Ajatuksena ihan hyvä, mutta..

todellisuus on toista.

Tämä on kirjoitus siitä miten asiat saattavat näyttää toiselta kuin mitä ovat ja usein näin onkin.

kahta en vaihda, puuro ja boom

Pyrkimykseni minimaaliseen roskan tuottoon on hyvä pyrkimys ja edelleen läsnäolevana valinnoissani ja arjessani, mutta eihän se helppoa ole.

Toteutus ontuu ja se ontuu sen vuoksi, että heti kun jokin osa yhtälössä muuttuu, kaikki muuttuu ja heittää häränpyllyä. 

Olen todella jähmeä muuttamaan toimintatapojani ja rutiinejani. Tai omasta mielestäni olen jähmeä, tätä on hieman vaikea arvioida millään asteikolla ja vertailla, mutta tuttuihin rutiineihin tyytyvä ja taipuvainen olen.

Nautin siitä, kun langat ovat omissa käsissä tutulla ja turvallisella tavalla. Kaikki uusi aiheuttaa pientä nahkeutta olotilassa vaikka siinä rinnalla on koko ajan sellainen lievä yllytyshullu, kokeilunhaluinen minä. 

Jonkun toisen mittarilla ja toisen minua tutkaillessa olisin varmaan hyvinkin joustava. No ulospäin ehkä kyllä, mutta itsessäni huomaan, että teen valtavasti töitä, että nauttisin tästä muutoksesta elämässäni. Joudun päivittäin keskittymään positiivisiin asioihin ja kääntämään katsettani väiaikaismajoituksessani rojukasoista seiniin ja kattoon.

Ajatuksena oli ihan pirun kiva, että joku päivä asuisin pienen pienessä yksiössäni vaikkapa Tukholmassa ja ehkä opiskelisin yliopistossa ja aikuiset lapset kävisivät moikkaamassa äitiään siellä aina viikonloppuisin. Jep. 

Onhan se oikein viehättävä ajatus edelleen, mutta mutta..

Asuttuani nyt Ihanaisen pienessä asunnossa ihan Suomen maaperällä viikot erossa lapsista huomaan, että tämä pienasuminen ei ehkä ole minua varten. Ainakin keittiön pitäisi olla isompi sillä minä teen ruokani itse ja miten ärsyttävää voi olla, kun kahvia ja puuroa ei voi keittää samalla, kun preppaa ruokaa muutamaksi päiväksi eteenpäin.

Kaikki muuttuu kummalliseksi senttipeliksi alle puolen metrin työtasolla, joka on kansoitettu kodinkoneilla. Enkä minä osaa tehdä ruokaa sopivaa määrää vain itselleni. Muutoin tilaa on ihan riittämiin.

Tietysti tämä nyt on hieman erilaista, kun tänne on "ahdettu", kahta entiseen kotiin jäänyttä laatikkoa lukuunottamatta, kaikki henkilökohtainen omaisuuteni. Niin no suksia, luistimia enkä lonkkaria tuonut mukanani. Matkalaukku ja pari kassia. Siinäpä se, mutta ne ovat tuossa noin keskellä lattiaa ärsyttävästi häiritsemässä esteettistä mielenrauhaani.

Stressiä pukkaa..

Ruokakaupassa käyn edelleen entiseen malliin tai oikeastaan enemmän sillä nyt joudun käymään kaupassa, kun mies ei tee sitä puolestani, mutta mutta.. missä ne tutut kaupat, myyjät ja tiskit? Eikä ole sitä kompostiakaan eikä kierrätyssysteemejä. Ihan orpo olo tai urpo paremminkin.

Aikaa ei työvuorojen välissä ole niin paljoa, että lähtisin etsimään eksymisen uhalla lähintä irtomyymälää tai -tiskiä ja hei eihän minulla edes ole mitään pussejani tai purkkejani täällä. Ihan hanurista.

Kaupasta lähtee mukaan rutinoituneesti kasvikset ilman pusseja. Hintalaput liimasin kauppakassini kylkeen. Sitä kassa hieman tuhahtaen ihmetteli. Kysyi vuorotellen kaikilta, että "laitanko pakasteen pieneen pussiin?" No, ei kiitos. Muut ottivat, eikä yhdelläkään ollut kestokassia mukanaan.

Voisin ajatella, että jihuu tuli "säästettyä" viiden pikku hevipussin ja yhden ostoskassin verran luontoa, mutta katsopa tuota kuvaa miten paljon siinä tuli muovia kannettua kotiin. Eikä täällä edes kerätä sitä kuten entisellä paikkakunnalla. Plaah.

Jotain edespäinkin menoa on tapahtunut. Ostin eräänä päivänä lounassalaatit omaan eväskippoon semmoisesta K- marketin salaattitiskistä. Se meni yllättävän helposti. Minulla sattui olemaan Tatonkan teräsastiani mukana ja kysyin myyjältä, että voisinko ostaa siihen. Perustelin pyyntöni sillä, että muovinen rasia ei ehkä pysyisi tiiviisti kiinni menossani ja minulla oli vielä kävelymatka edessäni. 

Halusin siis salaattini omaan tiiviiseen kippooni. Tämä onnistui ilmeenkään värähtämättä. Tosin astia piti käydä punnitsemassa tiskin takana sillä asiakasvaa´assa ei ollut Tare- mahdollisuutta eli taarausta, jolla astian painon saa vähennettyä tuotteesta.

Pelkkä muovin välttäminen ei ole tuntunut niin "hyväksyttävältä" syyltä kysyä mahdollisuutta ostaa omaan astiaan, mutta nyt minulla oli kaikkien ymmärrettävissä oleva syy. Miten voi olla noin vaikeaa?

Eihän sitä ihmisen pitäisi tuntea itseään hankalaksi asiakkaaksi vain sen vuoksi, että haluaa ajatella myös luontoa, mutta valitettavasti "kummallisia" pyyntöjäni siitä, että kalaa tai lihaa ei pakattaisi muoviin säestää asiakaspalvelijan tuhahdus tai silmien pyöräytys (no sitä ei ihan voi kuulla, mutta ajatuksen voi siellä silmien takana lähes kuulla).

Stressaantuneena sitä antaa omille negatiivisille ajatuspoluilleen turhan isosti huomiota, mutta kyllä tämä pistää miettimään, että millaisia ennakkoluuloja sitä saa osakseen tekemällä asioita hieman enemmän ajatuksella. Paino sanalla HIEMAN, sillä eihän tässä pyrkimyksessäni vielä edes kovin pitkällä olla. Enkä minä ole kovin takakireä näiden asioiden suhteen.

Tämä on matka ja nyt tällä hetkellä tuntuu, että matkataan taaksepäin.

Mutta se on vain ajatuksistani lähtöisin oleva tunne, ei fakta.

- Aino