Huh, mikä päivä! -tarina yhteisöllisyydestä

Pasautin juuri sisälle ripsivärit pitkin poskia, tukka ja vaatteet märkänä, odotellen puhelimessa huoltoyhtiön päivystyspalveluun ihmispalvelijaa nauhoitteen sijaan. Oikein on urakalla tuiskunnut lunta näin alkaneen helmikuun kunniaksi. Kotitalomme pihassa on tapahtunut kummia jo aiemminkin, mutta tänään siellä sai ensiesityksensä näytelmä yhteisöllisyydestä.

 

Saatuani kupillisen kahvia tuohon eteeni päätin kirjoittaa siitä miten hienoa on auttaa. No, ripsarit voisin pestä otsalta.. ehkä vaihtaa kuivat vaatteet ja näemmä sormet on sen verran kohmeessa, että jos hetken odotan. Sillä aikaa voit katsoa pohjustuksen tapahtumien tärkeydelle...

 Kummia naapureita

Tarinani lähtee oikeastaan liikkeelle siitä, kun muutimme tähän kurjan näköiseen vuokrataloyhtiöön. Semmoiseen lähiömäiseen, melko masentavaan, koppi kopin päällä tyyliseen ratkaisuun. Mulla oli asenneongelma. Myönnän. 

Myönnän senkin, että taisinpa mennä siirtämään asennettani alussa lapsillenikin Mutta me todella pidettiin meidän omakotitalon pihasta, vapaudesta, tilasta, puutarhasta ja naapureista. Pidetään edelleen sekä naapureista, että sinne hetken aikaa kotinamme palvelleeseen taloon jääneistä :) 

No vaan, kun se semmoinen harmittelu, katkeruus tai muu mökötys ei oikein auta mitään, niin minä päätin jossain vaiheessa tutustua täällä asuviin ihmisiin. Herätin ehken hiukan kummastusta moikkailemalla ja jutustelemalla. Tässä sitä hissukseen tutustuin esimerkiksi naapurin mieheen, jolla on aina avaimet hukassa. Milloin ei ollut jakamamme lämmitystolpan avainta ja milloin avain oli pudonnut hissikuiluun kynnyksen raosta. 

Hieman pahoillani katselin avaimettoman miehen menoa crocseissaan, talvellakin ilman sukkia ja jotenkin minulle tuli sitten aamuna yhtenä suunnaton tarve puhdistaa myös hänenkin autonsa. Siinähän se samalla menee, kun huiskii omaansa vieressä. Lapseni näitä kummia rituaalejani ihmettelivät, mutta ne nyt on tottuneet äidin hömpötyksiin. Kaiken taustalla on kuitenkin tahto hyvään ja auttamisen halu, vaikka itseänihän minä tässä koulin. 

Mahtavat tyypit pesissänsä

Tänään koulutus jatkui avustamalla viisi henkilöautoa, yksi pakettiauto ja minibussi pihastamme. Lumimyräkkä oli kasannut lunta sen verran hankalasti, että himpun verran lumiajossa kokemattomat kuskit olivat hioneet pihatien lumen alla todella petolliseksi jäätiköksi, josta ei edes neliveto Chevy päässyt vaivatta liikkeelle. En olisi päässyt itsekään pihaan ellen olisi lontustellut apuriksi työntelemään jumineita edestä. 

Ihmisillä on erilaisia tapoja suhtautua ja toimia tuommoisissa auttamistilanteissa ja stressissä, kun pitäisi päästä matkaan. Useampi soitti pahoittelevia puheluita työnantajalleen ja muutamassa kohdin neuvoteltiin, että kuka on kiireisin ja autetaan ensin. Läheiseltä bussipysäkiltäkin kipaisi nuori mies apuun. Tumppasi ystävällisesti tupakkansa, kun siinä vierekkäin autoa puskiessa savu alkoi ottamaan henkeeni. Hän ei ollut moksiskaan myöhästyessään bussista. Aina tulisi seuraava. 

Joukko pieniä kohtaamisia, monen kielisiä keskusteluita ja hassuja tilanteita. Hihkuimme yhdessä, kun saimme taas yhden auton kammettua pihastamme ylös auratulle tielle. Nauroimme, kun minibussin kuski puhalsi kymmenettä kertaa alkometriin vapauttaakseen ajoneuvonsa alkolukon. Tuntui hienolta, kun avun saanut kiitollisena soitti autonsa torvea päästyään matkaan kohti satamassa odottavaa laivaa. Tuli opittua ja opetettua monta seikkaa autoista, vaihteista, renkaista ja tasaisesta kaasujalasta. Mutta hienoimpana kaikesta, tuli painettua mieleen monet kasvot, joita morjestella ohimennessä. 

Olkoonkin ulkoa päin kämänen kerrostalo, mut täällä pesii mahtavia tyyppejä! Äsken vanhempi tytär kertoi kasvot innosta hehkuen miten hän oli törmännyt kotiin tullessaan kahteen mieheen, jotka käsipelissä lapioivat isoa pihaa lumesta vapaaksi. Huh, mikä päivä! Niin ihanaa <3

- Aino