torstai 6. huhtikuuta 2017

Vastuun taakka

Jokunen päivä sitten ylitin henkisen rajan. 

Huomasin asian merkinneen itselleni tietynlaista rajapyykkiä tai porttia vasta, kun olin päätökseni tehnyt. Otin vastuun asiasta jota pakoilin, kaartelin ja vääntelin, kehittelin vaihtoehtoisia keinoja. Kokeilin mitä tahansa, kaikkea tahansa, ettei tarvitsisi ottaa vastuuta juuri siitä päätöksestä. Tein päätöksen, jota en olisi halunnut tehdä. "Tämän ylitettyäni minun on virallisesti myönnettävä, että asiat ovat nyt tässä pisteessä". Tiedättehän? Näitä tilanteita tulee elämässä eteen ties millaisina hetkinä.


Joskus on myönnettävä, että tämä työpaikka ei ole minua varten, valitsemani ala on väärä, ihmissuhde tämän henkilön kanssa ei toimi, entinen ajatusmallini on virheellinen, en olekaan omakotitaloihminen, musta ei sittenkään taida olla värini eikä zumba lajini. Mitä milloinkin. Ainoa seikka mikä yhdistää näitä päätöksiä on, että asiat sen päätöksen jälkeen ovat lopullisesti toisin. Elämänpolku kääntää suuntaansa siinä kohden joko piirun verran tai hyppää täysin uudelle polulle.

Toiset rajapyykit ovat helpompia ylittää, ne eivät ole niin julkisia tai vaikuta kanssaolemiseen, mutta toiset ovat näkyvämpiä ja altiita ulkopuoliselle arvostelulle. Toiset päätökset ovat hyvin altiina kaikenlaiselle arvostelulle, aivan lähipiirissäkin ja ne ovat juuri niitä kaikista vaikeimpia päätöksiä. Päässä risteilee joukko eripuraisia ääniä keskustelemassa siitä, että onko ratkaisu oikea, vahingoitanko tällä jotakuta, mitä muut ajattelevat, miten tämän päätökseni perustelen, olenko huono ihminen?

Päätöksen kyljessä kasvaa siamilainen kaksonen, vastuu. Tietyissä päätöksissä vastuu on päättäjän harteilla vaikka tietyllä tapaa ei pitäisi olla. Jokunen päivä sitten ylittäessäni omaa rajaani otin vastuun vain itselleni. Minun oli pakko, sillä jaettua vastuuta ei hyvässä hengessä löydy edelleenkään.

En ole vastuun pakoilija. Päinvastoin, otan vastuuta liikaa ja sorrun ankaruuteen itseni kanssa. Ankaruuttani heijastelee suhteeni luontoon ja maailmaan. Haluan toimia oikein ja siksi olen ankara valitsemallani polulla ihmisten, eläinten ja koko ympäristön hyvinvoinnin suhteen. Nämä ovat minun henkilökohtaista vastuunkantoani enkä odota samaa muilta, mutta on asioita joissa koen, että vastuun tulisi jakautua tasaisesti. Siinä kohden toisten vastuunpakoilu ei saa osaltani ymmärrystä. 

Ylitin itselleni vaikean rajan, kannan siitä vastuun, mutta olisin halunnut siihen päätökseen jaettua vastuuta, tukea. Emme voi vaikuttaa toisten valintoihin kuin näennäisesti, mutta toisten ihmisten valinnat vaikuttavat meihin ja tapaamme suhtautua kyseisen valinnan tekijään. Omalla kohdallani huomaan arvostukseni vastuunpakoilijaa kohtaan romuttuneen entisestään. Se on surullista.

Arvostuksen katoamiselle voi helposti antaa toisenkin nimen; Pettymys. Olen äärimmäisen pettynyt tähän ihmiseen. Minulla on petetty olo ja tässä olotilassa minun tulee kantaa vastuu asiasta, jota en halunnut alunperinkään tehdä.

Kahvi on näemmä tippunut. Otanpa kupillisen ja hörppään. Henkäisen syvään ja tuumin, että "onneksi minulla on aikuinen pettymyksen sietokyky toisin kuin vaikkapa lapsillani". Kannan vastuuta, mutta pettymystä jakaa kanssani useampi läheinen. Vastuunpakoilja taas ei tiedä hölkäsen pöläystäkään kuinka monta ihmistä on pettynyt hänen toimintaansa ja kuinka monessa kohdin.

Ei ne sanat vaan ne teot ja nämä on just niitä tekoja.

- Aino


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointi sallittua, toivottua jopa! <3