Lapsena kuulin useita tarinoita kotiseutuni tapahtumista, paikoista ja menneistä ihmisistä.
Tarinoista moni kertoi ohuesta rajasta tuonpuoleisen ja elävien välillä. Pohjois- Suomen maisemaan ja luontoon liittyvät vahvasti jutut ja kertomukset hengistä, jotka ovat jääneet häilymään meidän todellisuuteemme ja näyttäytyvät eri syistä meille eläville. Usein muistuttaen jostain.
Lapsena pelotti.
Tarinoita ei suoranaisesti kerrottu lapsille vaan aikuiset keskenään puhuivat menneistä ajoista, omasta lapsuudestaan. Kertomuksissa oli selkeä yhdistävä tekijä. Eläville näyttäytyivät henget, jotka olivat kokeneet vääryyttä. Henget joilla oli kerrottavaa.
Tarinat eivät toimittaneet perinteisesti kummitusjuttujen virkaa vaan ne olivat muistutus siitä miten meidän tulisi elää elämäämme ettemme jättäisi jälkeemme rauhattomia henkiä häilymään olevaisuuden rajalle.
Pelotti, että onko sitä kenties tehnyt jotain sellaista mistä joku olisi voinut suuttua.
Sama kunnioitus niin eläviä kuin kuolleitakin kohtaan elää minussa edelleen. Se on syöpynyt jonnekin alitajuntaan lapsuuden tarinoiden kautta.
Ei järkeiltävissä. Se on jokin mystinen hehku kaikessa olevassa, joka juurtui siellä pitkien taipaleiden maassa, lapsuuden juhannuksien yöttömissä öissä, syksyn ruskan ja usvan keskellä, joulun tienoon valottomuudessa.
Minun ei tarvitse pelätä, sillä tein sopimukseni henkien kanssa jo lapsena; minä en puutu heidän olemiseensa niin heidän ei tarvitse puuttua minun. Miksi ne tekisivät minulle pahaa, kun en minäkään halua pahaa, kenellekään.
Hyllyssämme asui mieheni vanha hääkuva entisen puolisonsa kanssa. Yhtä paljon pitämässä luonamme asuvaa henkeä tyytyväisenä kuin pienenä kunnianosoituksena siitä, mitä hän oli eläessään. Merkkinä lapsille, että mennyttä ei tarvitse unohtaa, haudata tai teeskennellä, etteikö sitä ole ollut.
Uudessa kodissamme kuvaa ei ole. Ei ole hyllyäkään mihin kuvan laittaisi. Ei ole henkeäkään. Vasta nyt huomaan miten vahvasti entinen on ollut läsnä omanlaisenaan kunnioituksena. Ihan kaikkeen ei kehdannut koskea vaikka paljoa muutinkin. Silti talossa oli tietyllä tapaa kaksi emäntää.
Enää ei ole. En tiedä, ehkä kaipaan sitä jopa toisinaan.
Mennyttä vaaliva huoku on pidätellyt minua ottamasta vastuuta arkeeni tulleiden lapsieni elämästä. Olen hieman ujostellut sen toisen emännän edessä ja odottanut hissukseen, että saan hyväksynnän häneltä, lapsilta ja suvulta.
Tähän saakka minua saateltiin, rinnallani kuljettiin. Kannateltiin sen ajan yli, että rakkaus sai syttyä ja kypsyä.
Tänään olen rohkeammin äiti kuin koskaan ennen.
- Aino
soittolistalla Irma Agiashvili - In Vain
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3