keskiviikko 9. elokuuta 2017

Mitä lapsille kuuluu opettaa?


Elämäntyylin, -totuuksien ja -tavoitteiden kiepautettua kerran, jos toisenkin päälaelleen tässä ihmiselon matkalla, on ajoittain vaikeaa tarkentaa, että mitä tästä kaikesta tulisi opettaa lapsille. Omille tai muiden, lopulta se on melko yhdentekevää kenen lapset ovat. Kasvatusvastuu on meillä kaikilla aikuisilla samoin kuin vastuu omasta kasvustamme. Omaa kasvuani on ohjaillut viime aikoina Rob Bellin The RobCast. Tekstin edetessä käyttämäni vuoret ja joet saavat selityksensä täältä.




vaatimatonta eloa



Tiedostaessaan olevansa itsekin vasta matkalla ja herätessään huomaamaan, ettei joki ole enää joki eikä vuori ole vuori, on todella vaikeaa päättää tai tietää, mitä opetuksia tulisi jakaa eteenpäin. Omat opetukset siitä, että joki on joki olivatkin virheellisiä nykyisen tiedon ja opin pohjalta, eikä vuorikaan ollut vuori, vaikka niin minut kasvatettiin. Oman näkemyksen ja opin löytäminen, niihin kasvaminen, vaikuttaa tyystin lapsuuden kasvatuksesta riippumattomalta prosessilta, jossa suurin osa kasvusta on itseasiassa ollut kaiken opitun kyseenalaistamista ja uloskasvua. Turhan karsimista, yksi kerrallaan.

Oman kasvatuksen ja kasvutarinan tarkastelu pistää väistämättömästikin tarkastelemaan kasvatustarinaa, joka on meneillään ympärillä olevien lasten kanssa. Kysymys kuuluukin, mitä uskallan opettaa lapselle ilman, että johdan suuntaan, joka ei ole oikea tai aito? Minkälaiset opit ovat tärkeitä oppia juuri nyt ja missä järjestyksessä? 

Onko tärkeää oppia lukemaan, jollei osaa kyseenalaistaa lukemaansa? Onko väliä, että osaako valmistaa ruokaa, jollei osaa valmistaa myös muille ja jakaa? Onko merkitystä sillä, että oppii lajittelemaan jollei tiedosta kiihtyvän kulutuksen järjettömyyttä? Mikä on sellaista mikä on turvallista, hyödyllistä ja aiheellista siirtää eteenpäin? Mikä on varmasti totta universaalisti kaikkialla ja joka ei koskaan johda harhaan? Onko semmoisia totuuksia olemassakaan?

Tulisiko meidän vanhempina, viisaampina, kasvattajina, keskittyä johonkin tiettyyn ydinoppiin ja unohtaa kaikki muu, sillä niin moni totuutena pitämämme muuttuu ja muokkautuu? Kenties kasvun polku tarvitsee vaiheet, joissa jokainen on hetken aikaa materian vanki, itsekkyyden valtaama, kokeilee vallan ja rahan polkua tai välinpitämättömyyttä, löytääkseen jälleen aitojen ja yksinkertaisten asioiden äärelle, omassa tahdissaan.

Mitä minun siis tulisi opettaa lapselle? Yksinkertaisuudessaanko sitä, että olemme jokainen omalla polullamme, teemme inhimillisiä virheitä ja kohdatessamme rohkeasti virheemme, toivon mukaan opimme niistä ja kasvamme. Siksi meidän tulee olla armollisia ja kunnioittaa itse kunkin polkua, sillä sama totuus pätee kaikkien kohdalla. Kohdatessamme itsemme ja muut armollisesti, myös meidät kohdataan siten. Siinäkö olisi sitä ydintä?

Ehkei pitäisi kutsua sitäkään totuudeksi. Kertoa lapselle kenties, että monen viisaan ajattelijan avulla olen muodostanut oman käsitykseni ja on ehkä parasta ottaa omasta totuudesta selvää itse, sillä voi olla ettemme voi opettaa yhtään mitään, vain ohjata näkemään asioiden eri puolia, jos toinen on valmis näkemään.

Jos kaikki edellä kirjoittamani on kuin onkin totta ja voin keskittyä vain tuohon yhteen ydinoppiin, armollisuuteen ja kunnioitukseen, niin  vanhempana voin lakata huolehtimasta ja itkeä helpotuksesta sillä tuohon minä pystyn ankkuroitumaan ja vaikkei se aina helppoa olekaan niin tuon opin mukaan voin itse elämääni yrittää elää ja näyttää mallia. Voin vapautuneesti jättää pohtimasta sitä miten siirtäisin huoleni ympäristön tilasta tai eläinten kohtelusta lapsilleni tai tartuttaisin heihin ekohippeilyni.

Jos se, että yritän parhaimpani mukaan elää itse kuten uskon, on riittävää hyvään vanhemmuuteen, niin minä olen vapaa, oloni on kevyt ja luottavainen. Sillä minä en osaa opettaa tienaamaan rahaa, valikoimaan puolisoa, laskeskelemaan ihmissuhteissa, kiertelemään kaupoilla, haluamaan lisää, ottamaan velkaa, valitsemaan ammattia tai sanelemaan kenellekään yhtään mitään mitä heidän tulisi elämässään tehdä tai tavoitella, sillä joki ei ole enää joki eikä vuori ole vuori. En minä osaa hitto soikoon kasvattaa kenestäkään vegaania tai minimalistia. Enkä minä edes usko, että minulla olisi mitään oikeutta puuttua kenenkään elämään sillä tavoin. Pelkäänpä, että keskittyessämme päättämään muiden puolesta sitä mikä olisi omasta mielestämme parasta kullekin, unohdamme armollisuuden ja ainoastaan karkoitamme rakkaimpamme luotamme.

Mutta, jos uskomuksessani ydinopista on jotain perää ja matkaan omaa polkuani armollisuus matkassani, voi olla, että elämäni kanssamatkaajat oppivat armollisiksi ja tietävät minun tehneen parhaani vaikka minun jokeni ei ole heistä joki eikä vuoreni vuori heille.



- Aino


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3