanssa katsottuna? Kumpi on vienyt kumpaa, minkä ihmeen tähden ja miksipä ei. Eiköhän poika, sekä isä, ole nähnyt kikkeleitä aiemminkin.

Touko Laaksosen  elämänkerrallisessa tarinassa minulle homous toimi puitteina kertoessaan vapaudesta, sen puutteesta ja vapauden saavuttamisen taistosta. Kenenkään seksuaalinen suuntautuminen ei ole minua koskaan häirinnyt tai edes kummemmin kiinnostanut. Homoutta enemmän ihmettelen ahdasmielisyyttä ja sitä millaista elämä hurjien ennakkoluulojen kanssa on.

Holma tuo esille kohdan missä Laaksonen iski ravintolassa väärää miestä ja sai turpiinsa. Muistan itse katselleeni kohtausta surullisena, tuntien päähenkilön kanssa yksinäisyyttä, epävarmuutta ja häpeää. Muistan ajatelleeni, että sentään miesten oli tuohon aikaan sallittua mennä ravintolaan itsekseen, kun yksinäistä naista ei olisi päästetty edes sisälle. Kohtaus puhutteli. Yksin voi olla niin monella tapaa ja Laaksonen oli yksin, vähemmistöön kuuluva seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi ja siksi altis vihalle, väkivallalle ja häpeälle.

Tom of Finland piirroksissa on vapautta. Se on leikkisyyttä, nautinnollisuutta, kepeää seksuaalisuutta ja toisaalta kiihkon, kiiman ja kiihottumisen julkeutta. Fallistista vapautta, johon naisella ei ole välinettä eikä oikeutta. Heteronaisena oikeaoppiseen seksuaalisuuteen kuuluu, että koko homman tulee olla piilossa kuin naisen lisääntymiselintenkin ja häveliäisyyden nimissä pitää äiti-ihmisen miettiä myös miten julkea tai poikkeava seksuaalisuus voisi vaikuttaa ammatillisuuteen, lapsien mielenterveyteen tai aviomiehen julkisuuskuvaan. Yhä jatkuva häpeä ja ahtaat lokerot ovat totta edelleen.

Olkoonkin vaikka Karukosken teemapuistomainen viritys, tällä kertaa homolandiassa, voi se silti resonoida, jopa niiden kulttuuritietoisten rouvashenkilöidenkin sisimmässä, joiden piilotetut unelmat heräävät eloon teatterin katsomoissa. Imagen kirjoituksessa Holma kertoo pelkäävänsä kaikkein eniten heikkoutta. Heikkoutta pelkäävät meistä useimmat, mutta pahinta on, kun ei uskalla olla riittävän vahva repäisemään itseään vapaaksi alistavasta heikkoudesta, haistattamaan paskat ja elää oman näköistä elämää vailla pelkoa ja häpeää. Häpeä itseä tai itsensä osaa kohtaan on lamaannuttava tunne.

Sisimpämme tulee näkyviksi valintojemme kautta. 

Toiset valinnat ovat hyväksyttyjä, seuraavat yleistä normia, ovat sitä miten ihmisten odotetaan elävän, mutta ominaisuuksiemme ohjatessa meitä toisenlaisten mieltymysten, tarpeiden ja elämänkulkujen piiriin joudumme tasapainottelemaan yksityisen ja julkisen rajoilla. Miettimään miten paljon voimme vapaasti antaa itsestämme näkyä ilman, että kohtaamamme tai kuvittelemamme paheksunta, viha ja väkivalta musertaa sisinpämme. 

Olemme traumatisoitunutta kansaa, meillä asioita on pidetty sisällä ja tehty niin kuin herra käskee. Oman itsen vapaus on tila, jota me kaikki ajamme takaa. Siksi Laaksosen kuvataiteen päätyminen kauppakassiini tai Naistenpäivä- avainketju, vittuheijastin ja sateenkaarivärien ilotulitus ovat vapautta myös minulle. Vapautta tavallisen perheen ädin, puolison ja kiltin tytön rooleihin vangitun naisen elämässä. Myös minä katson Kaken alfauros vartaloa kateellisena, heikkouttani inhoten, epäseksuaalisen heteroäidin rooliini vangittuna. Upeat piirrokset kuvastavat isokullisen alfamiehen maailmaa, mutta tällä kertaa sellaisen, joka ei tähän naiseen koske.  Kenties jopa pistää perseeseen alistaen heitä, jotka ovat heikompiaan alistaneet, kun en siihen itse pysty. Kuvat ovat fantasia.

Onko se niin kaukaa haettua sittenkään, että heteronainen samaistuu homojen vapaustaisteluun. Taisteluun omasta tilasta ja vapaudesta olla juuri sitä mitä on, semmoisena kuin on. Synnyttänyt nainen, yh-äiti, eronnut nainen, lihava nainen, kalju nainen, rinnaton nainen, vanha nainen eivät ole todellisia seksikkään seksuaalisia olentoja vaan irvikuvia tuodessaan esiin seksuaalisuuttaan. Vain nuorilla, kauniilla ja rohkeilla naisilla on oikeus olla vahvan avoimesti seksuaalisia olentoja heteromiesten ja -naisten maailmassa. Ei tää homma ole raadollisen ulkonäkökeskeistä pelkästään homopiireissä.

Dome Karukoski on mielestäni väärässä, kehottaessaan peittämään kullien kuvat, jos ne häiritsevät. Seksuaalisuutta on vahdittu, ohjailtu, diagnosoitu, vainottu, alistettu ja hävetty riittämiin. Antaa sen kerrankin näkyä kaikissa muodoissaan ja ihan kenen tahansa kantamana. Jokainen valitkoon itse omaa seksuaalista vapauttaan edustavan kuvan ja haistattakoon sen turvin sormea ahtaalle oikeaoppisen heterouden illuusiolle.  Suvaitsevaisuuden nimissä saa toki myös olla haistattelematta.

 Vallan kahva

Seksi ja seksuaalisuus ajaa meitä etsimään paikkaamme nokkimisjärjestyksessä ja ajoittain tuntuu kuin kyse olisi siitä kuka ehtii ensin panemaan ketä. Ihmisiä kiinnostaa yksityisten seksielämässä ja parisuhteissa vallan kahva, se onko mies tossun alla, kumpi on se femme ja kumpi macho tai kuka kaikista niistä kolmesta parisuhteen jäsenestä käyttää valtaa suhteessa kehenkin. Arkisen tylsässä heterosuhteessamme näitä nokkimisasioita pohti jopa edesmennyt narttukoiramme pyrkiessään alistamaan valkoista cisheteromiestäni nylkyttämällä puolisoni pohjetta.

Kuka nylkyttää ketä, kunhan vain ei minua ja voi kunpa minuakin- peliä tämä tuntuu olevan kautta linjan. Syö tai tule syödyksi, lyö tai tule lyödyksi. Ei kumma, että tunnemme yksinäisyyttä ja erillisyyttä.

Vielä, kun joku kertoisi minulle, että onko tosiaan näin, että valkoinen heteromies alistaa kaikkia muita? Että penis on itseasiassa yhtä kuin "alistin" ja alfauros pelkää vain ja ainoastaan vielä itseään järeämmällä alistimella varustettua alfaa. Onko nokkimisjärjestyksessä ylimpänä alfaheteromies, joka ei saa arvostella ketään, mutta jonka näennäisnormien mukaista seksuaalisuutta kestää ruotia niin paljon kuin lystää? Miten tähän päädyttiin ja miksi se on näin? Vai onko se niin, että nokkimisjärjestyksessä ylimmäiseksi pyrkii se, joka pelkää erilaisuutta kaikista eniten?

Meidän tulisi irottautua vihapuheesta, mutta se on vaikeaa, kun puhe itsellekin on usein täynnä vihaa ja vähättelyä. Elämme enemmän tai vähemmän mielemme vankilassa. Pelkäämme olla niissä oloissa ja tiloissa yksin. Ahdistuksen ja irrallisuuden tunnetta lievittää mukavasti, kun voi alistaa muita omiin selleihinsä ahdistumaan. Pysyvätpähän hiljaa, herran nuhteessa, poissa silmistä mäyryämässä yksinäisyyttään ja samalla oma olotila pönkittyy toisen kustannuksella. 

Primitiivireaktio

Ärsyttävä suvakki kun olen, puhun tietysti vähemmistöjen asiaa tuntematta aihealuetta muuta kuin pintapuolisesti. Epäilen vahvasti, että vain vähemmistöt saavat puhua vähemmistöistä ja siksi on erittäin riskialtista lähteä vertaamaan homon ja heteronaisen kokemusmaailmaa. Luultavasti teen jonkun emäfailin omiessani Tom Of Finlandia ja johdatellessani vapaustaistoa kauemmas vähemmistöjen oikeuksista koskemaan meidän kaikkien oikeutta olla. Riskit ymmärtäen jatkan paasaamista, sillä minulla on vielä asiaa.

Kääntyisimmepä erojemme korostamisen sijaan lempeän uteliaina katsomaan kaikkea sitä mikä meillä on yhteistä. Elokuva puhutteli minua yhtäläisyyksien, ei eroavaisuuksien vuoksi. Siksi oli kenties täysin nappivalinta, että elokuvan ohjasi (tiettävästi) hetero. Toisaalta taitaa edellinen olla ahdasmielinen ajatus sekin, sillä miksi ihmeessä kenenkään seksuaalisuus määräisi sitä, millainen kyky henkilöllä on hahmottaa yhtenäisyyttä ja tuoda sitä ilmi taiteen kautta. Sellainen ajatushan olisi kirjoittajaksi pyrkivälle osaselleni oksan saahamista oman ahterini alta.

Yhteyden ja hyväksynnän tunteet lisäävät hyvää oloa ja rauhallisuutta, pelon ja erillisyyden tunteet vastustusta ja epävarmuutta. Korkeassa mielentilassa, eli voidessamme hyvin ja hengittäessämme vapaasti, teemme parempia ratkaisuja, käytämme aivojemme korkeimpia osia ja toimimme fiksummin. Matalassa mielentilassa, pelätessämme, suuttuessamme tai puolustautuessamme saavat valtansa aivojen heikkoman ajattelun osaset ja toimimme primitiivisten reaktoiden myötäisesti.

Holma käyttää sanaa metsäläiset, kenties hän tarkoittaa ihmisiä, jotka operoivat priimitiivisten, ahtaiden pelkoreaktioidensa kautta aivojen alimmilla osilla. Itse käyttäisin sanaa urpo, idiootti, tai pölöjä. Myös pössi on hyvä. Valahdamme jokainen ajoittain alatasoille ja käyttäydymme kuin idiootit. Voimme opetella tunnistamaan itsessämme sen tilan ja toppuutella reaktoitamme möyriessämme alatiloissa. Se on pimeä ja likainen paikka. Siellä on parempi pitää suunsa kiinni ja kätensä kurissa.

Toisille näyttäisi olevan helpompaa kiipiä mielentiloissa takaisin näköalapaikoille, joista asiat hahmottuvat kokonaisuuksina ja osaset liittyvät mielekkäillä tavoilla toisiinsa. Toisille se tuntuu olevan lähes mahdotonta. Ei silti huolta, taitoa voi harjoitella vaikkapa ammattilaisen avulla.

Pyöräni malli on Holma, se toi mieleeni Antti Holman ja jokin siinä veti minut mieleni alatasanteille. Epäilen vahvasti, että se on kateus. Kirjoitin sieltä alatiloista käsin lukijoita kisuttelevan, hiomattoman ja pateettisen kirjoituksen, sillä tarpeeni tulla kuulluksi ja hyväksytyksi tai jopa ihailluksi kirjoittajana, kuten itse ihailen Antti Holmaa, sai minut toimimaan idiootin tavoin. Idiootin tasanteelta en kyennyt hahmottamaan kokonaisuutta ja näkemään mistä polkemis-juttuni juonsi juurensa.
 
Siinä missä toinen pelkää olevansa heikko, pelkään minä olla huono.

Meissä kaikissa on valuvirheitä ja lisää kaikenlaisia pintavikoja syntyy elämän kolhiessa. Usein tuntuu, että elämä on jatkuvaa tenttimistä virheiden, puutteiden ja heikkouksien hyväksymisen korkeakoulussa. Kunpa tässä koulussa olisi vähemmän kiusaajia ja alistajia. Enemmän kannustajia. Enemmän hyväksyntää.

Keskeneräisyyttä on vaikea sietää, ollaan liian armottomia itselle ja toisille. Pelätään tehdä mokia ja näyttää niitä vaikka juuri niiden mokien kautta kasvamme. Jos vain näkisimme kuvittelemiemme valuvirheiden ja pintavikojen sijaan kaunista persoonallisuutta ja mielenkiintoista yksilöllisyyttä. Tom of Finland elokuva kertoo aikalaistensa tekemistä hirvittävistä virheistä ja samalla, Pekka Strangin jumalaisesti näyttelemän, Touko Laaksosen kauneudesta.

Pelkäämme kaikki jotain ja meillä on siihen henkilökohtaiset syymme. Pelko pidättelee meitä olemasta ja toteuttamasta juuri sitä mikä on meidän sisimpämme, sitä mitä todella olemme. Tunnistamalla ja nimeämällä sisällämme lymyilevän pelon pystyisimme ehkä jättämään muut rauhaan ja huomaamaan, miten me kaikki olemme lopulta samaa. Irrallisuutta vastaan taistelevista tehdään sankarielokuvia ja niin hyövääkin tehdä. Tehtäisipä enemmän.

Saatuani tämän ulos taidan lukita itseni takaisin mieleni häkkiin ja vetäytyä varjoisimpaan nurkkaan potemaan häpeää tehdyistä ja tekemättömistä.

Nääh, ei vaineskaan. Menen takaisin trampalle ja hymyilen sille, että vihdoinkin näin jotain tässä kaikessa ja ymmärrykseni laajeni. Vaikkakin se hieman hävettää. 
Ja joo, toivon että yks Antti lukis tään, vaikka sekin toive vähän hävettää, koska olen edelleen melko huono ja Antti niin vahva, ettei se ees ite tajuu sitä <3

- Aino 
 
 
Edit: 6/2023 Olen julkisesti kaapista ulkona elävä lesbo. Mitä elämän ironiaa :D Pidän tekstiäni monelta paikoin oivaltavana vaikkakin vuoden 2017 (itse)ymmärrykseni mukaisesti kirjoitettuna. t. Aino

perjantai 5. toukokuuta 2017

Muovit, mikromuovit, vesistöt, kuormat, taakat ja ahdistus.


Suomen Ympäristökeskuksen, SYKE:n melko tuoreessa Mikromuovit riski ympäristölle- koosteessa käsiteltiin mikromuovin ongelmia kansallisella tasolla. Ymmärrän hyvin miksi monet ihmettelevät muovivastaisuuttani Suomessa, mutta malttakaas hetki.

Minulle on sanottu lukuisia kertoja, että "eihän se ole Suomessa mikään ongelma". "Emmehän me" osallistu merien saastuttamiseen samalla tavoin kuin moni muu ulkomaankaveri. Kuljetamme pantilliset juomapakkaukset kiertoon yli 90% tarkkuudella ja käytämme muovikassit ynnä -pussit uudelleen sekäjätteen tiivistämiseen. Niinpä.

Melko yleisessä tiedossa toivottavasti jo on, että on olemassa kassien ja pussien lisäksi mikromuovia ja tiedetään, että sitä löytyy lisättynä mm kosmetiikasta kuorivien ja pesevien rakeiden muodossa. Silti on paljon tietoaukkoja tässäkin aiheessa. 

Linkkaamassani SYKE:n raportissa listataan mikromuovin ensilähteiksi ihan muoviteollisuuden raaka-aineena käyttämät pelletit, joita pääsee sellaisenaan vesistöön ennen kuin niistä edes tehdään yhtikäs mitään. Sanokaa ny, eikö tässä ole muka jotain mätää! Sitten tulevat teollisuuden käyttämät muoviset hiontarakeet, 3D tulostuksen mikromuovi ja vielä nuo aiemmin mainitsemani kosmetiikan ja hygieniatuotteiden sisältämät mikromuovit. 

Ensisijaisten lähteiden lisäksi mikromuovia syntyy sekundaarisista lähteistä lähinnä isomman eli makromuovin hajoamisen kautta. Muita lähteitä ovat tekstiilit ja liikenteen mikromuovipäästöt. Mikromuovia (microplastic) on kaikki alle 5mm kokoinen muovihitu, -jäte ja -pala ja tämä hajoaa edelleen nanopartikkeleiksi (nanoplastic). Tämän kokoinen muovisilppu on vesistössä monella tapaa haitallinen eikä sitä voi jäljittää saati sieltä poistaa. 



Sisäistäminen vaatinee pientä purkamista mikro-osasiinsa


Kuten ajatukseni, myös muovi hajoaa, mutta ei maadu. Se vain pilkkoutuu pienempiin ja pienempiin osasiin, jää lillumaan maan pinnalle tai pölisee pitkin katuja ja huuhtoutuu sadevesien mukana suoraan merenlahteen Helsingin edustalla. Lainataan vielä SYKE lähdettä, jonka mukaan Mechelininkadun ympäristö Helsingissä on Suomen liikennöidyintä aluetta ja arviolta siellä syntyy rengaspölyä noin 4-7 tonnia vuodessa. Siinä on melko paljon mikromuovia vapaasti säiden armoilla kulkeutumaan ihan minne lystää.

Vedenpuhdistuslaitoksissa talteen saadaan noin 99% mikromuovista. Jätevesien sisältämä mikromuovimäärä on huikea ja koska siitä valtaosa saadaan talteen on se kaikki jätevesistä eristetyssä lietteessä, jota kertyy vuosittain 150 000 kuivatonnia.

"Suomen lainsäädäntö ei edes tunne mikromuovia, joten tällä hetkellä jätevedenpuhdistamoissa syntyvän lietteen jatkokäyttö on mahdollista ympäristöön kohdistuvasta mikromuovikuormituksesta huolimatta" SYKE Policy Brief 21.3.2017

Siinä hieman sitä ongelmaa minkä kanssa pitäisi painia. Eri lähteiden; teollisuuden, kotitalouksien, liikenteen ja maatalouden, mikromuovipäästöjä ei systemaattisesti mitata, niistä ei tiedetä juuri mitään. Tiedetään, että sellaista on, sitä on paljon ja, että sillä on vaikutuksia maaperään ja eliöihin. 

Kuluttajina ehkä ymmärrämme, että joo, auton renkaat kuluvat. Olemme kokeneet sen käytännössä; kiroten maksaneet uusista renkaista hinnan ja vanhoista sakon. Kosmetiikan mikromuovista on ollut Yle.fi artikkelissa ja joku linkkasi Fasebookkiin. Linkkasin eteenpäin, koska ympäristötietoinen olen. 

Niin ja sitten on tämä yks hörhö bloggari, joka on puhunut jostain muovittomuudesta, mutta tää nyt on näitä foliohattutyyppejä kuitenkin, että ei koske minua ja meenpä tunkemaan synteettiset urheilukuteeni pesukoneeseen, koska ei nyt meiltä ainakaan irtoa mitään tekstiilin mikromuovia mihinkään jäteveden lietteeseen.

mikromuovin lähteitä



Paitsi, että muovia sisältävä tekstiili päästää jopa TUHAT muovihiukkasta veteen yhden pesukerran aikana, kertoo King`s Collegen professori Frank Kelly, (enkä vain minä). Kemia lehden 6/2016 juttu löytyy tästä. Tästä syystä hätyyttelen myös ihanan aktiivista suomalaista urheilukansaa miettimään näitä asoita.

Ilmastoinfojen, artikkelien, luonnontilan raporttien ja tutkimusten lukeminen antaa lisämotivaatiota arjen ekologisemman pyörittämisen tueksi. Se potkaisee takaisin raiteilleen, kun sellaista tarvitsee, mutta samalla se myös luo pientä kalvavaa ahdistusta ja huonoa omaatuntoa. Sellaista vaikeasti määriteltävää ja kuvailtavaa tunnetta siitä, että ei tee tarpeeksi ja ahdistaa, miten vaikeaa kaikki aina välistä on! Vaikka kuinka haluaisi elää ylevien aatteidensa mukaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa, jälkiä jättämättä.

Helposti voisi ajatella, että ahdistus on yksilön ominaisuus ja ken siihen syyllistyy on vaan niin herkkä ja potee sitä maailmantuskaa, mutta kun asiaa vääntää hieman eri kantille tarkasteltavaksi voikin kysyä, että miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?

Hei haloo!! Miksi tämä on näin vaikeaa? 


Ei ihme etteivät kaikki tee ekologisia valintoja, ole niistä tietoisia ja elä kestävämmin päivittäisessä arjessaan. Tämä viherjuttu ei ole sisäänrakennettu vallitsevaan yhteiskuntaan ja kulutukseen. Siitä kertoo jo edellä esittelemäni sitaatti Suomen lainsäädännöstä. 

Valinnan vapaus on tässä suhteessa harha, ei meillä ole valinnan mahdollisuuksia läheskään kaikilla asuinalueilla, ei kaikissa tuotteissa tai palveluissa. Valinnanvapaus tarkoittaisi sitä, että kuluttajana voisin saada ekologisen tuotteen yhtä subventoituun ja edulliseen hintaan kuin ei-eettisenkin. Valinnan vapauden eläessä tuotteet olisivat rinnakkain lähikauppani hyllyllä, palvelut saatavilla samanlaisella vaivannäöllä ja panostuksella. Nyt valinnan vapauttani toteutan vain ja ainoastaan siinä, että olen valinnut vaikeamman polun. Olen valinnut kuluttamisen kautta vaikuttamisen, pääni aukomisen ja kivikkoisen tien.

Ja olenko valinnut lopultakaan? Se ettei pysty ummistamaan silmiään ja elämään enää entiseen tyyliin ei ehkä ole lopulta valinta. Se on jotain mitä en enää henkilökohtaisesti pysty tekemään. En nyt, kun tiedän tai ainakin luulen tietäväni.



- Aino

Lisää aiheesta, Ympäristö.fi/Ympäristöntila 2017

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Vegan in Vienna Austria, vegaani Wien Itävalta


Google optimointi on persiestä (koska en sitä ymmärrä). Se on niin hupaisaa, että keskisormen nostatus otsikon muodossa. Noinikkaasti. Se kun on saatu mielenpäältä niin mennääns aikamatkalla piirusen verran taakse päin ja otetaan koordinaateiksi 48.210033, 16.363449. Ne ohjaavat meidän Itävaltaan. Wieniin tarkemmin ottaen.


Gloriette reunustaa kaunista kukkulamaisemaa



Sinne päästyämme jatkamme perinteisellä kadunnimikoodistolla käydessämme lävitse mieheni kanssa testailemiamme vegaanisia ravintoloita upean keväisessä Wienissä. Apuna tällä reissulla käytimme ensimmäistä kertaa Happy Cow- sovellusta.

Mainittakoon, että uutisoinnin mukaan pääsiäinen oli Wienissä kylmempi kuin joulu 2016. Tulppaaneja ja narsisseja näkyi sulostuttaen päivää ja kevättamineilla pärjäsi hanskojen ja huivin kanssa.

Uutta tällä reissulla oli, että lähdin pelkän repun voimin liikkeelle. Se on ollut päämääräni, mahduttaa kaikki tarpeellinen yhteen reppuun reissatessa. Viikonloppureissulla reppuun jäi tilaa myös tuliaisille. Itse pysyttelin haasteessani enkä hankkinut mitään. Syömisiä ei lasketa.




Reppu on selkeästi mun juttu. Tietyllä tapaa aistiyliherkkänä stressaannun matkalaukun pyörien rolinasta katukiveyksellä. Inhoan olla tiellä pakaaseineni ja haluan, että käteni ovat vapaina. Repun kanssa liikenteessä oli vapauttavaa! Eikä tarvinnut miettiä, kun ei ollut mitä miettiä, noin vaatetuksen puolesta.

Sain matka-arsenaalini taipumaan reippaan 30 km kävelyn ja nähtävyyksen lisäksi ravintoloihin sekä Wienin Muzikverein Mozart konserttiin.  En kokenut olleeni yli- tai alipukeutunut. Pikkupyykkiä huolsin vankalla kokemuksella hotellihuoneessa, niin ikkään muillakin reissuillani. Minimalismi toimii juuri kuten sen oletin ja toivoin toimivan. No, mutta ruokapuolella ehdimme muutamassa päivässä seuraavan.



Vegetasian buffetpöytä täynnä kaikkea herkullista

 

Saavuimme Wienin keskustaan Wien Mitte aseman kautta CAT-junalla, joka kustansi hieman enemmän kuin normi juna, mutta vei meidät sutjakammin perille. Samalla hankimme paluulipun hieman edullisempaan hintaan. Wien Mitten asemalta kävelymatkan päässä oli ensimmäinen ruokapaikka Ungargassella. Olimme kaivaneet ravintolan tiedot Happy Cowta käyttäen.

Vegetasia lupasi runsasta 100% vegaanista buffettia edulliseen hintaan. Paikka teki suunnan tarkistuksen täysin vegaaniseen 2016. Ravintola aukesi melkolailla saavuttuamme oven taakse klo11. Asiakkaita lappoi nopeaan tahtiin tuvan täydeltä. Paikka on suosittu eikä ihme. Sushia, nuudelia, firteerattuja juttuja, kevätkääryleitä, itämaisia salaatteja, keittoja, jälkiruokia.. kaikkea mahdollista itämaissävytteistä perinteisin aineksin muutama erityisempi lisä joukossa.

Vesikastanja- kastanja- sienisalaatti oli mieletön makuylläri. Kasvikset raikkaita ja tuoreita. Erikoisuutena kattava teevalikoima ja terveysjuomat. Kasvisruuaksi ruoka on jokseenkin raskasta runsaan öljyn vuoksi eli buffettiin kannattaa mennä nälkäisenä, että jaksaa maistella kaikkea :) Ei ollut hinnalla pilattu, 12,50€ pyhäpäivänä. Muulloin 9,50€. Oli niin järkyttävän nälkä, että kuvien otto ei tullut mieleen.

Wienissä kannattaa varautua siihen, että korttimaksu ei luonnistu oikeastaan missään. Nosta siis käteistä ja vältä kiusalliset tilanteet. 

Vegetasian sivut. Ungargasse 57, 1030 Wien



Gorilla Kitchenistä nopeasti jättimäisiä burritoja

 

Reissun vegaanisen annin heikoin lenkki oli burritopaikka Gorilla kitchen.  Mukavan hipsterimäinen paikka, kiva sisustus, nopea palvelu ihan huokeat hinnat ja vaihtoehtoja jokaisen makuun, mutta se maku jäi jotenkin vaisuksi. Burritot olivat runsaan kokoisia. Vatsan saa täyteen nopeasti ja helposti. Jonkin verran paikan arvosteluissa ja sivustoilla mainitaan ruuhkautumisesta tiettyihin aikoihin, mutta käydessämme siellä illalla ennen konserttia, ei paikassa ollut ruuhkaa.

Ateria tilataan kassalta ja maksetaan saman tien. Saat kuitissa numeron, joka huudetaan ilmoille saksaksi annoksen valmistuttua ja ruoka haetaan tiskiltä joko mukaan tai paikan päällä syötäväksi. Sellainen semi-selfservice fast food.

Mies maistoi Tofu Lotus burriton tomaattisalsalla ja itse kokeilin Mangoldi Kikherne burritoa samaisella salsalla. Ehkä tilauksessa meni jokin pieleen sillä salsan olisi pitänyt olla tulinen, mutta se ei totuuden nimissä maistunut millekään. Lisää potkua kehiin taustalla soivan punkin lisäksi niin ihan ok mätöt oluen kanssa kyyditettynä.

Gorilla Kitchen sivut. Gußhausstraße 19, 1040 Wien



Wienin keskusta on jaettu numeroituihin kaupunginosiin, jotka kiertävät vanhan kaupungin keskustasta alkaen spiraalina kohti laitakaupunkeja. Tallustellessa pysyy kartalla helposti opettelemalla tämän spiraalin summittaisesti. Numerointi näkyy kylteissä kadun nimen edessä. Metrolla liikkuminenkin olisi ollut varsin simppeliä Barcelonan harjoittelun jälkeen, mutta tällä kertaa halusimme kävellä, ja paljon!


Vegana Indiana

 

Tää oli jännä paikka. Paikkaa voisi luonnehtia hyvin perus itävaltalaiseksi, mutta paikka on vegaaninen ja gluteeniton. Perinteiset Wienerschnitzelit ja ribsit oli käännetty oikein onnistuneesti vegaanisiksi.






Taatusti sellainen paikka missä sekaani, eli sekasyöjä, voisi aterioida tyydyttävästi ilman järkyttäviä ennakkoluuloja ja yllättyä varsin positiivisesti. Näin kävi ainakin miehelleni. Itselläni meni hetki nieleskellessä ja pyysin, että puolisoni maistaisi ensin. Näytti liian aidosti lihalta.

Onneksi mieheni hymyili tullessaan vessasta ja kertoi, että siellä olisi minulle mieluinen yllätys. Menin tietty kurkkaamaan epäluuloisena, että minkä yllärin hän nyt on sinne jättänyt. Palasin hymyssä suin itsekin. Seinille oli hyvällä maulla sijoiteltu melko paljon eläinoikeusaktivistista julistetaidetta :D

Ruoka varsin tuhtia ja annokset isoja. Jotenkin kuvittelimme, että käymme ihan vain lounaalla, mutta aterialla porskutti iltaan saakka. Ravintolasta ostimme pullollisen ruuan kanssa maistamaamme itävaltalaista vegaaniviiniä matkaamme.



Ravintola sijaitsee kävelymatkan päässä Schönbrunnin linnasta eli siitä kuuluisasta Sissin palatsista.  Kävimme ostamassa liput palatsikeikalle paikan päältä lippuautomaatista ja laskeskelimme, että ehdimme syömään Vegana Indianaan sekä sen jälkeen kävelylle linnan puistoon, jossa tallustelu on ilmaista ja nähtävää riittää.

Palatsin näytteillä olevat huoneet kiersimme audio-oppaan turvin ja se toimi vallan mainiosti. Kierroksen jälkeen jatkoimme vielä palatsin puutarhaan, palmutaloon ja Lindt:n sukalaapuotiin tutustuen, mutta suklaata ei matkaan lähtenyt. Ei ollut kuin yksi vegaaninen vaihtoehto. Se oli hieman kummallista.

Vegana Indiana kotisivut.  Schönbrunnerstraße 235, 1120 Wien





Veggiezz

 

Melko keskustasta löytyi varsinainen aarre. Ihastuttavan söpö ja viihtyisä Veggiezz. 100% vegaaninen lounas- päivällis- ja illanistujais paikka. Wienissä ravintolat menevät kiinni melko aikaisin ja siksi Veggiezzin viikonloppuisin klo23 asti olevalla keittiöllä ja terassilla luulisi olevan kysyntää.

Palvelu oli todella ystävällistä ja luonnistui englanniksi. Ruokalista taisi olla vain saksaksi, mutta onneksi sain hitusen apua sen kanssa. Listalta löytyi pippuripihvi, burgereita, salaattilinjaa, keittoja, quinottoja sekä todella makoisia ja tuhteja bowleja.




Annokset jotakuinkin 10€ molemmin puolin. Saatavilla myös gluteenittomia burgereita. Gluteeniton ruokavalio taitaa olla Itävallassa joku juttu tällä hetkellä ;)

Maistoin Mixed Bowln joka sisälsi kookoscurry pastaa, quinottoa ja salaattia. Mies testasi seitan pippuripihvin. Itse pihvi oli loistava, pippurikastike kaipaisi vielä hitusen säätämistä. Salaattiin oli turskahtanut hieman balsamicoa. Kannattaa pyytää ilman balsamicoa ellei se ole lempijuttusi. Minun on, mutta silti täytyy myöntää, että oli reippaanlaisesti. 

Vegaaninen Grüner Veltliner-Weinviertel sopi ruuan kanssa loistavasti. Itävaltalaiset valkoviinit jyrää meillä tällähetkellä. Alkostakin saa, niin pääsee jyvälle, että miksi.

Myös vegaanisia coctaileja olisi päässyt maistamaan. Ravintolaan pääsee ja mahtuu hyvin myös lastenrattaiden kanssa ja syöttötuolikin on todistetusti nähty.





Kahvit ja jälkkärit olivat huippuja. Maistoimme puoliksi avokadosuklaamoussen sekä banaanivalkosuklaamoussen. Vaihtoehtoja löytyi vitriinistä enemmän kuin mitä listalla oli.

Veggiezz sivut täällä. Salzgries 9, 1010 Wien sekä Alserbachstraße 30, 1090 Wien.



Swing Kitchen

 

Swing to the Vegan side! Tämä oli varsin jännä. Sellainen pikaruokaketju täysin vegaanisena ja taustalla swingiä. Ketju on niin ympäristötietoinen, että huh! Kaikki astiat, jopa ne muovilta näyttävät, ovat kompostoitavia ja toiminta on hiilineutraalia. Toiminnan jälkiä seurataan koko ajan Kannattaa kurkata kotisivut ja tutustua paikan filosofiaan.

Tietysti kaikista tärkeimpänä. Ruoka on aivan älyttömän hyvää!

Ehdottomasti vegaaninen burgerpaikka. Kokeilin Vienna Burgeria joka oli nimensä mukaisesti vegaaninen schnitzel valkosipulimajoneesilla. Kylkeen vielä Cole slaw jossa siinäkin mukavasti valkosipulia. Miehen syömästä Chili Burgerista sain jalopenoja ärhäköittämään annosta hitusen. Tais mennä valinnat väärin päin :D







Kokeilin paikan päällä puristettua luomuappelsiinimehua ja otettiin vielä kahvitkin. Kaikki toimi, lohkoperunoita myöden. Vaikka napa naukui pinkeänä niin vitriini pursusi ylipääsemättömästi houkutellen kaikenlaista ihanaa. Olisi ollut niin vegaanista tiramisua kuin kirsikkajuustokakkuakin.  Järkyttävän ähkynkin kustannuksella maisteltiin vielä puoliksi vitriinistä Rasberry-Yoghurt- Poppyseed- Cake. Tiramisut ja Sachermuffinit ja juustokakut jäivät toiseen kertaan. 

Hintahaarukka 10-6€ hujakoilla riippuen, että ottaako menun vai pelkän burgerin/ wrapin. Jälkkärit noin 4€. Koko lista tästä näin.





Sekaanimies tykkäsi tästä paikasta kaikista eniten. Hintalaatusuhde on kyllä totisesti paikoillaan. Palvelu hyvää ja asiointi helppoa, kunhan saa päätettyä mitä ottaa. Ruoka tilataan ja maksetaan tilauksen yhteydessä. Operngassella sait numeron, joka välähti valotaululla annoksen ollessa valmis. Safkat tiskiltä ja nauttimaan. Helppo kulkuinen paikka, sopii vaunujen tai pyörätuolin kanssa ja myös terassipaikkoja on.

Swing Kitchenin sivut. Näitä löytyy kaupungista kaksi Schottenfeldgasse 3, 1070 Vienna ja Operngasse 24, 1040 Vienna.




Lentokenttä, ruokakaupat ja muut

 


Takaisin tullessa Wienin lentokentältä sai myös kahvia kasvimaidolla, vegaanisia muffineja ja joku vegaaninen ylihinnoiteltu chiajälkkärikin löytyi. Vegaanisia tuomisia ei kentän liikkeissä juurikaan myydä, mutta  kannattaa koluta ihan normi Sparit joissa oli vaikka mitä kivaa.

Kauppojen take-away ja vegehyllyjen sekä Vapianon kaltaisten pikaruokapaikkojen tarjonnalla pärjää Wienissä vegaanikin vallan mainiosti, mutta kaikkea fine diningista alkaen on tarjolla.

Hotellimme aamupalalla sai kasvimaitoa pyytämällä. Vegaanisia vaihtoehtoja oli riittämiin ja olisi saanut tilaamalla vielä lisääkin vaikkei hotelli sellaisesta mitään maininnut verkkosivuillaan.

Nähtävyyskohteissa ja niiden yhteydessä olevista kahviloista, kioskeista ja puodeista ei sen sijaan mitään vegaanista osunut silmään, joten Sparin tai muun kaupan kautta omin eväin matkaan niin jaksaa eikä kiukuta. Vesipulloaan pääsee täyttämään kaduille sijoitetuista vesipisteistä ja roskille löytyy lajittelupisteitä yllin kyllin.

Nyt on kokeiltu vegaanisena sekä Barcelona että Wien. Jälkimmäinen oli helpompi, mutta se johtunee siitä, että nyt osasimme suunnitella reittejämme paremmin ja etsiä hyviä paikkoja etukäteen. Mainittakoon, että Trip Advisor on ihan susi tai en osaa käyttää ja ihan Google Maps ja siihen vegan- hakusanaa niin oikein etevästi toimii. Happy Cow on hauska ja yhteisöllinen.



- Aino