Polkaisu parempaan mieleen

Kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, tavaran karsintaa ja ekoilua. Useampikin päivä kuukaudessa on yleensä melko hankalaa, suorastaan paskaa.

En aina ymmärrä, että miksi sitä pitää kanssaihmisten tokaista ikäväkohtauksen iskiessä, että "kyllä siihen tottuu". Ei siihen tunnu tottuvan. Välillä tekisi mieli kivahtaa takaisin, että "kokeilepa kuule ihan ite, että miten tottuu", mutta en minä tämmöistä toivo kenellekään, en edes vihaisena.

Suru, ikävä, pettymys.  

Usein minut valtaa semmoinen suru ja ikävä, että koko kroppa tärisee ja tuntuu, että sydän pirskahtaa tuhansina säpäleinä ulos rinnasta. Se on niin voimakasta kaipausta ja lohduttomuutta, että joskus ajatuksiin livahtaa tyhmiä ajatuksia, jopa siitä, että olisi helpompaa, jos vain kuolisi. 

Minulla on ikävä lapsiani ja se on niin kamalaa henkistä kipua, että pakotietä etsii järjettömistäkin ajatuksista.

Mutta ne on vain ajatuksia. 

Kipu johtuu ainoastaan niistä omista ajatuksistani sillä heti, kun ahdistava ajatus korvautuu jollain toisella, hellittää myös kipu. Välillä tummat ajatukset ovat sinnikkäämpiä ja niiden ehkä täytyykin antaa tulla koko voimallaan päälle. Välillä ne vaihtuvat toisiin ajatuksiin yllättävänkin helposti. 

Toisinaan ajatukset löytävät raikkaampia sivupolkujaan jonkun kuunnellessa ja lohduttaessa, toisinaan repäisy pyörän selkään ja huristelu kohti töitä tekee tehtävänsä. Kenenpä suupielet ei nousisi auringon paistaessa, ihmisten hymyillessä sinulle ja vanhan papparaisen ihastellessa liikennevaloissa hienoa uutta pyörääsi, esitellen omaa samanmerkkistään kehuen, että "on kestänyt jo 15- vuottta". 

Kirjoittaessani ikävästä ajatukseni ovat niissä tunteissa, sydänalaa riipaisee ja puristaa, näen vain sanat, joita kirjoitan. 

Kirjoittaessani kohtaamisista pyöräillessäni hengitys kulkee helpommin ja ympärilläni näyttää valoisammalta ja avarammalta, maailma tekstin takanakin on läsnä.

Liikunta on minun henkireikä. 

Kaikki se kurja olo, ikävä ja lohduttomuus häviää urheillessa. Jos ei häviä ensimmäisellä yrityksellä, niin sitten toisella. Jos ei häviä niin ainakin helpottaa. Liikunta toimii ikään kuin aivojen nollauksena. Fyysinen paine pistää pään tyhjenemään. On pakko keskittyä suoritukseen. Yleensä saan liikunnasta voimakkaita onnistumisen tunteita eikä niiden tunteiden kanssa samaaan pääkoppaan enää mahdu niin paljoa kurjuuden tunteita. 

Yhtäkkiä ajattelu kääntyykin noidankehästään jonnekin paljon innovatiivisempaan suuntaan ja monesti siinä tilassa avautuu eteen jokin konkreettinen keino minkä avulla vastaisuudessa voi toimia paremmin. Ajatus selkiytyy. Stressi laskee. Näkökenttä ja havainnointikyky laajenee taas.

On tutkittu, että masentuneen havainnointi kapeutuu. Aivot eivät enää ota vastaan signaaleja ympäröivästä maailmasta. Ihminen kääntyy sisäänpäin. Jos sisäinen maailma on kovin musta ja siihen takertuu tiukemmin ja tiukemmin niin ei ihmekään, että olo on kurja.

Tiedän itsestäni, että minun on toimittava heti, kun huomaan merkkejä siitä, että ajatukseni alkavat urautua ja kaikki ympärillä tuntuu olevan jotenkin kurjasti. Sukellus aallon pohjaan on hyvä katkaista jo ajoissa. Usein riittää pelkästään se, että sanon vaikkapa miehelleni, että nyt minulla alkaa olla melko kurja olo. Joku hyvä biisikin voi pistää hymyilyttämään.

Ei se ole vakavaa, että on välillä surullinen ja on semmoinen kurja olo. Sitä ei kannata pelästyä vaan ottaa vastaan lempeällä kädellä ja ohjata tekemistä johonkin fiksumpaan jolloin ajatuskin muuttuu.

Toisinaan tarvitaan hieman järeämpää ohjausta ja silloin reipas 170kg jalkaprässissä tai 20km polkaisu tekee tehtävänsä.

Ehkäpä kaikkiin kurjiin tunteisiin ei tarvitse tottua tai niitä kaikkia tarvitse täysin poistaa elämästä. Ilman tunteitakaan ei voi elää menestyksekkäästi. Ilman tunteita olisin surkea äiti, puoliso ja kätilö. 

Tarvitsen tunteitani, kaikkia niistä, vaikka kaikki eivät mukavia olekaan. Niillä kaikilla on minulle jotain kerrottavaa. Tunnistaessani omat tunteeni ja tunnetilani osaan tunnistaa niitä myös muissa ja sen kautta sanoittaa, lohduttaa, auttaa, kannatella, tsempata, tukea, ymmärtää, kuunnella, rohkaista, iloita jne toisen kanssa. 

Tässä lepää mielestäni vanhemmuuden tehtävän ja ehkä koko inhimillisyyden ydin, yhdessä rakkauden kanssa. Rakkaus itseä ja lähimmäistä kohtaan avaa portit kaikille tunteille. Ihminen, joka hyväksyy itsensä ja rakastaa itseään, hyväksyy ja sallii myös kaikki tunteensa. 

Tunteensa hyväksyvä, rakastava ihminen kykenee ottamaan vastaan terveellä tavalla myös muiden tunteet ja rakastamaan ihmistä ihmisenä juuri tämän inhimillisyyden vuoksi. Tämän, kun lapsilleni kykenen opettamaan niin olen mielestäni onnistunut äitinä melko hyvin.

Se, että niitä yhteisiä tunteja elämänviisauksien opettamiseen on vähemmän kuin ydinperheessä on vain haaste ei luovuttamisen paikka.

- Aino