Aamulenkistä kiitollisena

Sarasvuolla oli taas kerran älyttömän mielenkiintoinen #aamulenkki. Jarin tepastelu ja pölinä on ollut parasta mitä olen maanantai, keskiviikko ja perjantaiaamujen rutiineihini lisännyt. Myönnetään, että olen jotakuinkin mukavasti aamulenkillä vuoteessani, kun lapset vielä nukkuvat ja saatan kuunnella parhaita kohtia uudelleen toimittaessani koulukyydin tointa. 

Liikunta toki tekisi hyvää, mutta nyt mennään näin ja tosipuheessa mä oon niin kummallisen juurtunut omiin tapoihini, että en pystyisi kuuntelemaan näitä aamulenkkejä kävellessä. Minun pitäisi päästä tekemään muistiinpanoja.  En tee muistiinpanoja kaikkien pölinöistä, aamulenkeistä teen. Se ei ole mikään pikkuinen juttu se.

Tämän aamuinen pyrähdys raikkaassa pakkassäässä käsitteli valtaa ja sitä miten saamme valtaa. Sarasvuo siteerasi Dacher Keltnerin Power Paradox kirjan antia. Ennen päivän aamulenkkiä Sarasvuo muistaa aina sähköpostilla, jossa johdattelee päivän aiheeseen. Ennen valtapuheita Jari kirjoitti näin:

"Kaikenlaisen hyvinvoinnin kulmakivi on tunne hallinnasta. Joskus ihminen kokee, ettei hän kykene vaikuttamaan elämänsä kulkuun ja olosuhteisiin, vaan elämä tapahtuu tylysti hänelle. Ihmiselle on välttämätöntä kokemus siitä, että oman elämänsä piirissä valta on hänellä."

Keltnerin mukaan valta saadaan ja pidetään tässä ajassa, 2000 luvulla siis Empatian, Anteliaisuuden, Kiitollisuuden ja Yhdistävien Tarinoiden avulla. Tämä oli hirmuisen inspiroivaa ja resonoi syvästi ydinminäni kanssa, joka pyrkii väkivallattomuuteen ja on hiukkasen pulassa valta- käsitteen edessä, sillä väistämättömästi valta kytkeytyy aivoissani paljolti epäeettisyyteen ja kärsimykseen, juonitteluun, kaksinaamaisuuteen ja jonkun polkemiseen. Kyllä te tiedätte, siihen machiavellismiin.

Tuo edellä mainittu Keltnerin nelikko on jotenkin hirmuisen toiveikas ja vapauttava. Tähän vapautuneisuuteen päästään sen ajatuksen kautta, että minulla on melkoinen tarina kerrottavana, mutta sen sijaan, että pitäisin sitä edelleen, siis tarinaani, muista eristävänä ja yksinäisyyteen pakottavana, voisinkin kohdella omaa tarinaani eli kaikkea kokemaani, maailmaan, yhteiskuntaan ja ihmisiin yhdistävänä tekijänä. En varmasti ole ainoa, jolla on ollut vaikeuksia ja ikäviä elämänkokemuksia. Ihmisen pyrkimys sekä tarve yhteyteen on elämämme perusta. Me olemme yhtä ja yhteydessä toisiimme, siksi kokiessamme erillisyyttä, voimme huonosti. Perustarpeemme jää tyydyttymättä ja siitä seuraa aina kärsimystä.

Antamalla kokemalleni eli tarinalleni uuden merkityksen saan vallan suhteessa omaan tarinaani ja sehän laukaisee traumat, häivyttää häpeän ja voimaannuttaa. Tarina eli menneisyys ei enää olekaan mörkö, joka pitää meitä erossa toisistamme. Tämän ajatuksen kautta voimme tuntea empatiaa itseämme kohtaan ja olla kiitollisia omasta tarinastamme, oli se sitten mitä tahansa, sillä se yhdistää meidät toisiimme. Antieliasuutta voimme harjoittaa kertomalla tarinaamme ja pyrkimällä siihen, että muutkin voimaantuisivat ja palauttasivat valtansa suhteessa omiin tarinoihinsa saman ymmärryksen kautta.

Luulen myös, tai tunnen vahvasti, että tämä vallan nelikko; Empatia, Anteliaisuus, Kiitollisuus ja Yhdistävät Tarinat, ovat avain vanhemman valtaan suhteessa lapseen. Antamalla nelikon mukaista huomiota vanhempi muuttaa väistämättömästikin lapsi-vanhempi suhteen kulttuuria. Tärkeimpänä kaikista, valta suhteessa lapseemme perustuu terveeseen vallankäyttöön ja yhteistoimintaan haitallisen autoritaarisuuden ja käskyttämisen sijaan. Voimme vanhempina olla tässä yhtälössä myös tyytyväisempiä itseemme ja tuntea toimivamme oikein.

Löysin Keltnerin kirjan Helmetistä ja pistin varaukseen. You Tubesta löytyi lisää mielenkiintoista katseltavaa ja Sarasvuon Aamulenkkiä suosittelen todella lämpimästi. On huisia herätä tämmöisiin pohdintoihin jo heti aamusta.

- Aino

Lapset ja raha- blogin Nina Nordlund neuvoo sijoittamisen alkuun

Lapset ja raha- blogin Nina Nordlund kirjoittaa, puhuu, sparraa ja opastaa raha-asioissa. Ninan kirjallinen aarteisto käsittää monenmoista vinkkiä talouskasvatukseen. Mutta eikö raha ja kuluttaminen ole juuri se kaiken pahan alku ja juuri? Vai saako tiedostava ekohippi olla myös vauras ja toimeentuleva? Entäs jos ajattelee, että enemmän pelimerkkejä on enemmän näkyvyyttä, ääntä ja keinoja muuttaa maailmaa vaikka kulutuskäyttäytyminen olisi harkittua, huolella rakennettua ja minimalistista?

Huolehdi ensin itsestäsi niin hyvin kuin mahdollista, niin voit huolehtia muista entistä paremmin. Tuttu lausahdus.. Totta, mutta totta miten? Millä tavoin minun tulisi huolehtia itsestäni, että minulla olisi antaa enemmän? Nämä kysymykset ovat johdattaneet minut rahan äärelle pohtimaan omia tavoitteitani taloudellisen vakauden ja unelmieni suhteen.

Kokemuksen kautta olen tullut johtopäätökseen, että kireä tilanne millä tahansa elämän osa-alueella pistää väistämättäkin suuntaamaan katseen kohti omaa napaa. Tämä on täysin luonnollista. Tilanteen muuttuessa ahdistavaksi ja yöunia häiriköiväksi, kapenee katseemme sekä toimintakykymme. Emme jaksa huoliltamme ja murheiltamme enää miettiä niin paljon maailman epäoikeudenmukaisuutta sillä välittömässä läheisyydessämme on ongelma, joka vaatii toimia.

Riittävä toimeentulo, vapaus hengittää, väljyys ja helppous arjessa takaa sen, että meillä on enemmän annettavaa. Tasapainotila itsemme ja ympäröivän arjen kanssa on mukava olotila. Siitä olotilasta käsin tehdään hyviä päätöksiä ja kasvatetaan johdonmukaisemmin. Kirjallisuudessa puhutaan koherenssista ja koherenssin tunteesta. Jos termi on aivan tuntematon niin pistä Googleen ja katso mitä löytyy.

Kasvatushommissa

Ninalta on juuri ilmestynyt ensimmäinen kirja, joka käsittelee juurikin talouskasvatusta eli sitä miten me vanhemmat voimme opettaa lapsillemme järkevää taloudenhoitoa. Ensin on kuitenkin otettava joitain asioita itse haltuun voidakseen siirtää sitä oppia jälkipolville. Tästä kokonaisuudesta Nina on tehnyt itselleen elämäntehtävän.

Itse löysin Ninan sattumalta Nordnetin podcastin kautta. Ninan haastattelussa kiinnitin huomioni siihen miten yrittäjä, sijoittaja, nainen ja äiti kokee velvollisuudekseen opettaa lapsille fiksua rahan käyttöä sekä säästää lasten tulevaisuutta silmällä pitäen. Arvopohjassamme on paljon yhteneväistä ja odotinkin sovittua tapaamista innolla.

Vastuullisen vanhemmuuden lisäksi Nina kertoi tekevänsä sijoitusliikkeitä arvojensa mukaisesti eikä sijoita aseisiin, tupakkaan, alkoholiin tai pikavippifirmoihin. Eettinen sijoittaminen on Ninalle tärkeää. Oman vaurastumisen lisäksi Nina uskoo, että meidän kaikkien tulisi myös antaa omastamme hyväntekeväisyyteen ja avustuskohteisiin. Tätä periaatetta hän opettaa lapsilleen siten, että lasten saamasta viikkorahasta osan saa käyttää mielensä mukaan, osa laitetaan aina säästöön ja kolmasosa varataan lahjoituskohteisiin.

Säästämisen ja sijoittamisen ensiaskelia

Luultavasti se helpoin ja kannattavin tapa lähteä sijoittamaan ovat erilaiset rahastot.  Rahastot ovat käytännössä kuin säästäisi pankkitilille, mutta sen sijaan, että säästämäsi summa vain makaa tilillä ja tulee inflaation syömäksi, rahastossa säästö kasvaa korkoa, opastaa Nina. Välillä vähän enemmän ja välillä hieman vähemmän. Pitkällä aikavälillä saadaan sijoittamisessa kuitenkin se todellinen hyöty korkoa korolle mekanismin kautta. Tämä motivoi laittamaan työllä ansaitun rahan tekemään itsekseen työtä sijoitettuna.

Eettisesti valitut rahastot ovat tutkimusten mukaan pitkällä aikajuoksulla vakaampia ja tuottavat paremmin kertoo Nina. Rahastojen eettisyyttä ja eettisten rahastojen menestystä suhteessa toisiinsa voi arvioida Morningstar Sustainability Rating- työkalua käyttäen. Rahastojen kulut muodostuvat työstä, joka rahaston hoidosta syntyy. Prosenttiosuuksia otetaan myös aina, kun ostaa tai myy rahasto-osuuksia. Indeksejä arvioivat työkalut vähentävät kulujen osuuden saadakseen vertailukelpoista dataa eri toimijoista.

Tuntuuko, että tässä pudotetaan rattailta jo heti kättelyssä? No, siltä se alkuun tuntui itsestänikin. Onneksi tämän sijoituskielen opiskeluun on olemassa oma-apua vaikkapa  Ninan & Tellun Rahamania vlogipodi You Tubessa tai ihan henkilökohtaista valmennusapua Ninan kaltaisilta sijoittamiseen ja taloudenhoitoon hurahtaneilta.  Vastuullisesta sijoittamisesta löytyy Morningstarin linkin kautta paljon tietoa, jolla päästä alkuun. Ninan näkemys on, että ehdottomasti kannattaa lähteä rohkeasti mukaan eikä miettiä asiaa liian pitkään. Tekemällä ja opiskelemalla oppii.

Säästäminen kannattaa automatisoida. Samalla hillitset kulutustasi, kun palkkapäivänä pienennät käteesi jäävän summan määrää. Vaikka sijoittaminen ei vielä tuntuisi ajankohtaiselta niin kannattaa opetella hyvä tapa. Säästöön laitettu euro kuussa on parempi kuin ei mitään. Tärkeintä on opettaa itselleen alkuun uusi tapa.

Pelkkää itsekuria?

Meillä kaikilla on vain rajallinen määrä itsekuria käytössä. Pysyäkseen hyvässä tavassa, ilman mainittavaa itsekurin harjoitusta, on itselle helpointa pistää raha sellaisen portin taakse, ettei sitä saa heikkona hetkenä noin vain käyttöön. Siksi suoraveloitukset, säätötilit ilman nosto-oikeutta tai verkkotunnuksia sekä rahoitustilit ovat kaikki apunamme tässä hyvän tavan opettelussa. Tämä kaikki vaikuttaa suoraan myös kulutuskäyttäytymiseemme.

Keskustelimme siitä miten talouden kuntoon pistämisessä Nina lähtee asiakkaidensa kanssa usein liikkeelle kulupäiväkirjalla. Tutkimusten mukaan painon pudotuksessa oikeastaan ainoita todella toimivia keinoja on ruokapäiväkirja. Kulupäiväkirja tipsahtaa samalla tavalla erittäin tehokkaiden harjoitteiden joukkoon.

Onhan se tylsää ja raivostuttavaa, mutta monesti päiväkirjoja täytellessä käy niin, ettei tee mieli ostaa vaikkapa sitä suklaapatukkaa, koska sen joutuisi kirjaamaan ylös. Sitä ei halua laittaa sinne talouskirjanpidon ruudukkoon eikä ruokapäiväkirjaansa. Tietoiseksi tuleminen omasta toiminnastaan on ensimmäinen muutoksen askel.

Tätä harjoittelin itse kokonaisen vuoden olemalla tyystin ostostelematta itselleni. Kulukirjamaisena apurina minulla toimi tämä Kokonaisen blogi ja haasteeni muodostama vastuu lukijoilleni. Olisi ärsyttänyt kirjoitella joistain pienistä hairahduksista ja selitellä, että miten sellaisiin päädyin kuulostamatta ihan idiootilta. Muun muassa tämän vuoksi minun oli helppo pitäytyä ostamisesta.

Sain Ninalta muutaman tunnin keskustelumme aikana uskomattoman paljon tietoa ja näkemystä näihin asioihin. Kaikkea ei yhdessä kirjoituksessa saa läpikäytyä, joten jatkamme aiheesta. Jos sinäkin haluat lähteä opettelemaan säästämistä, sijoittamista ja taloudenhoitoa niin ota rohkeasti yhteyttä Ninaan ja sovi vaikka verkkovalmennus. Onneksi tänä päivänä opiskelu ei ole paikkaan tai aikaan sidonnaista vaan kaikkea pystyy harjoittamaan myös netin kautta. Enemmän ja vähemmän kotiin sidottuna omaishoitajana minä olisin muutoin aivan pulassa!



Kokeillaas sitten Kokonaisen historiassa jotain ihan uutta eli tarjouskoodeja :D Nina Nordlundin Lapset ja raha: Talouskasvatuksen aakkoset vanhemmille- kirjan saat koodilla JULKKARIT 20% edullisemmin eli hintaan 36€ (ovh 45€). Vastalahjana pyysin Ninalta itselleni oman kopion kirjasta. Sen haluan pistää arvontaan täällä Kokonaisessa, kunhan olen saanut luettua, että olkaas kuulolla!



- Aino

Kansamme parantajien käsissä

Tietyllä tapaa yhteiskunnan, tai sanotaan nyt elävien, vointi on vain niin hyvä kuin sen parantajien. Jos hoitoalan ammattilaiset, hoidollisten ja parantavien tekojen kanavoijat,  laitetaan tehtävässään liian tiukoille tai sysätään hommiinsa ilman harjaantuneisuutta empatian käyttöön, ei jälki voi olla kovin kummoista. Empatiaa voi opetella, se kasvaa käyttämällä ja ihmisyyttä voi oppia ymmärtämään paremmin. Suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta voi myös opetella. Tai kenties pitäisi sanoa, että aivan kuka tahansa voi poisoppia erillisyyteen johtavista ajatusharhoista 😄

Pääset seuraavaksi tarkastelemaan ennakkoluulottomana vanhaa kuvaani kätilöopintojen ajalta. Siinä tämä seisoo ylpeänä ja into pinkeällä astumassa melkoisen isoihin lontsareihin, jotka ehkä tällä hetkellä jo pysyvät jotenkuten jalassa. Minä kunnioitan ja arvostan ammattiani ja siksi minua pelottaa töissä joka kerta. Tällä hetkellä pelottaa etten enää pääse kätilön töihin ja sieluni kuihtuu hiljalleen, mutta se on omalla tavallaan ajatusharha sekin. Sillä kätilöys elää ennen kaikkea sydämen ei kätten kautta. 

Sitten voit lukaista edellisen sekä seuraavan kappaleen vaihtaen ammattini kätilöstä kirjoittajaksi. Hassua miten jaan nämä samat ajatukset itsestäni kirjoittajana. Liian isot saappaat ja pelko persiessä jatkuvasti 😂

Kätilö Kämäräinen at your cervix!

Kukaan kätilöksi opiskelemaan hakeutuva ei oikeasti tiedä mihin on sitoutumassa. Kuulostaa pahalta, mutta se on totuus. En tiedä kuinka moni hakisi alalle, jos tietäisi millaista se Suomessa käytännössä on. Alalle hakeudutaan kätilötyön ytimen vuoksi ja se on hyvin yksinkertainen juttu tai tarve; halu olla läsnä naiselle hänen elämänsä tärkeissä kohdissa. Olla palveluksessa naista ja perhettä varten.

Persoonallisuustyyppini on 16 personalities testin eli Briggs-Myersin mukaan Idealisti, INFP. Voit käydä testaamassa omasi ja viihdyttää itseäsi testin tuloksia lukemalla tästä näin. Idealistin elämä ei ole aina helppoa. Minulla on mm palkkatyöstä kummallinen ajatus. Mielestäni minulle tulisi maksaa sen mukaan miten hyödyllinen olen ollut kohtaamalleni ihmiselle. Ikään kuin omantunnon mukaan.

Ajattelen usein olevani keskinkertainen työssäni, mutta olen myös tullut ajatelleeksi, että ehkäpä se on se työ ja se tapa, jolla työtä tehdään, joka ei tue minun ammatillisuuttani ja ainutlaatuisuuttani hoitajana. Mitä kokemattomampia olemme, sitä helpommin haemme syitä sisältä itsestämme emmekä oman tyylimme ja työnkuvan yhdistämisen vaikeudesta. Niin kauan kuin etsimme muutosta sisältä, emme koe pääsevämme ns työn päälle, sillä muokkaudumme väärästä tarkastelukulmasta käsin. Ajaudumme hissukseen pois siitä, mikä alunperin oli vahvuutemme ammatillisesti ja mikä sai meidät aidosti hakeutumaan alalle. 

 

Tavoitteiden ja tuloksellisuuden hiipiessä alun fantasioidemme päälle, yhdistettynä haastavaan työyhteisöön tai -ympäristöön olemme tilanteessa, jota kukaan ei meille tunnusta, kerro tai opeta. Opimme joustamaan ja muokkautumaan, me hoitajat olemme siinä hyviä ja niitäkin taitoja tarvitaan, mutta emme opi tuntemaan tehtävämme aitoa ydintä. Kiristyneet vaatimukset, järjetön työtahti ja rutinoituminen vievät tilan ja mehut. Kun ajoittain havahdumme tarpeeseen käsitellä näitä asioita, kanssamme pohtimassa ja pureksimassa ei olekaan ketään! Kollegat ovat kaivaneet omat kuoppansa, pomot ovat kiireisinä muissa hommissa ja kehityskeskustelutkin supistuvat sairaspoissaolojen tarkasteluun ja pintapuoliseen löpinään. 

Kuinka voimme kasvaa rautaisiksi kanssakulkijoiksi, jos joudumme sysäämään syrjään omia tarpeitamme? Teemme vain sen mitä täytyy, parhaamme mukaan ja toivomme, että se riittää tiedostaen samalla, että voisimme olla niin paljon enemmän, jos vain saisimme tehdä ja toimia sillä rytmillä, otteella ja asenteella, joka on ominaista juuri meille itsellemme. Ainutlaatuisuus auttaa muiden ainutlaatuisten ihmisten kohtaamisessa, mutta se vaatii turvallista ja avointa ilmapiiriä. Kasvamme ollessamme yhteydessä muihin, kutistumme vetäytyessämme sisään päin tarkkailemaan vain omaa osuuttamme asiaan. Mitä syvemmin ajaudumme erillisyyden harhaan niin sitä huonommin hoidamme eli kohtaamme ja kuljemme rinnalla. Ei mikään ihme, että niin moni tuntee kohtaavansa paremmin yksityisen ammatinharjoittajan kanssa ja ns uskomushoidoille on tilausta.

Parantumisen ja parantamisen yhteydessä parantajan hyvinvointi ja mielenterveys ovat kriittisen tärkeitä tekijöitä. Haavoitettu, sairas ja tarvitseva ihminen täytyy tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi, sillä usein erilaisten psyykkisten ja fyysisten "poikkeustilojen" parantumisen tiellä on sairastuneen epäusko, kieltäminen ja ärsyyntyminen tilaansa kohtaan. Tästä syystä hyvinvointimme on juurikin niin vahvaa tai heikkoa kuin kansamme "parantajien" vointi. Tai kasvattajien, opettajien, ohjaajien, personal rainereiden ynnä muiden kanssakulkijoiden.

Ihminen parantuu kyllä itsestään, omista voimistaan lähtöisin. Tarvitsemme antibiootteja tappamaan bakteereja ja lastoja ohjaamaan luun kasvua takaisin oikeaan muotoonsa, mutta kaikki paraneminen on ruumiin ja mielen sisäistä prosessia, jolle on annettava hyväksyntä ja rauha. Annettava sille aikaa ja rakkautta. Samoin synnytys on luonnon ohjaama prosessi, johon vaikuttavien psyykkisten ja fyysisten hankaloittajien ilmaantumista meidän kätilöinä tulee osata spotata ja auttaa synnyttäjä tilanteiden yli. Me emme hoida prosessia, luonto hoitaa sen. Me kuljemme rinnalla ymmärtäen prosessia parhaamme mukaan. Aivan sama lasten kasvussa ja kehityksessä. Kasvattajina olemme vain rinnalla seuraamassa prosessia, jonka ns luonto hoitaa. Mitä enemmän tunnemme tarvetta lähteä puuttumaan ja sohlaamaan niin sitä alttiimpia olemme todellisille mokille.

Miten ammattilaisina pystymme ohjaamaan ketään näiden luonnollisten prosessien äärelle ja äärellä, jos meillä ei ole antaa hyväksyntää, rauhaa ja aikaa? Tekninen suoritus tulee kyllä hoidettua, mutta se ei ole parantuminen. Se ei ole kasvua. Se ei ole syntymä. Se ei ole koko matka. Se kaikki on olemassa vain raameja varten. Sillä tuetaan ja ohjataan syvällisemmän ymmärryksen tilaan. Usein tässä kohdin hoito jää puolitiehen ja se on sääli. Se rapauttaa ammattilaisten työssäviihtymistä ja kaventaa niitä inhimillisen kohtaamisen ja hyväksynnän keinoja, joita meissä kaikissa kanssakulkijoissa on. Se masentaa, kun näemme ettei työmme kanna tulosta johon tiedämme kykenevämme. Jonkin aikaa voimme etsiä syitä itsestämme, mutta lopulta arvioiva silmä kääntyy työnteon puitteita kohtaan. Sisältä nousee tyytymättömyyttä ja vihaa, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta koska emme saa tukea tai ohjausta kasvaaksemme työssämme siksi miksi meidät on tarkoitettu. Tunnemme itsemme petetyiksi käytyämme vuosia koulua. Tämmöistä vartenko?

Meidän tulisi orientoitua uudelleen tämän asian suhteen. Luoda uudenlaista kielenkäyttöä ja keskustelua. Tarvitsemme jonkun puhumaan tästä kaikesta ääneen, kirjoittamaan, hakemaan sanoja, haparoimaan ja ottamaan rohkeita yrityksiä sinne suuntaan missä valmista polkua ei vielä ole. Meidän tulisi oppia ymmärtämään paremmin inhimillisyyttä ja sitä kuinka uskomattomia, kauniita ja herkkiä olentoja olemme sekä miten paikkamme on toinen toistemme luona. Voisimme saada paljon vähemmillä resursseilla enemmän aikaan, kun keskittyisimme voimaannuttamaan ihmisiä pitämään itsestään ja ympäristöstään tiukemmin huolta.

- Aino

Lakkasin kuuntelemasta kritiikkiä

Ihmisillä on vain kaksi asiaa mitä he sisimmissään oikeasti sanovat; pliis ja kiitos, sanoi edesmennyt Marshall Rosenberg. Siltikin olemme usein varmoja, että kuulemme kritiikkiä, vaatimuksia ja arvostelua. Kuulemme kritiikin puhuvan mielissämme, kun kohtaamme muita ihmisiä. Kiinnostus aiheeseen lähti siitä, kun etsin syytä sille miksi kuulen kaupassa asioidessani päässäni pieniä ääniä, jotka sanovat jokseenkin sellaista kuin "anteeksi, että minusta on vaivaa" ja "en ole oikeasti mikään erikoisuudentavoittelija tai fanaatikko" sekä "pliis, älä tuomitse minua". Voi siellä muutakin kuulua, mutta se ei ole nyt työn alla 😉 Miksi- kysymykseen löytyi vastaus hyvin nopeasti. Yllättävän nopea oli myös ratkaisu niiden hiljentämiseen.

Näitä kriittisiä ajatusääniä alkoi putkahdella enenevästi, kun muutin toimintatapojani ja rutiinejani Zero Waste suuntaan esiintyen hieman omituisena kassileidinä sekalaisen kestopussi, -kassi ja -astia-arsenaalini kanssa. Lisää ääniä liittyi kuoroon vaihdettuani vegaaniruokavalioon. Ääntä kuuluu monesti sukulaisten luona ja ihan missä tahansa ruokapöydässä, jonka ääressä on toisenlaisia ruokavalioita edustavia henkilöitä. 

Joskus äänet saavat minut jäämään mieluummin kotiin tai ottamaan omat eväät mukaan ettei tarvitsisi sanoa mitään. Kaivelen ihan tyytyväisenä omasta pussista pöperöitäni ja toivon, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota tai ala reagoimaan jotenkin omituisesti venkuloimalla edessäni. En oikeastaan halua kuulla muiden ruokavaliovalinnoista jokaisella ateriallani. Varsinkaan niitä puheenvuoroja en jaksaisi, jotka puolustelevat, arvostelevat tai ovat anteeksipyyteleviä. Minäkään en halua pyydellä anteeksi, en puolustaa enkä selitellä. Syöminen on kivaa ilman puhettakin. Haluan vain olla rauhassa ja tehdä asioita, jotka minun on tehtävä, koska minusta niin on oikein. 

Ongelmaan löytyi ratkaisu; kirahvin korvat. Kirahvin siksi, koska sillä on maaeläimistä isoin sydän, noin kymmenen kilon painoinen. 30 kertaa isompi kuin ihmisen.

 

Miksen vain voi muuttaa muita?

Mietin paljon, että miten saisin muutettua ihmisten ennakkoasenteita ja vihamielisyyttä. Pähkäilin usein sitä miten epäreilua minuun kohdistuva kritiikki on ja, että jos vain saisin tarpeeksi aikaa niin kertoisin, että mitä oikeasti ajattelen. Olen kuluttanut todella reippaasti aikaa sen vatvomiseen, että miten saan viestittyä ihmisille, että en ole heitä kohtaan kriittinen enkä oleta kaikkien tekevän samaa kuin minä vaikka toiveita tietysti jonkin verran on. Olen manaillut ja tuskaillut, että miksi hitossa itseensä tekemisistäni ottavat ihmiset eivät vain voi tajuta, että minun valinnoillani ei ole mitään tekemistä heidän tekemisten tai tekemättömyyksien kanssa, eikä muovittomuuteni tai vegaaniuteni tai mikään muukaan ole kritiikkiä heitä kohtaan. 

Sitten se napsahti. Semmonen oivallus ehkä. Kaikkien päässä puhuvat samat äänet! Minun sisäinen ääneni juontaa hyväksynnän tarpeesta ja minua ruotivan ääni samasta hyväksynnän tarpeesta. Näitä marginaalissa olevia, normista poikkeavia ekotekoja vain on niin paljon helpompi kritisoida. Sitähän se kriittinen ääni puhuu minulle ihan oman päänikin sisällä. Eli sen lisäksi, että kuulen korvillani toisen kritiikin, luen ennakkoluuloisen ruumiinkielen ja otan vastaan käytännön mahdottomuuksina esiintyvän vastustuksen, kuulen myös oman pääni sisäisen kriitikkoni, joka ajattelee hienosti toisen ajatukset hänen puolestaan.

Huono puoli tässä kaikessa on, kun kuulee tarpeeksi paljon ulkoista kritisointia, alkaa kuvitella, että se on se lähtökohtainen normi millä oikeastaan kaikki suhtautuvat tekemisiisi ja se pääsee hiljalleen muokkaamaan tekemisiämme ja käyttäytymistämme. Huh, mikä suo.

Mielessäni pälpättää ääni, joka yrittää sanoa toiselle, että "pliis, älä tuomitse minua sillä olen ihan samanlainen kuin sinäkin vaikka toimin toisin" ja sen toisen päässä se hyvin samankaltainen ääni puhuu "minä haluan olla tavallinen, kuulua joukkoon, olla hyväksytty ja pysyä tämmöisenä ja tuo tuossa on outo ja sen oudot tavat uhkaavat minua ja minun joukkoon kuulumistani. Mitä jos tuo tuommoinen outous on vaikka tarttuvaa?". Parempi siis osoittaa omaa paremmuuttaan olemalla ilkeä, selittelemällä omia valintoja, pyytelemällä anteeksi tai jättää noteeraamatta. Niskan päällä on turvallisempaa.

Mutta eihän tämmöistä kukaan jaksa. Niimpä mietin, että mitä teen ja tulin siihen tulokseen, että minun on lakattava kuuntelemasta kritiikkiä. Muita en voi muuttaa, vain itseäni voin. Siksi minä en enää kuuntele kritiikkiä. Minimalisti minä otti tämän iloisena vastaan. Se tykkää karsia turhaa sälää elämästä. 

Luultavasti joudun tätä harjoittelemaan ja muistuttamaan itselleni, että en kuuntele kritiikkiä. Alkuun varmasti useinkin. Toivottavasti hissukseen vähemmän. Ehkä saan jonkun hyvän ajatuksen siihen avuksi rinnalle, kuten sen, että kuullessani päänsisäisen kriitikon heräilevän sanonkin sille, että "Minä tiedän. Myös minä tarvitsen tulla hyväksytyksi. Hyväksyn sen, että haluat muistuttaa minua tarpeestani. Kiitos, voit mennä nyt siitä.". Sillain se, jokseenkin melko tylsä heppu, voi ryömiä takaisin koloonsa katsomaan House of Cardsia todeten, että "Okei okei, sää tiiät jo. Sori, että kömmin täältä". Nyt, kun mulla on nimi ja naama muistissa niin pelkkä katsekin riittänee, vuoropuhelua ei tarvita, House Of Cards saa jatkua ilostuttaen sisäistä kriitikkoani.

Niille muille sitten. Siis niille ulkopuolelta tuleville äänille. No, ensinnäkin on tunnistettava ensin, että milloin oma kriitikkoni onkin hypännyt naapuriin ja huutelee mulle sieltä, eikä sillä ole mitään tekemistä tämän toisen ihmisen kanssa. Sitten siihen aidosti toisesta tulevaan kriittisyyteen. No, siihen löysin kautta rantain keinon. Se on oikeastaan melko simppeli; älä kuuntele kritiikkiä. Älä oikeastaan kuuntele mitään ajatuksia ollenkaan. Jos oikeasti on tarve selvittää, että miksi vaikkapa jossain kaupassa asiakaspalvelija käyttäytyy kuten käyttäytyy, niin sitten pitää kuunnella todella tarkkaan kirahvin korvilla mitkä ovat tämän henkilön tunteet ja tarpeet kaiken takana. Ehkäpä se on jotain sellaista kuin "tarvitsen hallinnan ja turvallisuuden tunnetta työssäni (ja kuvittelen sinun uhkaavan sitä vaatimuksillasi joihin en osaa vastata)". 

Pistin sanoiksi jossain muodossa, mutta tästäpä onkin semmoinen rapiat kolmituntinen opetussessio netissä kaikille halukkaille. Videolinkki tuossa alempana. Minulla on sisäinen tarve jakaa tämä viesti kaikille. Vastineena ajastasi saat hyvät naurut, valtavasti oppia ja pääset harjoittamaan sisäisen kriitikkosi vaientamista, kun ensimmäisen viiden minuutin aikana käyt lävitse ajatukset "ei jessus, se kaivaa kitaran esiin ja esittää itse tekemänsä kappaleen" sekä "mitä, v*****, onko tuolla äijällä oikeasti käsinuket!" ja "perun Kokonaisen FB Tykkäyksen tämmösen bullshitin jälkeen". Vai olikohan tää vain minun rakas kriitikkoni, joka käväisi täällä taas? 😉

Nonviolent Communication kurssi
Nonviolent Communication -wiki
The Center for Nonviolent Communication
Charles Eisenstein tuo keskusteluun lisää syvyyttä; From Nonviolence to Service


- Aino

Antroblogin Tabufestivaali Helsingin taiteiden yössä

Helsingin juhlaviikkojen Taiteiden yö vietettiin eilen torstaina 24.8. Itse lähdin hieman sattuman kautta Antroblogin Tabufestivaaleille Marian sairaalan Start Up- keskukseen Maria 01:seen. Itseasiassa paikalle minut houkutteli Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken kirjan Mielen rajoilla — arjen kummat kokemukset (SKS) julkaisutilaisuus. Mieli ja toinen- monitieteisen tutkimusprojektin kotisivut selittävät mistä on kysymys.

Tabufestivaali toi antropologista näkökulmaa mielenterveyden tai mielensairauden kysymyksiin tieteen ja taiteen keinoin. Normaaliuden rajanvedon ja rajan valvonnan kyseenalaistaminen ja pohdiskelu on jännittävää. Yllättävän moni asia on meidän suomalaisessa, eli länsimaisessa, kulttuurissa mielensairautta, kun taas jossain toisessa kulttuurissa asian ajatellaan kuuluvan ihmisemielen normaalin akselille. Joitain piirteitä, kuten äänten kuulemista, voidaan pitää toisaalla lahjana, kun se meillä on DSM diagnostiikan mukaan erittäin painava oire. Festivaaliohjelman luennot ja puheenvuorot toivat monelaista näkemystä näihin aiheisiin.

Olemme kuunnelleet viime aikoina lastenmusiikkisatua Haapaneitty, mettäntyttö, Nemo 2011. Teoksessa yhdistyy kolmen taiteilijan työ. Arja Puikkosen myyttien ja metsäntarujen maailmassa liikkuva mukaansatempaava tarina, Kirmo Lintisen säveltämä elävä musiikki ja Kustaa Saksen upea kuvitus. Nämä luovat teoksen, joka vie huimalle seikkailulle keskelle salaperäistä metsää, jossa hiidet kaappaavat karkureissulle lähteneen Eino-pojan petollisiin häihinsä. 

Teos on itsessään hyvin monikäyttöinen ja lisäksi sanataidekoulu on tehnyt siihen rinnalle sanataidetehtäviä, joiden avulla sadun maailmassa voi käydä leikkimässä lapsen kanssa. Kirja on niin ihastuttava ja mukaansatempaava, että nuorimmainen liikuttui kyyneliin, kun taas pitkästä aikaa asetuimme kuuntelemaan tarinaa yhdessä. Satujen mielikuvitusmaailmassa viipyily lapsena on tervettä, normaalia ja kasvua tukevaa, mutta missä vaiheessa siitä maailmasta tulisi luopua tai taito kääntyykin haitaksi, epänormaaliksi ja eristäväksi. Ilman mielikuvitusta, luovuutta ja lapsen maailmaan astumisen taitoa tätäkään teosta tuskin olisi syntynyt tai olisi syntynyt jotain mikä ei liikuttaisi lasta kyyneliin tai lumoaisi kuuntelemaan hipihiljaa keskittyen, vaikka keskittyminen noin yleisesti ottaen tuottaa hankaluutta.

Meillä on erityisiä lapsia, herkkiä lapsia ja luultavasti jollain tavalla diagnosoitavia lapsia. Näistä en oikein vielä tiedäkkään kaikesta, mutta jollain mittareilla ovat kummallisia eivätkä sopeudu aina näihin yhteiskunnan vaateisiin. Normaalin ja poikkeavan rajaa tunnustellaan ja tutkitaan jatkuvasti. Siksi Tabufestareiden sanoma iski minuun melkoisella voimalla antaen vahvistusta sille intuitiiviselle oivallukselle, joka sisälläni on kytenyt kaitsiessani hieman "taiteellisia" lapsiani.

Sisälläni heräilevä kysymys liittyy siihen miten sosiaalinen ympäristö sietää erilaisuutta ja kokee tarvetta puskea yksilöitä muotin lävitse. Entäpä, jos teemme väärin sälyttäessämme vastuuta hieman normista poikkeavalle, jolla on jo muutoinkin tässä tuottavuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa sopeutumista tai vastuu asetetaan täysin tämän normista poikkeavan vanhempien kannettavaksi? Erilaisuuden tunteen synnyttämä ahdistus ja lamaantuminen johtaa usein sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja väliinputoamiseen, joka voi laajentua koskemaan koko erityislapsen perhettä. 

Voisimme huomattavasti helpottaa ahdistusta ja kyvyttömyyttä, aivan yksinkertaisilla tavoilla. Ehkä meidän tulisi laajentaa omaa näkemystämme normaalista ja antaa sille hieman enemmän väljyyttä. Kehittää moraalista mielikuvitusta, kuten Tuomas Vesterinen luennossaan esitti. Kehittää erilaisuuden sietämistä ja hyväksyntää, siten ettei niin moni tuntisi itseään ulkopuoliseksi ja jotenkin kummaksi.

Vesterinen oli sitä mieltä, että evoluution näkökulmasta erilaisuudesta on ollut hyötyä ja samalle linjalle asetun itsekin. Mielestäni erilaisuuden kohtaaminen ja sen aiheuttamien sisäisten tunteiden tarkastelu pistää meidät kasvamaan ihmisinä. Samalla tavoin kuin pidämme huolta luonnon monimuotoisuudesta tulisi meidän pitää huolta myös taiteiden, kulttuurin ja ihmismielen monimuotoisuudesta. Äitinä en edes pystyisi valitsemaan toisin, minun on vaalittava sitä monimuotoisuutta minkä olen saanut ja rakastaa ehdoitta. Omaishoitajaäidin duuni ei ehken olekaan niin raskasta tai kummaa, kun sitä tuolta kannalta ajattelee. 

Minulle on annettu mahdollisuus tutustua ihmisyyteen ja ihmiseloon laajemmasta ja syvemmästä perspektiivistä ihan päivittäisessä arjessa ja se on muokannut minua. Se on muokannut niin paljon, että sen huomaa. Uusia yhteyksiä syntyy, uutta oppia, tietoa ja tietoisuutta jaetaan yllättävissä kohtaamisissa. Maailmani on laajentunut hurjasti ja se on oikeasti todella kiehtovaa vaikka siihen päästäkseen onkin joutunut sietämään melkoisia asioita. 

Monet ennen tärkeinä pitämäni asiat ovat menettäneet merkityksensä ja jäljelle on jäänyt jonkinlainen kiteytynyt oivallus siitä mikä täällä pallolla tallatessa oikeasti on merkityksellistä. En luultavasti ajattelisi ympäristöasioista ja oman pienen tekoni vaikutusmahdollisuuksista samoin, jollei minulla olisi lapsiani ja elämänhistoriaani. Se vain ei mene niin, että voisimme jotenkin loputtomasti muokata jälkeläisiämme, joissa ei lopultakaan ole mitään syytä, väärää tai vikaa. Koen, että mahdollisuutemme vanhempina ovat paremmat, jos yritämme vaikuttaa ympäröivään kulttuuriin, ympäristöön ja yhteisöön.

Vesterinen heitti ajatuksen, että entäpä jos ADHD ja Asperger ovat kuin vasenkätisyys 1800- luvulla? Ehkäpä meidän tulisi luoda "ramppeja" ilman leimaa, hän jatkoi. Ymmärsin sen tarkoittavan sitä, että jospa meidän tulisi muokata vaikkapa koululuokkiamme tai tilojamme ja auttaa erilaisella neurologisilla komboilla varustettuja yksilöitä tässä yhteiskunnassa. Aivan kuten nykyään valmistetaan niitä vasenkätisten saksia ja otetaan vasenkätisyys huomioon ergonomiassa. Jos vaikka lopulta pääsisimme siihen tilanteeseen, että on vain erilaisia yksilöitä, ei huonompia tai parempia yksilöitä.

Tuomas Vesterisen luento noudatteli melkolailla hänen kirjoittamaansa Antroblogin kirjoitusta - Onko normaalia olla mielisairas, tammikuu 2017.

- Aino

Fashion Revolution kysyy "Who Made My Clothes?" Selvittämistä opiskellaan verkkokurssilla.

Ekologiset ja eettiset vaatteet, kestävät vaatehankinnat ja muotiteollisuuden toimet tulevat jatkossa nousemaan blogissani lähempään tarkasteluun. Tähän minua puskee tietysti hajoilevien vaatteideni ja Älä Hanki Mitään- haasteeni jättämä aukko vaatekaapissani, mutta myös Future Learn nettiyliopistossa aloittamani Exeterin yliopiston ja Fashion Revolutionin ylläpitämä kurssi, jota on nyt työstetty viikon verran. Vielä kaksi tiivistä viikkoa jäljellä.

Opinnot alkoivat hyvin konkreettisilla tehtävillä. Kääntelimme ja vääntelimme vaatteitamme, etsittiin niistä ihmiskäden jälkiä. Jo nyt silmäni ovat avautuneet hurjasti. Tiesin toki, että vaateteollisuuteen liittyy monenlaista ongelmaa ja epäkohtaa, mutta en ymmärtänyt sen vyyhdin laajuutta. Päästyäni vasta pikkaisen penkaisemaan sitä sotkua alkaa tuntumaan, että opittavan määrä on ylitsepääsemättömän laaja. Tieto lisää tuskaa, mutta onhan tämä asia jotenkin otettava haltuun ja luotava yksinkertaiset suuntimet sille, miten tehdä ekologisempia ja maailmaa syleilevämpiä vaatehankintoja jatkossa. Sellainen yksinkertainen selviytymisopas.

Kuka valmisti sun vaatteesi?

Kurssin aluksi tutustuimme Fashion Revolutionin syntyvaiheisiin ja Prana Plazan onnettomuuteen Bangladeshissa. Tämän historian neljänneksi suurimman teollisuusonnettomuuden jälkeen aktiivit muodostivat tiedotukseen ja vaateteollisuuden läpinäkyvyyteen tähtäävän liikkeensä ja alkoivat kysellä "Who Made Your Clothes?" Liike on kasvanut maailmanlaajuiseksi sen perustamisvuodesta 2013 kerryttäen joukkoihinsa monenlaista vaikuttajaa ja aktiivia. Tästä linkistä lisää Fashion Revolutionista.

Kuka teki vaaatteesi? kysymystä opettelemme kurssilla itse esittämään, vaatimaan tietoa valmistajilta koko tuotantoketjussa sekä ottamaan selvää asioista, jollei suoria vastauksia saada. Usein ei saada.

Isot vaatekonsernit tai edes valmistuttajat eivät lopulta tiedä, kuka heidän tuotemerkkinsä vaatteet ompelee ja missä. Vaatemerkin tyyliteltyyn imagoon ja puhtoiseen brändiin käytetään valtavasti rahaa ja vaivaa. Usein räväkän kapinallinen tai tyylikkään merellinen mielikuva vaatteesta on huolella työstetty illuusio ja totuudellisempi kuva olisi Pakistanista; suuri tehdashalli täynnänsä hunnutettuja nuoria naisia ompelustensa keskellä.

Kurssin aikana tehtävien harjoitustöiden avulla sukellamme tuotelappujen kautta jäljittämään vaatteen alkulähdettä. Omassa tehtävässäni lähdin tarkastelemaan ainokaisten farkkujeni eettisyyttä.

Puhki kuluneista Tiger Of Swedenin pöksyistä on ollut Kokonaisessa jo niin paljon juttua, että niiden ottaminen mukaan tutkimustyöhön tuntui luonnolliselta. Ovathan ne, näin kesää lukuun ottamatta, lähes päivittäin mukana menossa muutoinkin.

Kurssi ja alulle päässyt penkomistyöni veti minut melko ymmyrkäiseksi. Tämä on niin valtaisa työmaa, että pilkon sitä moneen osaan kirjoituksissani. Minun täytynee myös etsiä apuvoimia tähän asiaan, sillä ilman koulutusta, pelkästään kiinnostuneen kuluttajan roolissa, olen liian ison haasteen edessä.

Voisi sanoa, että jopa suututtaa. Miten kenenkään, aivan normaalia arkea pyörittävän ihmisen, aika ja energia riittää tekemään näin paljon hommia saadakseen selville ostamiensa tuotteiden alkuperän ja eettisyyden? Ei tämän maailman pitäisi olla tämmöinen, että rehellisen vastauksen saamisesta on tehty niin vaikeaa, että helpointa olisi olla ajattelematta asiaa, laittaa laput takaisin silmille ja antaa epäoikeudenmukaisuuden jatkua.


- Aino

Future Learn Online kursseja sekä avointa yliopistoa tiedonjanoisille

Elinikäinen oppiminen, opiskelu ja kyltymätön tiedonjano jahtaa minua. Olen päättänyt opetella jokikinen päivä jonkin uuden asian Nykyään se tulee niin itsestään ettei siihen tarvitse käyttää sen enempää ajatusta. Toisinaan miun opiskelu tai oppiminen tarkoittaa tieteellisen artikkelin silmäilyä, toisinaan You Tube videon avulla opiskelua, joskus uuden reseptin tai raaka-aineen käytön opettelua tai podcastien kuuntelua. Ajattelen, että kaikki tilanteet joissa käytän vierasta kieltä, etsin tietoa minua kiinnostavasta uudesta asiasta tai vaikkapa työstän tekstiä tänne blogiini lähteitä vertaillen, on opiskelua. Tänään opiskelen opiskelua.

Edellä mainitut ovat hyviä ja halpoja keinoja edetä oppimisen tiellä rennosti kotona viruen, mutta aina se ei riitä. Kaikissa asioissa itseohjautuvuus ei ole tehokkain tapa ja siksi on melkoisen hulppeaa, että netistä löytyy virtuaaliyliopistoja kurssitarjontoineen. Minä, ihan ite ilmoittauduin opiskelemaan vaateteollisuutta ja eettistä muotia Essexin yliopistoon Future Learn Online palvelun kautta. Kurssi on ilmainen ja sinne voi osallistua kuka tahansa kirjautumalla sisään palveluun. Tenttiminen ja todistus toki maksavat, mutta ne ovat täysin vapaaehtoisia.

Future Learnin kurssitarjonnassa on paljon kaikenlaisia oppiaineita ympäri maailmaa. Liiketalouden ja bisnesspuolen kurssit ovat hintavimpia, mutta vaikkapa hoitotieteiden, ravitsemuksen ja psykologian kursseilta voi tenttiä itselleen suorituksia suhteellisen edullisesti. Jännityksellä odotan mitä erityisesti sosiaaliseen oppimiseen suunniteltu alusta tuo tullessaan. Toivottavasti se ei vaadi nettikameran käyttöä ja sitä kautta pukeutumista asiallisesti.

Helsingin sekä Tampereen Yliopiston avoimessa verkkoyliopistossa opiskelu maksaa 15 euroa / opintopiste. Itseasiassa opiskelu avoimissa saa maksaa enintään tuon 15e/op valtioneuvoston asetuksen mukaiseseti. Tampereella yhden yliopistokurssin laajuus on yleisemmin 5 opintopistettä ja sama näemmä on Helsingissä. Avoimen kursseille ei ole pohjakoulutusvaatimuksia tai ikärajoja eli sinne vain kokonaisuuksia suorittamaan. Tarjoaa se Turkukin avoimia verkko-opintoja, samoin Itä-Suomen, Oulun, Jyväskylän jne.. käytännössä kaikki Suomen yliopistot. Verkko-opintojen kattavuudet ja opintotarjonta vaihtelee, joten siittä noinikkaasti kiinnostuksen ja tarpeen mukaan koluamaan yliopistojen antia lävitse.

"Aikuisopiskelijat voivat opiskella avoimia yliopisto-opintoja myös tutkintotavoitteisesti itselleen sopivassa tahdissa. Lisäksi opiskelijat voivat kartuttaa sivistyksellistä ja sosiaalista pääomaansa ja kehittää itseään omaehtoisesti avointen yliopisto-opintojen avulla." - hiton hieno lause, en muista mistä kopioin

Sosiaalinen pääoma terminä saa ihokarvat kihelmöivästi pystyyn, ehdoton suosikkini. Mietin, että missä tilanteissa tämmöinen verkko-opiskelu tai opiskelu avoimissa ylipäätänsä olisi hyvä vaihtoehto ja ensimmäisenä mieleen tulee tietysti tilanne, jossa valintakokeissa ei käynyt toivotulla tavalla ja edessä on välivuosi. Kuitenkin, jos suunta on selvä ja tarkoitus hakea seuraavana vuotena yliopistoon niin siitä vain tekemään opintoja jo valmiiksi vaikkapa työn ohella. Jos suunta on vielä hieman epäselvä niin avoimessa voi testata suuntansa sopivuutta omalle iholle. Avoimessa suoritetut opinnot hyväksiluetaan opintokokonaisuuteen sellaisinaan, ainakin, jos ovat saman yliopiston sisällä suoritettu. Niistä voi myös saada opintopisteitä valinnaisiin tutkintoa kootessa.

Tietysti tilanteessa, jossa uran vaihto tuntuu ajankohtaiselta tai pakolliselta. Työmarkkinoilla kilpaillessa näpsäkästi kootusta avoimen paketista voisi olla hyötyä. Samoin siinä kohden, kun vielä empii, että jaksaisiko, osaisiko, pystyisikö lähtemään jatko-opiskelemaan ja mahdollisesti työn ohessa, voi sitäkin skenaariota testata avoimen tarjonnalla. Sitten tietysti kotona lasten kanssa ollessa, kun kaipaa jotain aikuismaista tekemistä, joka tuntuu merkitykselliseltä ja samalla pitää kiinni oman alan liepeessä ennen töihin paluuta. Työttömän kannattaa selvittää mitä voi opiskella avoimessa ilman, että menettää työttömyysturvaa. Asia selvitetään TE-keskuksessa, mutta sellainenkin on mahdollista. Lisäksi voisin kuvitella, että eläkkeellä opiskelisin ihan vain piruuttani. Syitä löytyy varmasti monia. Rohkaisen ja suosittelen, jos yhtään on pyörinyt mielessä.

Kertokaas mitä muita opiskelualustoja, verkko-opintoja tai -kursseja olette löytäneet netistä? Millaisia kokemuksia teillä on avoimessa opiskelusta tai mietteitä liittyen aikuisena opiskeluun? :)


- Aino