Perustarpeiden Alien ei vaihtamalla parane

Olemme varmaan kaikki törmänneet sellaiseen ajatukseen, jossa "täytyy muuttaa ihmiset ympäriltään pystyäkseen elämään positiivisempaa elämää". Samaa mentaliteettia löytyy monesta self help- ohjeistuksesta; hakeudu sellaisten seuraan, jotka vievät sinua kohti unelmaasi, valikoi  seurasi huolellisesti, sillä toiset vaikuttavat sinuun jne. Itsekin ehkä tähän suuntaan menin jossain kohden elämääni. Hankalalta tuntuvat ihmiset on helpompi karsia, kuin oikeasti kääntyä katsomaan sitä mikä sen hankalan olotilan saa aikaan. Hankalat tavarat olis niin paljon helpompi karsia, kuin jäädä perusteellisesti miettimään, että mikä niissä on niin ärsyttävää :)

Kysehän ei ole niistä muista. Kenenkään tekemiset tai sanomiset eivät ole se mikä tässä kohden on korjattava. Sanottua ei saa sanomattomaksi, tehtyä tekemättömäksi. Sellaista ihanteellisesti natsaavaa ihmisjoukkoa ei ole olemassakaan, joka saisi päivittäin vain niitä hyviä viboja aikaan ilman hankalalta tuntuvia hetkiä. Tähän syynä on se yksinkertainen seikka, että kaikki ajatuksesi ja tunteesi ovat täysin omiasi, tai omiani, ja vahvasta harhastani huolimatta, kaikki toisessa ikävältä, ärsyttävältä tai hankalalta tuntuva on vain ja ainoastaan minusta lähtöisin olevaa hankaluutta, jonka tietysti mieluummin sälytän toisen harteille, kuin otan itsetutkiskelun muovailuvahaksi käsiini.

Kestäväkehitys on sietämättömän syvältä

Tästä ajatusmaailmasta pääsee toki eroon ja se kannattaa. Ei olisi millään muotoa kestävää vaihtaa joka kerta ihmisiä ympärillä, kun alkaa tuntumaan karikkoiselta. Sitten kun on vielä niitä ihmisiä, joita emme voi noin vain vaihtaa; lapset, sukulaiset, työkaverit, puoliso... Eikä sitä omaisuuttaankaan oikeasti voi koko aikaa vaihdella ilman vaikutuksia ympäristöön. Oman elämänsä karkumatka on lopetettava jossain kohden ja etsittävä kestävämpi ratkaisu riittävän tilannekartoituksen kautta.

Luovuuteni kanavoituu kirjallisen viestinnän kautta. Kanavoijana rakastan kaikkia sanoja. Pystyäkseni ilmaisemaan itseäni minun on hyväksyttävä kaikki sanat ilman luokitteluja hyviin tai huonoihin sanoihin. Jokaiselle sanalle on paikkansa ja yhteytensä. Jokainen sana merkitsee asioita ja yhteyksiä. Sanoin ilmaisen itseäni mahdollisimman rehellisellä ja aidolla tavalla, toivon mukaan siinä jatkuvasti kehittyen. Se mitä sinä lukijani luet, miten sanani otat, millaisia merkityksiä niille annat on täysin sinun sisäinen prosessisi. Minä en voi siihen vaikuttaa. En tiedä mikä sana on sinulle huono ja  mikä sinulle hyvä, en tiedä miten arvotat tietynlaista kielenkäyttöä ja itseilmaisua ja mistä syistä. Ne ovat asioita, jotka kertovat sinusta, eivät minusta. 

Aistiessasi jonkun ihmisen ärsyttävän sinua jatkuvasti tai jonkun kirjoituksen tai tekstin aiheuttaessa sinulle voimakkaita tunnereaktioita, joiden vuoksi haluaisit deletoida tämän koko ihmisen ja hänen ajatuksensa tietoisuudestasi pysähdy ja käänny sisäänpäin. Älä haaskaa elämän sinulle tarjoilemaa hetkeä oppia enemmän itsestäsi ja ympäröivästä maailmasta. Ärsytys, paine ja epämukavuus kertovat, että jokin ravistelee sisintäsi. Ehkä tulossa on kokonainen paradigman muutos, ehkä vain huomaat, että sinulla on tarve, jonka tämä toinen ihminen sivuuttaa. Silloin sinun vastuullasi on kommunikoida.

Sisälläsi on jotain, jonka täytyy tulla kuulluksi. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään ulkoisen kanssa, ei sanojen, ei tekojen, ei naamataulun, ei elämäntyylin, ei yhdenkään rätin, rievun, lumpun tai leegon. Vain itse voimme päättää miten ulos pyrkivää alienia kohtelemme. Tunge sitä takaisin niin seuraavalla kerralla se pyrkii ylös voimakkaammin. Lyö sitä, se lyö takaisin. Voit inhota, pilkata, olla sarkastinen, purra ja raivota ei se häviä siltikään. Juoksemalla karkuun huomaat, että saat juosta jatkuvasti vain lujempaa pikkuisen kasvettua kuolaavaksi roikaleeksi. 

Oletamme, että sen mikä tuntuu ja näyttää pahalta on pakko olla jotain pahaa jolta meidän täytyy suojella itseämme. Voimme vaihtoehtoisesti tutkia kaikkea sisältämme kumpuaavaa lempeästä hyväksynnästä käsin, kun vain nielemme sen, että ajatukset ja niiden aikaan saamat tunteet ovat täysin itsestämme lähtöisin olevia. Luultavasti alienimme vain haluaa pitää huolta perustarpeiden täyttymisestä.

- Aino

Lakkasin kuuntelemasta kritiikkiä

Ihmisillä on vain kaksi asiaa mitä he sisimmissään oikeasti sanovat; pliis ja kiitos, sanoi edesmennyt Marshall Rosenberg. Siltikin olemme usein varmoja, että kuulemme kritiikkiä, vaatimuksia ja arvostelua. Kuulemme kritiikin puhuvan mielissämme, kun kohtaamme muita ihmisiä. Kiinnostus aiheeseen lähti siitä, kun etsin syytä sille miksi kuulen kaupassa asioidessani päässäni pieniä ääniä, jotka sanovat jokseenkin sellaista kuin "anteeksi, että minusta on vaivaa" ja "en ole oikeasti mikään erikoisuudentavoittelija tai fanaatikko" sekä "pliis, älä tuomitse minua". Voi siellä muutakin kuulua, mutta se ei ole nyt työn alla 😉 Miksi- kysymykseen löytyi vastaus hyvin nopeasti. Yllättävän nopea oli myös ratkaisu niiden hiljentämiseen.

Näitä kriittisiä ajatusääniä alkoi putkahdella enenevästi, kun muutin toimintatapojani ja rutiinejani Zero Waste suuntaan esiintyen hieman omituisena kassileidinä sekalaisen kestopussi, -kassi ja -astia-arsenaalini kanssa. Lisää ääniä liittyi kuoroon vaihdettuani vegaaniruokavalioon. Ääntä kuuluu monesti sukulaisten luona ja ihan missä tahansa ruokapöydässä, jonka ääressä on toisenlaisia ruokavalioita edustavia henkilöitä. 

Joskus äänet saavat minut jäämään mieluummin kotiin tai ottamaan omat eväät mukaan ettei tarvitsisi sanoa mitään. Kaivelen ihan tyytyväisenä omasta pussista pöperöitäni ja toivon, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota tai ala reagoimaan jotenkin omituisesti venkuloimalla edessäni. En oikeastaan halua kuulla muiden ruokavaliovalinnoista jokaisella ateriallani. Varsinkaan niitä puheenvuoroja en jaksaisi, jotka puolustelevat, arvostelevat tai ovat anteeksipyyteleviä. Minäkään en halua pyydellä anteeksi, en puolustaa enkä selitellä. Syöminen on kivaa ilman puhettakin. Haluan vain olla rauhassa ja tehdä asioita, jotka minun on tehtävä, koska minusta niin on oikein. 

Ongelmaan löytyi ratkaisu; kirahvin korvat. Kirahvin siksi, koska sillä on maaeläimistä isoin sydän, noin kymmenen kilon painoinen. 30 kertaa isompi kuin ihmisen.

 

Miksen vain voi muuttaa muita?

Mietin paljon, että miten saisin muutettua ihmisten ennakkoasenteita ja vihamielisyyttä. Pähkäilin usein sitä miten epäreilua minuun kohdistuva kritiikki on ja, että jos vain saisin tarpeeksi aikaa niin kertoisin, että mitä oikeasti ajattelen. Olen kuluttanut todella reippaasti aikaa sen vatvomiseen, että miten saan viestittyä ihmisille, että en ole heitä kohtaan kriittinen enkä oleta kaikkien tekevän samaa kuin minä vaikka toiveita tietysti jonkin verran on. Olen manaillut ja tuskaillut, että miksi hitossa itseensä tekemisistäni ottavat ihmiset eivät vain voi tajuta, että minun valinnoillani ei ole mitään tekemistä heidän tekemisten tai tekemättömyyksien kanssa, eikä muovittomuuteni tai vegaaniuteni tai mikään muukaan ole kritiikkiä heitä kohtaan. 

Sitten se napsahti. Semmonen oivallus ehkä. Kaikkien päässä puhuvat samat äänet! Minun sisäinen ääneni juontaa hyväksynnän tarpeesta ja minua ruotivan ääni samasta hyväksynnän tarpeesta. Näitä marginaalissa olevia, normista poikkeavia ekotekoja vain on niin paljon helpompi kritisoida. Sitähän se kriittinen ääni puhuu minulle ihan oman päänikin sisällä. Eli sen lisäksi, että kuulen korvillani toisen kritiikin, luen ennakkoluuloisen ruumiinkielen ja otan vastaan käytännön mahdottomuuksina esiintyvän vastustuksen, kuulen myös oman pääni sisäisen kriitikkoni, joka ajattelee hienosti toisen ajatukset hänen puolestaan.

Huono puoli tässä kaikessa on, kun kuulee tarpeeksi paljon ulkoista kritisointia, alkaa kuvitella, että se on se lähtökohtainen normi millä oikeastaan kaikki suhtautuvat tekemisiisi ja se pääsee hiljalleen muokkaamaan tekemisiämme ja käyttäytymistämme. Huh, mikä suo.

Mielessäni pälpättää ääni, joka yrittää sanoa toiselle, että "pliis, älä tuomitse minua sillä olen ihan samanlainen kuin sinäkin vaikka toimin toisin" ja sen toisen päässä se hyvin samankaltainen ääni puhuu "minä haluan olla tavallinen, kuulua joukkoon, olla hyväksytty ja pysyä tämmöisenä ja tuo tuossa on outo ja sen oudot tavat uhkaavat minua ja minun joukkoon kuulumistani. Mitä jos tuo tuommoinen outous on vaikka tarttuvaa?". Parempi siis osoittaa omaa paremmuuttaan olemalla ilkeä, selittelemällä omia valintoja, pyytelemällä anteeksi tai jättää noteeraamatta. Niskan päällä on turvallisempaa.

Mutta eihän tämmöistä kukaan jaksa. Niimpä mietin, että mitä teen ja tulin siihen tulokseen, että minun on lakattava kuuntelemasta kritiikkiä. Muita en voi muuttaa, vain itseäni voin. Siksi minä en enää kuuntele kritiikkiä. Minimalisti minä otti tämän iloisena vastaan. Se tykkää karsia turhaa sälää elämästä. 

Luultavasti joudun tätä harjoittelemaan ja muistuttamaan itselleni, että en kuuntele kritiikkiä. Alkuun varmasti useinkin. Toivottavasti hissukseen vähemmän. Ehkä saan jonkun hyvän ajatuksen siihen avuksi rinnalle, kuten sen, että kuullessani päänsisäisen kriitikon heräilevän sanonkin sille, että "Minä tiedän. Myös minä tarvitsen tulla hyväksytyksi. Hyväksyn sen, että haluat muistuttaa minua tarpeestani. Kiitos, voit mennä nyt siitä.". Sillain se, jokseenkin melko tylsä heppu, voi ryömiä takaisin koloonsa katsomaan House of Cardsia todeten, että "Okei okei, sää tiiät jo. Sori, että kömmin täältä". Nyt, kun mulla on nimi ja naama muistissa niin pelkkä katsekin riittänee, vuoropuhelua ei tarvita, House Of Cards saa jatkua ilostuttaen sisäistä kriitikkoani.

Niille muille sitten. Siis niille ulkopuolelta tuleville äänille. No, ensinnäkin on tunnistettava ensin, että milloin oma kriitikkoni onkin hypännyt naapuriin ja huutelee mulle sieltä, eikä sillä ole mitään tekemistä tämän toisen ihmisen kanssa. Sitten siihen aidosti toisesta tulevaan kriittisyyteen. No, siihen löysin kautta rantain keinon. Se on oikeastaan melko simppeli; älä kuuntele kritiikkiä. Älä oikeastaan kuuntele mitään ajatuksia ollenkaan. Jos oikeasti on tarve selvittää, että miksi vaikkapa jossain kaupassa asiakaspalvelija käyttäytyy kuten käyttäytyy, niin sitten pitää kuunnella todella tarkkaan kirahvin korvilla mitkä ovat tämän henkilön tunteet ja tarpeet kaiken takana. Ehkäpä se on jotain sellaista kuin "tarvitsen hallinnan ja turvallisuuden tunnetta työssäni (ja kuvittelen sinun uhkaavan sitä vaatimuksillasi joihin en osaa vastata)". 

Pistin sanoiksi jossain muodossa, mutta tästäpä onkin semmoinen rapiat kolmituntinen opetussessio netissä kaikille halukkaille. Videolinkki tuossa alempana. Minulla on sisäinen tarve jakaa tämä viesti kaikille. Vastineena ajastasi saat hyvät naurut, valtavasti oppia ja pääset harjoittamaan sisäisen kriitikkosi vaientamista, kun ensimmäisen viiden minuutin aikana käyt lävitse ajatukset "ei jessus, se kaivaa kitaran esiin ja esittää itse tekemänsä kappaleen" sekä "mitä, v*****, onko tuolla äijällä oikeasti käsinuket!" ja "perun Kokonaisen FB Tykkäyksen tämmösen bullshitin jälkeen". Vai olikohan tää vain minun rakas kriitikkoni, joka käväisi täällä taas? 😉

Nonviolent Communication kurssi
Nonviolent Communication -wiki
The Center for Nonviolent Communication
Charles Eisenstein tuo keskusteluun lisää syvyyttä; From Nonviolence to Service


- Aino